maanantai 12. joulukuuta 2011

perjantai 9. joulukuuta 2011

mustan päivän (oma)kuvia



Lopen kyllästyneenä akvarelliin ikuisesti liitettyyn herkkyyden määritelmään
(enkä minä mitään suolenpätkä- tahi sukupuolielinrankkailuakaan jaksa)
ryhdyin antimaalauksiin mustalle ohuelle paperille joka ei ime, vaan rypistyy, paperille joka ei heijasta vaan tappaa.
Lehtiöllinen epävesiväripaperia kului muutamassa tunnissa, syljin ulos jotain omasta turhaumastani: kai se niin on, että kuva ei pääse ikonisuudestaan eroon. Jos tekee kuvaa, pitäisi kyetä korkeammalle, kirkkaampaan, selkeämpään, ohi ja yli sen esineellisen arvon, jonka kuvalle aina joku syöksyy lätkäisemään. Haparointia, etsimistä, tavallisen turpeaa, inhimillistä keskinkertaisuutta, sitä ei ole hyvä esitellä.




Nytkin vaan teen juuri niin, manifestinomaisesti. Yleensäkin olen tässä blogissa halunnut julkistaa spontaanisti syntyneitä juttuja niitä sen kummemmin hiomatta ja harkitsematta, vaikka jälkeenpäin hävettäisikin. Esimerkiksi nyt, tähän mennessä osa höyrystä on jo purkautunut, ja oikeastaan huvittaisi kuopata koko purkaus. Mutta ei sentään.





Tyydyn tasoittelemaan valoisemmilla lopputunnelmilla, mielikuvilla joista olo kirkastuu, ainakin omani:
Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä kättelemässä presidenttiparia itsenäisyyspäivän vastaanotolla joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa. Pertti Kurikka tänä vuonna samassa toimessa. Lumi, vihdoinkin. Ja huomenna aion leipoa punajuurisuklaakakun, enkä maalata enkä öhistä yhtään.




torstai 17. marraskuuta 2011

elämöi

hölinöi elämöi älälöi
laski alleen
et real sukseen
tsh!shhhsiilipuolustus minäkö tosikko to sh ik ikä hik
va, vä? va- eiku,- vakavikko
höyhenikko, vitsiniekko
ties mik moraalisti mora mora more a(nd)more kohotusaine
(nk) luuv
(ts, tms, mtsk.) kirkastettu voiturinoitapurinoitahapannoita kirsikoitarusinoitaanhavoita
vakävikko
vitsiniekko
ush kalikko
m a t a l i k k o räme
pohjamuta
ota, ota
h h h h h h h
moni_kakku_ päältä_ kaunis_ silkkaa_ silkkova_ sisältä
x x x x x x x

lauleloita, lauleloita


sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Turvekourat

Immin ja Marian kämppä on puutalossa jossa joskus ennen on ollut kauppa, suuren näyteikkunan kadulle päin he ovat peittäneet kermanvärisellä paperilaskoskaihtimella. Huoneen lävistää pyykkipojilla ripustettu korttirivistö, Shepardin kuvituksia, roikkuvat narulla loivassa puolikaaressa kuin harva hymy.
En saa missään vaiheessa Fair Haired Boyn rytmistä kiinni, koko biisi on vain irrallisia nuotinrääpäleitä yhä hikisemmäksi nuhraantuvalla paperilla. En myöskään löydä oikeaa tapaa puhaltaa huiluun, tai sitten syy on halkeamassa, joka siihen ratkesi melkein heti soittimen saatuani - railo paikattiin luuliiman ja eebenpuujauheen seoksella, mutta vaatii lisäksi laastariksi palan teippiä. Kamppailen, kädet hikoavat. Kuuntelen ihmeissäni ja kaivaten Marian vaivattoman oloisesti ilmoille pulppuavaa, pyöreän ilmeikästä saundia. Jigit tinapillillä kulkevat irtonaisemmin, mutta tiedän että olisi pitänyt harjoitella enemmän, keskittyneemmin. Vasta jonain tulevana kesänä Pelimannituvan nurkkapöydässä, jotain sumuista aamyön jamisessiota eläytyneesti kuunneltuani, Tommi Viksten lausuu minulle lohdullisen vapauttavat sanat: Hyviä kuuntelijoitakin tarvitaan aina.
Opetuksen ajan isi istuu hiljaa nojatuolissa tai tutkailee kirja- ja levyhyllyjä. Joskus hän käy pihalla tupakalla tai sanoo jo aluksi: Minäpä käyn vähä tuola kylillä kiertelemäsä.
Tullessa on ollut vielä hiukan iltapäivän valoa, puhelemme vähän, tuskin lainkaan, aina välillä aloitan jonkin jutun kun tuntuu ettei koko matkaa voi hiljaakaan olla, sitten se tyrehtyy, mitä sitä tyhjää höpöttämään. Ajetaanko Toholammin kautta - matka on pidempi mutta paremmat tiet. Eikä vieläkään ole lunta, vaikka ei sitä kaipaakaan - liukkaita ajokelejä, raskas kulkia mehtäsä. Vaikka muuttuuhan se valosammaks sitte.
Tunnin loputtua isi maksaa, sovitaan seuraavasta kerrasta. On jo pimeää, taivas kirkas tähdistä korkealla, sen huomaa kun taajama jää taa ja nojaa päätään auton ikkunalasiin, jotkin kuviot erottuvat aivan selvästi. Lasi on viileä, auto täryyttää, tiellä on päällystämättömiä osuuksia, nyt mennään Ullavan kautta vaihteeksi. Äkkiä käännymme oikealle jonnekin pikkutielle, sitten vielä pienemmälle, niin että pajupensaat melkein raapivat sivuikkunoita, savinen tienpinta maiskuu renkaissa, ajetaan todella hiljaa, tie mutkittelee. Ihmettelen tietysti, mutta en riittävästi ehtiäkseni alkaa kysellä, olen tottunut istumaan kyydissä metsäautoteillä, menossa karpaloon tai puolukkaan, retkille muuten vain.
Pysähdymme. - Tulepas ulos, sanoo isi, nousee autosta, jättää ajovalot päälle. Ne puhkaisevat pimeään kaksi tunnelia joissa kieppuu valkeita retaleita. Ensilumi. Kauempana valoissa erottuu mustaa, suon reuna, vielä kauempana metsän. Ja siellä metsän reunassa, jonne valokiilat osoittavat, kaksi valtavaa metallista kouraa, pystyyn nostetuissa varsissaan hervottomana roikkuen. Tuijotan niitä ja mustia puita koneiden takana, haistan kylmän, turpeen, räntä nipistelee kasvoilla.
- Jaa, jos sitä polttais tupakin vielä, sanoo isi, istuu sisälle autoon, sammuttaa valot, jättää etuoven auki ja puhaltaa savua ulos. Minäkin istun, katson suoaukeaa, silmät tottuvat, näkevät ettei pimeä ole hämärää tummempaa ja tähtien valo heijastuu heikkona hohteena takaisin maan pinnalta.
-Oltiin hakkuilla vähän aikaa sitte Esan kans täsä lähellä, aattelin että onpas vaikuttavan näkönen paikka.
Isolla tiellä, matkalla kotiinpäin kuvittelemme naavakarvaista metsän äijää, joka yön hiljaisuudessa hiipii kaivinkoneille, murtautuu sisään ja ajelee itsekseen sadatellen ja väliin vauhdin hurmasta kiljahdellen ympäri, ympäri, tankit tyhjäksi. Aamun valjetessa se sitten livistää piiloonsa vaaran laelle, jättää vain haisevan vastalauseensa kuskinpukille, nauraa rätkättää mennessään.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Leikillistä. Kylläpä on leikillistä
profiilia tarkasteltu: kymmenen kertaa
käyntejä joilta ei poistuttu välittömästi: kaksi

kuin kaksi kosteaa lehteä toisiinsa kevyesti liimautuneena,
reunat melkein tasan toisiaan vasten
välissä muutama sirpale hiekkaa, päällekkäin lepäillen:
tämä sivusto on havainnut virheen joka saattaa estää sitä toimimasta oikein

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Yhteiskunnallisen taiteen vaikuttavuudesta

Olen ollut jokseenkin vakuuttunut, että kovin suoraan yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivä taide ei todellisuudessa pysty vaikuttamaan, ei ainakaan hyvinvointikylläisissä yhteiskunnissa. Sattumalta televisio oli auki tämäniltaisen Silminnäkijän aikana, ja ainakin minut ohjelman kolme esimerkkiä vakuuttivat. Täytyy pureksia hieman, jotta osaisin eritellä mikä vaikutti ja vakuutti,
mutta kannattaa ehdottomasti katsoa ja jakaa: tässä linkki Leikisti kuollut Areenalle, nähtävissä siellä 11.11.2011 asti.

Ja vielä linkit kahteen ohjelmassa esiteltyyn projektiin:


Joseph DeLappen dead-in-iraq
Wafaa Bilalin Domestic Tension

torstai 6. lokakuuta 2011

Enkös minä jo sanonut...

Radio Ylen ykkösellä, lempparillani valtamedioista, on syksyn mittaan ohjelmasarjassa "Suoraa puhetta" käsitelty kaupallisen maailmanmenon murjomaa kulttuuriamme. Aleksis Salusjärven toimittaman seuraavan lähetyksen aiheena http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/
on ylimitoitettu kultturikoulutus. Manifestin lukaistuani mieleeni muistui kirjoitelma Kuvataideakatemian opintojeni alkutaipaleelta, vuodelta 2000, jossa varsinaisena tehtävänä oli muistaakseni määritellä omaa työskentelyään taiteilijana. Hiukan arkistoja pengottuani se jo löytyikin. Teksti on lyhyt kunnon kouluainetyyliin, ja isoja asioita vain viittauksenomaisesti sivuava. Nyt hymyilyttää tuo käyttämäni ylenmäärin juhlava sävy, mutta epäilen sen johtuvan vain siitä, että noista nuoruuden päivistä olen siinä määrin taantunut, että nolostelen joskus naivia idealistisuutta. Korvaukseksi olen oppinut voimaan pahoin vasta avajaisten jälkeen ja sietämään kaupunkeja, jopa pitämään niistä. Yleisellä tasolla asiat ovat kuitenkin muuttuneet hämmästyttävän vähän - kuten Suoran puheen manifesti toteaa, kymmenessä vuodessa taidekoulutettujen määrä on vain entisestään kasvanut, mutta keskustelu ilmiön taustoista ja merkityksistä on ollut pintapuolista ja vähäistä.
Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan lauantain lähetystä - keitä on puhumassa ja mitä sitten tulee sanotuksi.

Melkein manifesti

Periaatteessa minun ei pitäisi opiskella Kuvataideakatemiassa, sillä taiteen maisteri on mielestäni älytön titteli. Suurin osa koulustamme valmistuvista ihmisistä ei elätä itseään koulutustaan vastaavalla työllä. Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi heistä, sillä en viihdy kaupungeissa , voin pahoin avajaisissa, enkä kertaakaan ole osannut hinnoitella työtäni ilman jonkun kovapintaisemman apua.
Silti minä, kuten ne monet muutkin, joista ei koskaan tule supertähtiä, opiskelemme täällä. Minusta se on hyvä asia. Jos yhteiskunta olisi loputtoman varakas, kaikille halukkaille pitäisi mahdollistaa taidekoulutus.
Ainakin minut nykytilanne on saanut nostamaan tulevan taiteiljaidentiteettini avainkysymykseksi taiteilijan suhteen yhteiskuntaan, ja vastuun, joka siihen sisältyy. Elitistinen termi "korkeakulttuuri" on menettänyt pohjansa aikoja sitten, mikäli puheet demokratiasta ja hyvinvoinnista ideaaleina eivät ole pelkkää tekopyhää sanahelinää. Silti taide ja suurin osa sen potentiaalisesta yleisöstä ovat toisilleen vieraita, jopa lievän vihamielisissä väleissä. Ongelma on asenteissa - molemmin puolin - mutta niiden on vähitellen pakostakin muututtava. Mitään varsinaista ohjelmanjulistusta ei tarvita, sillä taiteilijoiksi koulutettavien suuri lukumäärä pakottaa itsekunkin etsimään uusia tapoja olla taiteilija. Todennäköisesti se ei käy kivutta, mutta verrattuna kuraattorien ja galleristien pyörittämään oravanpyörään monetkin näistä tavoista voivat olla terveen avoimia ja ahtaiden taidepiirien ulkopuolelle sijoittuvia.
Itse en tee taidetta siksi, etteikö mikään muu maailmassa kiinnostaisi tai tuntuisi arvokkaalta. Teen sitä siksi, etten pääse pakoonkaan itseäni ja pakkoa minussa. Enkä usko olevani tässä kovinkaan poikkeuksellinen. Tapa jolla itseäni tutkiskelen, on sivuseikka. Tärkeintä on, että saan tehdä niin. Silti niin kauan, kun koen olevani etuoikeutettu, en voi olla täysin vapaa. Vapaus, itselläni ja muilla, ei pelkästään taiteen maisterin tittelin omaavilla, vaan kaikilla ihmisillä, kaikilla tavoilla hyväksyttynä, on niin suuri unelma, ettei sen eteen nolota olla naivi ja idealistinen.

tiistai 4. lokakuuta 2011

über tuulikaappi

Niin monen sivun jälkeen: ...Ja yksi seikka joka minua ärsyttää on tämä jatkuva kyseleminen. Se tuntuu epäaidolta. Mutta tosiasia on, etten tiedä, olen ymmälläni monen asian edessä.
Jotenkin haluaisin olla enemmän tarkkailuasemissa. Jos ei aio toimia, on ihan turhaa vain ihmetellä. Riittäisi havainnointikin: huomioiden laajentaminen ja syventäminen, ei tarvitsisi tyhjää kyselyä, vastaukset olisivat siinä jo valmiina. Koska kysyminen tapahtuu sanoiksi muotoilemattakin, koko elämä on kysymystä.
Huomio !:! Kahvilan tuulikaappiin vievän oven yläpuolella on vihreistä valopisteistä rakentuva juokseva hahmo . .
.


tiistai 27. syyskuuta 2011

puolustuspuhe VR:lle

Siinä mielessä on turhaa valittaa junamatkan pituudesta, että juuri missään muualla en tunne olevani niin oikeassa paikassa kuin liikkeellä olevassa junassa olen. Rauhassa, minulle osoitetulla istuimella nököttämällä, maisemia katsellen tai jotain lueskellen teen juuri sitä mitä pitääkin, eikä minulta muuta vaadita kuin lippu ja asiallinen käytös.
Vaunu muistuttaa sisältä kutistettua kirkkosalia. Totisena penkeissään istuu seurakunta, tasaisin väliajoin kiertää konduktööri keräten kolehdin. On täysin mahdollista istua hiljaa koko matkan ajan, vaipua kolkkeen hypnoottisen rytmin tuudittamana ajattomaan tilaan, tai sitten jutella vapautuneesti vierustoverin kanssa tietäen ettei ripittäytymisestä ole mitään normaalin sosiaalisuuden seuraamuksia. Jos puhelinnumeroa määräaseman lähestyessä muodon vuoksi vaihdetaankin, kukaan ei oleta sitä koskaan käytettävän. Toijalan takana ei taaskaan ole mitään. Paitsi Särkänniemi, syyskylmän hopeoimana kauniimpi kuin koskaan.
Junan ikkuna pyhittää kaikki näkymät. Sen standardimuoto, aukkojen ketjut vaunujen kyljissä ja liike: junassa istuva ja ulos katsova on eniten läsnä maisemassaan, koska tietää sen jäävän hyvin nopeasti taakse. Muusta junaliikenteestä johtuva hetken seisahtuminen keskelle sateen ryvettämää talousmetsää käytetään tarkastelemalla kaikkea hartaasti. Äärimmilleen raskaiden vesipisaroiden vanat ikkunalasissa, pienet vesiryöpyt koivunoksien kärjistä ja saviset, vastakaivetun ojan jyrkät seinämät, hirven tiheikössä ehkä häämöttävä hahmo rekisteröityvät lukemattomien muiden yksityiskohtien kera aivoihin osastoon, jonka nimi mahdollisesti on arkipyhiä.
Valtion ja kirkon saa erottaa, valtion ja rautatien ero voi olla kohtalokas. Sen on oltava hidas ja epäluotettava, kallis ja epätoivoisesti kilvoiteltava kohti nykyhetkessä kiinniräpistelevän olion imagoa. Mutta sen tosiolemus ja tarve on olla jotain muuta - irrallaan ajasta, yksi liikkuvan pysähtyneisyyden viimeisistä ritareista.

torstai 1. syyskuuta 2011

mmmmuminaa



mitä mmm mitä m myö
työ töityy mitä, mi mi mi mi mitä mitä mi töi tä
imitöi mi tätä tä
tä mitätöi mit mitä työ, hei m i mi työ mmmmmm.mmmmmmm
mitä tms mitättömyys myy mitä myy mi tä tyy tityy mitä mi mitätäytyy täytyy mitä täytyy
mitämitä m itä ityö täytyi täytyi mitätöityä täyttää mitätöityä töitä
mitä ttöitä
mmmmmmmmmmmmm mmmmmmmmmmm
mmmmmmmmmmmmmm
mmm
mmmm
mm

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Konterfei





Näyttely pian tulossa. Jossain vaiheessa luulin ymmärtäväni, että visualisoin keskeislyriikkaa. Ehkä. Siten kaikki muuttui vain entistä kompleksisemmaksi. Ja näyttelytekstin kirjoittaminen on ihan mahdotonta puuhaa, selitellä ei auta. No mutta kuitenkin, Galleria Gjutarsissa avautuu 14.9.2011, saa tulla katsomaan, siis Tervetuloa.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

sirpaleiden kuu

Ripustussaunan, meressä uinnin, kaikkea ennen maistaamaani parempien savukilohailien jälkeen iltatoimiltaan saapuva Iina sanoi: Mee äkkiä ulos, kävele huussille asti ja katso mäntymetsään päin. Minä että onko pakko, Iina että juu pakko on. Miks huussille asti? Sitten kun näät sen, saat pysähtyä. Missä täällä kuninkaan kurittamassa saaressa metsää on? Ja metsässä metsän peto, jota ei kuitenkaan käsketty pelätä. Siellä suunnassa metsä varmaan, jossa näköpiirin tummasta reunasta juuri oli irroittautumassa valtava, pyöreän täydellinen

kuu. Kuu, kaikille nähdä, ei kenellekään uusi, aina sama ja muuttuva, kaikille pyöreä kuu
ja täällä ihmeissään tämä
keskeislyyrinen minuus. ottamalla jonkin minällisen hahmon kyselee suhdettaan maailmaan.
tarjoamalla minuuden itsekkyyden ja itsellisyyden, ainakin jonkinlaisen kiinnekohdan. Ja tyhjää itsensä alttiiksi kenen tahansa heijastua ja ottaa haltuunsa ja kyseenalaistaa. Jos vaikka kysytään: mikä on lyyristä? onko se kaunista? Mikä on kaunista? Eihän sitä tarvitse etujoukkojen halveksia, minne se marssii, mistä pois, minkä puolesta mitä valloittamaan?

Sinä, jolle jokin mystinen ääni puhuu, alistutko sille? Yhtäkaikki pelottavaa, luitko runoa tai käyttöohjetta, eikö se herätä kapinaa? Ei edes sirpaleina ihminen pääse keskeltään karkuun. Ja yhteisyyttä rakentavat puheet, suositukset, ne ovat sirpaleiden kieltä, toimenpiteet, ideaalit ja unelmat, passiivissa kaikki? Kenen kurjuutta pilkkaa viileän itsetyytyväisen näköinen nuori mies, jonka banderolli ohjeistaa "suosi suomalaista"? Tänään, meidän kulkiessamme hänen ohitseen hänen kasvoistaan mieleen tulikin se kuu, tyhjä ja pyöreä kuu kituliaan metsän yllä.

tiistai 9. elokuuta 2011

puoliyö, perjantai, 8.7.2011 Jakkula



Hei. Viime kirjeestä on kulunut tosi pitkään. Sama juttu kuin aina ennenkin, parempi laittaa talteen ne asiat joita päässään sinulle puhuu, se tuntuu vähemmän hullulta, vaikka en tiedä saanko tätä valmiiksi asti, kuoreen suljetuksi ja lähetetyksi koskaan, enkä sitäkään, löytääkö se perille. Siis vähemmän hullulta kuin ikäänkuin vain kuvittelisi kirjoittavansa, vähemmän yksinäiseltä kuin itsellään pitäminen.

Jotenkin iloisinta oli aina saada sellainen kirje, joka oli keskeytynyt, ajoiksi unohtunut, jonka sävy ja tapahtumat vaihtuivat ja arkkien lukujärjestykseen saattaminen vaati vaivannäköä. Että se oli pysynyt tallessa ja lopulta, kirjeen tavalla, tullut valmiiksi ja lähetetty.

Nyt täytyy olla tarkkana. Mietin haikeana, että ennen vanhaan kirjettä kirjoittaessaan oli samaan aikaan mutkaton ja puserrettu, kaikkein tärkeimmille kirjoittaessaan voimisteli koettaen sekä löytää sanottavansa että oikeat sanat. Asiat ja sanat, mutta niiden vapaasti paperille päästäminen, harkinta ja tunne samaan aikaan, sellainen muoto on (ainakin minulta) ( melkeinpä ) kadonnut. Paljon kertoo tästä jo sekin, että minun on vaikeaa kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa. Ja sinulle.

Puhelimessa, kahvilatapaamisessa, sähköpostiviesteissä saa kyllä jutusteltua ja varmaan vastauksen juuri tuohon mitä kuuluu, mutta sellaista, mitä kirjeissä välittyi, on kovin vaikea tavoittaa. Pitkillä, pitkillä kävelyillä, ehkä, ehkä jotain samankaltaista. Minä ikävöin sitä, miten aikaa sellaisiin käytettiin, kirjeisiin, kävelyihin.
Tietenkin, kun oli nuorempi, oli enemmän aikaa, tai osasi vain omistaa enemmän aikaa kaikelle tuollaiselle. Nyt tuntuu surkuhupaisalta törsäykseltä jo minuuttikin tahi rivinpuolikas päivänselvyyksille kuten aikain muuttuminen ja nostalgisointi. Kömpelöstä, itseänsäsylkevästä irooniasta puhumattakaan.

Mutta mutta, arkisista kuulumisista kasvimaa ja hedelmäpuut kasvattivat ehkä nekin asiat joita tuntui tarpeelliselta kirjeenä purkaa. Kai joku essee voisi myös olla mahdollinen muoto, mutta siitä en osaa olla niin varma, että ajatukseni ovat yleisellä tasolla kiinnostavia tai millään tavalla uusia. Kun nyt vaikka on bussimatkoilla lueskellut Thoreauta, ja miettii miten paljon ihmisen ja luonnon suhteesta on kirjoitettu maailman sivu. Se kai on kirjeiden eräs ihanuus, se että omana itsenään voi pohtia ja koettaa kuitenkin ajatuksensa toiselle muotoilla, luottaen ystävyyteen perustuvaan hyvään tahtoon lauseenvänkyröiden tulkinnassa.

Hankin impulsiivisesti omenapuun taimen. Se oli viimeinen kesäomenapuu rautakaupan puutarhaosastolla, Vuokko. Koko kevät ja alkukesä ahtaanlaisessa muoviruukussa, ja helteistäkin on ollut. Ei sitä voinut sinne jättää. Siis säälin puuta. Puut saattavat elää kauan, siksi istutuspaikkaa piti miettiä huolella. Yhden yön yli se sai vielä kestää ahtautta. Illalla, kun kastelin kasvimaan muutenkin, juotin taimelle vettä. Oli hyvin tyyntä ja hiljaista. Saattoi kuulla kun sen juurimulta kihisi, pienet oksat ja lehdet oikenivat vaivihkaa. Puu joi ja minä katsoin ja kannoin sille lisää, pieni saviruukullinen kerrallaan, niin että edellinen ehti imeytyä: kerralla kaikesta tarvitsemastaan se ei olisi selviytynyt. Se joi kuin ihminen, ja sen oksia ja väriseviä lehtiä katsoessani tuntui että se huokaili. Tai sitten juuri silloin jostain tuli pieni tuulenvire, joka huojutti lehtiä ja oksia. Eihän sitä voi tietää.

------------------
jatkuu... Seuraavana päivänä kävin lenkillä metsätiellä, sen varrella näin muiden puiden seassa pienen kuusen, johon kiinnitettynä sinisen ja keltaisen nauhan. Niissä luki: suojele, säästä. Juoksin ja juoksin. Tie haarautui, minä valitsin haaroista sen jota en luullut, järvi ei tullut vastaan. Vasikankokoinen mustanpuhuva koira tuli ja halusi nuolla koko pääni. Kaikeksi onneksi se oli kiltti, kuten sen hetken päästä paikalle ehättänyt omistaja kertoi, muuten olisin pelännyt kamalasti. Askelten takomassa päässäni pyörivät sanat: kun ulkoilutin vararenkaitani soratiellä, mäkäräiset söivät silmieni ympärille silmälasinkehysten muotoiset renkaat. Nyt näen kaiken tarkemmin. Sanat eivät häipyneet, ja se häiritsi minua, varsinkin, kun olin arvellut, että lenkillä saattaisin löytää tavan, jolla jäsentää sinulle luonto - ihminen ongelmaani.
Tavallaan se liityy suruuni siitä, että kyky olla metsässä niin että unohtaa itsensä, on hävinnyt. Siihen, että luonto on jotakuinkin elämys, aistinvarainen, usein nautinnollinen, mutta sillä sekunnilla kun se tuntuu siltä, voimallisen hyvältä, tulee myös torjunta - äläpäs romantisoi siinä. En ole varma, pitäisikö sanoa: minä olen kadottanut kykyni olla metsässä... vai kuten kirjoitin, niin että voisi ajatella huomion koskettavan tarkemmin määrittelemätöntä isompaa ihmisjoukkoa, jonka rajaaminen vaikka meiksi on myöskin minusta ongelmallista. Ja minut irralliseksi osaksi, meidät irralliseksi osaksi, muuksi kuin luonto.
Esimerkiksi mahdottomuus sulkea koko ongelmavyyhti, hiilijalanjäljet, saamattomuus, piittaamattomuus, oma ja muiden, eristää ja irrottaa minut ja meidät siitä jota kuitenkin olemme. Löytyy järjelle syitä kovistella.

Käännyin jälkiäni takaisin, piti kävellä välillä. Jossain vaiheessa olin kuitenkin unohtanut mäkärälasini. Päätin, että palaan tähän vielä, että alkava pähkäily on nyt liian alussa että osaisin sen kertoa kenellekään toiselle kun en itsellenikään. Se, että olisin halunnut vain kyetä näkemään omenapuun juovan, on ehkä hiukan samaa halua kuin nyt se että haluaisin osata ajatella kuten puu joisi.

--------------------
Taas paljon aikaa välissä. Elokuu jo. Lepakot ovat alkaneet iltalentonsa, tai hämärä ajoittuu niin että usein sattuu olemaan kuistin portailla kun ne liitelevät siinä ihan vierestä. Minusta tämä aika vuodesta on paras, samoin kuin varhainen kevät, kun lämpötilaerot yön ja päivän välillä ovat suuret, ja illoin aamuin tuoksuu muutos. Silloin luontokappaleena oleminen tuntuu mutkattomimmalta ja myös nautinnollisimmalta, se miten maapallon liike vaikuttaa kaikkiin yhtälaisesti. Jos varsinaiset vuodenajat helposti kääntyvät tarinankönteiksi " kesäloma 2011" on juuri nyt tarinasta irroitettu, ikuinen hetki.

No niin. Lopetan tähän nyt. Kun en löydä parempaa tapaa siihen, teen sen näin. Töks.
Halauksin: Hanna

P.S
Omenapuu on ilmeisesti tehnyt juuriverson. Hullua. Lehdet ovat samannäköiset kuin emolla. Saa nähdä selviääkö se ja jos, löytyykö sille hyvä paikka.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Tehtävä

suhteellinen köyhyys absoluuttinen köyhyys
suhteellinen nälkä absoluuttinen nälkä
suhteellinen vapaus absoluuttinen vapaus
suhteellinen ihanne absoluuttinen ihanne
suhteellinen sananvapaus absoluttinen sananvapaus
suhteellinen paradoksi absoluuttinen paradoksi
suhteellinen oikeus absoluuttinen oikeus
suhteellinen ihmisoikeus absoluuttinen ihmisoikeus
suhteellinen tasa-arvo absoluuttinen tasa-arvo
suhteellinen vastuu absoluuttinen vastuu

Päästä Pomppi pälkähästä: etsi mustavalkoisesta sokkelosta viisi virhettä. Rengasta tai väritä havaitsemasi kohdat. Mikä hirviö kuvassa piilottelee?

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Kuinka kaupunkeja lähestytään

Kuinka kaupunkeja lähestytään
Teitä pitkin viillellen. Lastut ja liepeet kertyvät salavihkaa kaikenkattavaksi asfaltiksi
Vettä pitkin lipuen. Torin reunaan suoraan keskelle johonkin laituriin kevyesti töksähtäen

ennen
olivat vaikka joet, kinttupolut,
pihapiiri tiheikössä
,
XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX..
XXXXXXXXXXXXXXXXaukea,XXXXXXXXjoku raivannut.

Aukea, myrsky kaatanut.
Rakentamalla rakennettu tie, työvoimalla. Taloja sen varsilla. Siltarumpuja, juorujen pärinää. Jos silloin polkuja pitkin liikkuvan edellä kulki sana, metsä muuttui ryteiköstä viljelymaaksi aina askelta aiemmin kuin kulkija ehti, silmäys oli yhtä kuin nopea askel, tai raskas
saadakseen jalansijan oli paikalla tallattava kauan

Jospa se oli niin.Jos nyt kulkija on kuollut,ei haikailla turhia,ei palata maakuoppiin.

Lähestytään kaupunkeja vauhdikkaasti.Näkymä vaihtuu nopeammin kuin ajatus,katse lepattaa tuulilasinpyyhkijöissä viimasta vetistäen.On itse kerrottava että oli @Turku@Jurmo@London@kerrottava itselleen jotta ymmärtäisi

torstai 19. toukokuuta 2011

Ankeuttajain karkoituksia

Muutama ilta sitten Teemalta tuli dokkari säveltäjä Henrik Otto Donnerista. Tunnin ohjelma paitsi palautti mieleen kaiken hienon mitä Donner on ehtinyt tehdä ja missä kaikessa olla mukana, myös välitti suoraan valtavasti iloa ja energiaa.
Henrik Otto Donner 70 vuotta | Elävä arkisto | yle.fi Vähän haikeuttakin kyllä - välillä tuntuu vaikealta uskoa, että sellaista ilmapiiriä edes olisi enää edes mahdollista luoda. Vaan miten niin? Iloa ja energiaa tässäkin ajassa on, vaikka se väliin purkautuu kummallisilla tavoilla...




Donnerin lisäksi takuuvarma ilahduttajia on Ankin esittämä "Ne kesäyöt". Se toimii välittömänä piristeenä. Hitaammin ja monitasoisemmin mieleen porautuu hiukan piiloon unohdetun, Venäjän futuristisessa liikkeessä vaikuttaneen kirjailija-kuvataiteilija Jelena Guron runous.
"Taivaan pikku kamelit" on tietääkseni ainoa laajempi suomennettu kokonaisuus hänen tuotannostaan, sisältäen runoja ja päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1909 - 1912. Painos taisi olla pieni aikanaan, kirjaa en ainakaan antikvariaateista ole onnistunut löytämään. Vaikea määritellä, mikä Guron teksteissä eniten koskettaa. Niissä on sekaisin hilpeyttä ja katkeruutta, melskeissä mukana oloa mutta myös syrjään vetäytymistä, pakenemista johonkin pieneen ja yksityiseen tai panteistisesti syleilevään luontoon. Koska itselläni teosta ei ole, olen aina joskus päiväkirjoihin poiminut ylös jotain joka on sillä lukukerralla tuntunut tärkeältä, siis silloin kun sekä kirja että omat muistiinpanovälineet ovat sattuneet olemaan käsillä samaan aikaan. Mutta ilahduttamistarkoituksessa minun tarvitsee vain ajatella muutamia sanoja, joita Guro on käyttänyt: höyrypilviuskalikko on yksi parhaista.

Tämän löysin päiväkirjastani poimittuna T-junassa 6.7.2000, matkalla silloiseen kesätyöpaikkaan Postin lajittelukeskukselle. Siinä iloa tarvitsikin.

Riemastuneelle merelle purjehti
uljasrintaisia laivoja.
Laivoja purjehti, kevään
hennon himon ruokkimia.
Aijai, laiskuri laiskuri Jeremaa!
Tuuli niin vilpoisa, kotona ikävää.
Taivas on hennon kuultava.
Keinu, pikkuvene, keinuta,
hiekkakaistaleen kupeella,
jäljessäsi, välkynnässä, rientävät
hilpeät paperileijat, alkavat kukkia,
alkavat kukkia kultariemua,
helakanpunaista raitaa.
Ilakoi puolestani, pikkuvene,
joutilas kotiin komennetaan.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Trollitunnusteluja

Kyllä näistä aineksista hyvät hallitsijat saadaan, harmi kun kaikki eivät millään mahdu mukaan samalla kertaa.

Persut käyvät pelolla. Heidän johtajansa käyttävät sitä hyväkseen ja kannattajansa vuoroin ruikuttavat ja uhoavat pelon voimalla. Tätä voimaa ei kannata vähätellä, vaikka/koska sitä on vaikea ohjailla. Pitkäjänteisempää toimintaa on hankala ylläpitää, mutta pankin sen voimin saa ryöstetyksi. Sitten homma joko riistäytyy käsistä, seuraa takaa-ajo, panttivankeja ja verilöyly, tai jäädään kiinni jo ensimmäistä lunnasvaatimusta esitettäessä ja homma hyytyy naputtelemaan salakielisiä viestejään naapurisellin kaverille.

Vasemmisto käy herravihalla ja keskinäisellä kaunaisuudella. Riippuen hörhöyden/ etujärjestöihin kuulumisen asteesta "riistäjiksi" määritellään vaihtuvan kokoinen joukko verenimijöitä. Idelogisinkin luopuu määritelmistä siinä vaiheessa kun solidaarisuudessa siirrytään globaalille tasolle ja vaaditaan konkreettisia toimia. Tällöin on paikallaan muistuttaa syyllistämisen lamauttavasta vaikutuksesta ja siitä, että onnellisuutta ei oikeastaan voi mitata aineellisella hyvinvoinnilla. Tovereita ovat tapauskohtaisesti kaikki toverit, paitsi ne jotka veljeilevät väärissä veljeskunnissa, tai sortuvat harjoittamaan julkista itsekriittisyyttä (=mustamaalaavat toista laitaa).

Vihreät käyvät ylimielisyydellä. He yksin voivat sekä suvaita että sympata vähemmistöjä. Vain heidän puoluessaan hajaannus tarkoittaa moniarvoisuutta ja tokihan sivistynyt ihminen
(= kaupunkilainen ) ymmärtää esimerkiksi koulutuksen, söpösti kapinallisen kulttuurin ja arjen pienten ympäristötekojen arvon. Kun on tarpeeksi hankistä ja/tai materiaalista pääomaa, ei tarvitse alentua nolostuttaviin ja vanhanaikaisiin oikeisto/vasemmisto diskursseihin. Kosmeettisia, mutta ahneessa ja itsekkäässä oikeistossa/vasemmistossa mediaseksikkään näyttävää vastarintaa herättäviä ympäristöveroja ajamalla voidaan välttää äänestäjiä karkoittava ikävä ekofasismi ja paluupakkomuutto turvekuoppiin.
Myöskään vihreät eivät pidä globaalista syyllistämisestä ja lentävät vain silloin kun se kerta-kaikkiaan-on-pakko tai kaikki on suhteellista.

Porvarit käyvät röyhkeydellä ja optimismilla. Heidän johtajansa vetoavat asiantuntemukseen, vastuunkantoon ja kokemukseen. He luottavat lauman seuraavan perässä ja unohtavan matkanteon ikävät sattumukset ja menetykset sekä epäselvyydet suunnasta, kunhan vain tarpeeksi kirkkaalla ja kovalla äänellä toistellaan eteepäinmenoa ja pysytään liikkeessä. Hankalat kysymykset voidaan mitätöidä hiljaisuudella/toistelemalla sopivaa mantraa/ vastaamalla asian vierestä - jatkuva eteenpäinmeno tuo tielle kohtapuoliin jotain uutta mielenkiintoista ja lauma saa tuoretta märehdittävää. Ei ole ongelmia, on vain haasteita! Menestys vaatii uhrauksia! Voittajan on helppo hymyillä!

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Värit muuttuu vain ja niillä peitetään

video





??????????????????????m?????????????????????????????????????? o n k
???????????????????????? i ?????????????????????????????????j????? ??+a
???????????????????????????k t
?????????????????????t a u s t a k s i y m m ä Rrämme ? ++n
???????????????????????????????ä???????????????????? o
????????????????????????????????????????se

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Valkeat liput

Sain juuri luettua loppuun Saramagon Kertomuksen näkevistä. Sen lisäksi en ole lukenut hänen teoksistaan kuin Baltazarin ja Blimundan ja Kertomuksen sokeudesta, mutta kovin niistä olen pitänyt. Uusin luku-urakka (Saramagon kieli ei ole helppolukuisimmasta päästä, mutta palkitsee vaivannäön) tuli tietoisesti valittua nostattamaan mieltä tässä piinaavassa ajanjaksossa ennen eduskuntavaaleja, kun joka tuutista tulvii provoa ja propagandaa.
Tarinahan kertoo erään maan pääkaupungista, jossa suuri enemmistö äänioikeutetuista äänestääkin kunnallisvaaleissa yllättäen tyhjää, eivätkä uusintavaalit paranna tulosta. Hallitus päättää eristää kaupungin ja jättää asukkaat oman onnensa nojaan, mitä nyt hiukan puuttuu asioiden kulkuun, kun odotettua kaaosta ei synnykään. Mm. näin lausuu presidentti televisiopuheessaan tyhjää äänestäneille: ...kaikki uppiniskaisuutenne on ollut turhaa, ja te ymmärrätte vihdoin, liian myöhään, että oikeudet ovat täysimääräisesti oikeuksia vain sanoissa, joilla ne on lausuttu, ja paperilla, jolle ne on kirjattu, olkoon se sitten valtiosääntö, laki tai jokin säädös, te ymmärrätte silloin, toivottavasti myös vakuuttuen, että niiden kohtuuton ja harkitsematon soveltaminen mullistaisi pahoin vakaimmallakin pohjalla seisovan yhteiskunnan, ja te ymmärrätte kaiken kaikkiaan että yksistään järkikin käskee meitä näkemään ne pelkkänä symbolina jostakin mitä voisi olla, jos olisi, eikä suinkaan aitona ja mahdollisena todellisuutena.

Sekä itkun että naurun kirja kyllä. Ja tästä pienellä aasinsiltaloikalla päästään taas meitä kuumottaviin vaaleihin. Valitettavasti niitä ei osaa sulkea pois tietoisuudestaan, tai pikemminkin politiikanharjoittamista noin yleensä, vaikka enimmäkseen mieli tekisi. Koska liian usein vielä äidyn paasaamaan tuumailuistani, aina välillä kuulee kyselyjä äänestyssuosituksista. No, Saramagoni nautittuani, ykkössuositukseni on lukea kaksi kertomusta: sekä näkevistä että sokeudesta, joka on em. sisarteos.
Jos helpommalla haluaa päästä ja edelleen haluaa äänestää, kehottaisin tutustumaan eduskuntapuolueiden kulttuuripoliittisiin kannanottoihin, esim.Ylen ykkösellä Minna Lindgrenin kulttuurikommentista löytyy tiiviste " Taideaskartelua kaikille" Kaikkien kahdeksan eduskuntapuolueen liikuttavan yksimielisten julistusten referoinnin jälkeen Lindgren kysyy asiaankuuluvasti, miksi toteutunut politiikka on lähestulkoon päinvastaista kuin nämä mietinnöt. Se, mitä periaatteessa luvataan, ja mitä sitten ollan oltu ajamassa, kertonee jotain. Tämän perusteella voi jo koettaa tehdä eroa puolueiden välille. Kulttuuripolitiikka on toki vain siivu kaikesta, mutta samalla tavalla voi ahkeroida muidenkin tekojen ja puheiden suhteita.

Suomen lisäydinvoimaluvat ja niiden ympärillä harjoitettu politiikka voisivat myös olla käypä suurennuslasi, varsinkin Japanin katastrofin muutettua tilannetta dramaattisesti. Suru, järkytys ja myötätunto eivät mielestäni ole syitä hiljentää keskustelua ydinvoiman ja muiden energiaratkaisuiden riskeistä ja eduista. Toivoisin ennemminkin että se jatkuisi mahdollisimman asialinjalla ja mahdollisimman pitkään.
Marraskuussa koetimme osallistua omalla panoksellamme siihen keskusteluun. Pienen, mutta sitkeän mielenosoituksemme ytimessä oli tärkeiden päätösten liukuminen edustuksellisuuden myötä niin kauas ja piiloon, että yksittäinen ihminen kadottaa uskonsa mahdollisuuteen vaikuttaa. Onko se koskaan enempää kuin uskoa, toivoa tai luuloa ollutkaan, sitä en tiedä, mutta ilman sitä on raskasta elää. Mukaan lähteneistä moni raatoi lukemattomia tunteja, seisoi viimassa, otti vastaan solvauksia ja jopa iskuja. Minut järjesti onneton sattuma isoksi osaksi aikaa hiukan syrjään tapahtumista, hermoilemaan ja potemaan syyllisyyttä muiden ponnisteluista. Ja olemaan iloinen ja kiitollinen siitä, että niin monet jaksoivat ja vaivautuivat.

Tajuan silti, että ponnistelumme ja vaikeutemme olivat pieniä verrattuna niihin, joita kohtaavat ihmiset kaikkialla sellaisissa maissa, joissa demokratia on tuskin korusanaa kummempi ja joissa protestiele voi tietää hengenmenoa. Sama pätee myös aiempiin sukupolviin täällä, niihin jotka ovat kamppailleet meille mm. yhtäläisen äänioikeuden ja tasa-arvoon pyrkivän koulutusjärjestelmän.
Niin että kaikista epätäydellisitä vaihtoehdoista edustuksellinen demokratia on kuitenkin mahdollisesti paras, ja niin kauan kun elämme sen luoman säännöstön alla, parasta, mitä voi tehdä, on pitää melua tärkeistä asioista. Ja jos äänensä antaa pois, miettiä kunnolla, keille sen antaa ja seurata, kuinka sitä käytetään. Oman meluosuuteni maksimoimiseksi ja koska tämä edellä käsittelemääni liittyy, alla Maan Ystäville kirjoittamani raakamuotoinen artikkeli mielenosoituksestamme.(Editoitu versio ilmestynyt 2010/Maan ystävien Ydinvoimanumerossa.)


Tee-se-itse-mielenosoitus



-Se oli demokraattinen päätös, siitä äänestettiin tuolla! -Sanokaa vielä, että hankkiutuvat eroon niistä turvenuijistakin! -Ei tuosta oo mitään hyötyä. -Ei me voida pakottaa ihmisiä säästämään, ydinvoima on ainoa keino leikata hiilidioksidipäästöjä niin, että on edes hiukan toivoa! -Hienoa kun jaksatte yrittää!

Kriittisen massan pitkitetty mielenilmaus ja banderolli "Demokratiaa, ei pakkoydinvoimaa!" kirvoitti ohikulkijoilta monenlaisia kommentteja ja keskustelua.

Kadunvarteen syntyi elävä mielipidesivu, jonka julkaisukynnykseen ei vaikuttanut yhdenkään päätoimittajan puoluekanta tai mediakonsernin sidonnaisuudet. Eduskuntatalon edustalla
1 - 5.11 klo 8-18 jatkunut mielenosoituksemme syntyi vastareaktiona vallitsevalle vaikenemisen ja ylhäältäpäin sanellun politiikan kulttuurille. Kun yli puolet kansalaisista vastustaa ydinvoimaa, miksi se ei juuri näy? Tahdoimme myös koettaa, onnistuuko mielenilmauksen järjestäminen pääosin tee-se-itse metodilla, ja saammeko riittävästi ihmisiä rohkaistua seisomaan vuorollaan mielipiteensä takana, vailla suuren mielenosoituksen suomaa väkijoukon turvaa.

Tarvittiin kymmenkunta suunnitteluun sitoutunutta ihmistä ja heidän verkostonsa. Jollakin oli printteri käytössään, muutamilla oli mahdollisuus istua päivystämässä kun ketjussa näytti muuten olevan aukko. Katriina Koskinen suunnitteli flyerin, jota jaettiin viikon aikana runsaasti. Sosiaalista mediaa käytettiin tiedotukseen aktiivisesti, järjestöiltä kyseltiin vinkkejä ja saatiin viestiä leviämään eteenpäin. Kutsuimme mukaan kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan itselleen luontevalla tavalla. Saamamme palaute ja kommentit vaihtelivat riippuen siitäkin, oliko paikalla yksi vai useampi kerrallaan.

Marikka Kiirikoffin mukaan positiivista oli nähdä epäuskoinen ilahtuminen joidenkin silmistä: "Että noi kuitenkin jaksaa vastustaa, vaikka se olisi turhaa. Toisaalta monet ihmiset näyttivät ajattelevan, että ydinvoimaa todella tarvitaan maan pelastamiseksi. Jotenkin naivia ja tottelematonta heidän mielestään vastustaa." Myös Jarmo Sarlin mainitsi ilon, jonka erityisesti paikalle yllättäin saapunut concertinan soittaja herätti. Laulettiin ja tanssittiin. Loppuviikosta tuntui että sana oli levinnyt, mieltään osoittamaan saapui väkeä kuin tyhjästä.
Nelli Palomäki koki erääksi oleelliseksi asiaksi yhteisöllisyyden tunteen: "Tässä huomattiin, että kyllä parempi mieli tulee ihan oikeasta yhdessä toimimisesta, tutustumisesta ja toteuttamisesta kuin tuosta virtuaalisesta ystävyyden hoitamisesta. Kannanotot ja mielipiteet yhdistävät ihmisiä."

Koska mukana suunnitteluporukassa oli useita kuvataiteilijoita, viikon aikana mieltä osoitettiin myös taiteen keinoin. Emma Helle toi paikalle mm.juureksista ja muoviputkesta rakentamansa ydinsähköttä toimivan suihkulähteen. Kylmät miehet juhlivat performanssissaan ydinvoiman tuloa, ja torstaina kuultiin ikiaikaiseen säveleen tehty ydinjätteen hautajaisitku. Perjantaina laulaja-lauluntekijä Yona esiintyi akustisesti kitaristinsa kanssa,ja pitkän viikon jälkeen hänen laulaessaan "...vielä kyyneeleesi puhdistaa tään maan, asfalttikuoren läpi puu kaunehin kasvaa, sen oksilla lapsenlapses leikkii saa, ja sen tuoretta hedelmää maistaa..." tuntuivat Vedenpaisumuslaulun sanat kuvaavan juuri sitä hetkeä.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

En minä ainakaan

Meri kuuro

Täällä nämä kalliot ovat kovin pehmeitä. Vesi kirkkaampaa kuin muut merivedet minun elämässäni. Meitä on viisi, me kellumme varpaat ja rinnat vedenpinnassa.
Vaatteet on jätetty tuulessa pullistelevaan telttaan kallionrinteelle, pyyhkeet irtolohkareille vedenrajaan. Taivas on harmaa, mutta harmaan takana hehkuu valo. Pilvet repsottavat päällämme sade alkaa samantien ja kiihtyy nopeasti. Vedenpinta pilkkoutuu lukemattomista pisaroiden iskuista, väri muuttuu hopeisesta peilistä musteeksi. Kun polkee vettä paikallaan ja pitää silmänsä juuri vedenrajassa
(näkee/kuulee/ maistaa /tulee piiskatuksi/havaitseeko)
äh koita selittää kun se veden pintajännityskalvo villiintyy, se ääni ja liike ja kun kellahdat osaksi sitä, otsa samansuuntaisesti kuin se vedenpinta oli ja pisarat hakkaavat kalloa, vesipiirtureita, pinnanpiirtureita tuhatmäärin kaikki sinkoaa takaisinpäin vai miten se olikaan, ei,

kuka se sinä olet joille aina runoissa puhutaan: istuit, menit
, tulit elit piiskauduit piiskutit hivellyit
ei,
se hukkui ja katosi kauneuteen hajosi

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Vuotuinen dada-annos rikkoo hiljaisuuden

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

'''''''''''''''''''''''''''''
video

maanantai 10. tammikuuta 2011

savuverho

rakkaani joka varoo liikoja sanoja, johon minä mykistyn,

minä joka pelkään hukkuvani hiljaisuuteen vaikka sitä rakastankin, minä joka en osaa olla sulautumatta minä joka kokoan itseäni olevaksi sana sanalta pala palalta
miestä sanasta, pala palasta
silmä silmästä, kauneimmasta kaksi
puhun: en ole ollakseni
minulle olennaiset sanat, olevaksi tekevät
olen olemassa

Mietin niitä kaikkia sanoja jotka käyvät mieleni läpi, joita en kirjoita ylös enkä anna julki niitä joissa sanottaisiin kaiken lisäksi: tämä tässä on lyijykynällä
harmaalle pariisinpaperille piirretty hymy
ensimmäinen käsky, lupaus
ole iloinen
(tässä kohden ((hämmentynyt)) lukija sulkee silmänsä ja pitää ne kiinni)

totisesti, hiljaisemmin kuin aamutaivaalta tähdet

maanantai 3. tammikuuta 2011

palanen tähteä


*


Kaksikymmentäyksi. Aina noustessani tänne lasken kierreportaat. Baari on tiheästi täynnä, pikkujouluseurueita, viinanhuurua, pikkupöytien tuolit selkänojat kiinni toisissan. Kahvi on kovin hintavaa, ja kaikki muu vielä arvokkaampaa. Tilaan kuitenkin glögin, jolla on toki jokin hienompi nimi. Punaisessa, kuumassa nesteessä ui kuivattu tähti.

Ulkona ei ole muita. Lämpölamput helottavat tuhkakuppien yllä. Kierrän hitaasti kaiteita myöden, katson joka ilmansuuntaan. Viima riisuu hupun kerta toisensa jälkeen päästä.
Ovi käy. Neitoja savukkeella: Se oli 300 % korkeammalla kuin tämä! Mä en oo ikinä niinku pelänny niin paljon ku sillon. Mä pidin vaan käsiä silmien edessä ja huusin. Ne laski yks-kaks-kolme. Ja sit mä menin, kun ne sano, Nyt!
Tähtianis ei ihan mahdu kunnolla siististi suuhun imeskeltäväksi, tiedän näyttäväni hullulta möklötellessäni sitä. Se on kova ja sen maku on utelias. Imen siitä alkoholin poltetta, glögi on jo haalennut. Ylhäällä Sokoksen lippu läpättää ja paukkuu, tuuli on raaka, räntä vasten lämpölamppujen valoa näyttää kiinteämmältä aineelta kuin onkaan.
Meren päältä pimeys liukuu kiinni samettiseen harmauteen, siitä leikkautuvat irti lumenvalkoista ja kaupungin valoa hehkuvat talojen katot. On helppoa uskoa että maailman reuna olisi jossain juuri siinä missä pimeyden ja loiston raja kulkee. Etäämmällä merellä, tumman harmaassa ui muutama punainen valopiste todisteena siitä että ehkä kaikki kuitenkin jatkuu. Kierrän toiselle puolen parveketta, kurkin alas, mietin, kuinkahan moni on yrittänyt täältä hyppäämistä. Blondien tupakkaseurue siirtyyy takaisin sisälle,
olen yksin. Tällä korkealla kaikki joita kaipaa, ovat lähempänä. Alhaalla kulkevan varjo on kolme kertaa kulkijaa suurempi.