maanantai 20. heinäkuuta 2015

Jatkokertomus 11/?



Kuinka kauan voi sana pitää valonsa? Kuinka kauan hehku on jaksanut pysyä kiinni murusissa, leijua katossa? Kun minä herään, sitä ei ole. 
On hämärää, oudon äänetöntä, horkka. Juhliva seurue on poistunut ja jättänyt jälkeensä saviliejuksi tallautuneen pihamaan. Polku pihan reunalta metsään on leveämpi kuin ennen, sitä on kulkenut moni monta kertaa. Ja kursiivi on lähtenyt niiden mukaan, tai se on viety vasten tahtoaan, huudan sitä mutta se pysyy hiljaa, olen harvempi ja selkeämpi ilman sitä. Kumisen. En pelkää enkä kaipaa enkä ole kiinni talossa johon synnyin. Menen heti katsomaan minne jäljet vievät. Se, joka puhui minulle järkeä ja joka itse oli vailla järkeä on viety minulta ja lähden sitä pelastamaan. Tienreuna postilaatikon lähettyvillä on rampattu edestakaisin, kursiivi on varmasti ollut siellä monet kerrat kun nukuin ja tuijottanut tien toiselle puolelle, sinne minne ei saanut mennä. Kaikkein kauneinta, kaikkein hirveintä ovat sellaiset rajat, joita ei ole sopiva eikä turvallista ylittää, siellä se on huojunut ja ollut aina vain enemmän kallellaan, se on ollut helppo saalis pahoille puheille ja eturivin moraalinvartijoille. Jossain sitä uudelleenkäsitellään ja vastaesitetään niin kauan että se on hiuki kuin risuaita enkä näe sitä, eikä se varsinkaan puhu minulle enää. 

Ei saa antaa pelolle eikä luulolle valtaa, vaikka aina on vailla jotakin. Kun en enää itke yksinäisyyttäni enkä ketään toista joka auttaisi olemaan minä, osa minusta itsestäni on poissa, enkä selviä ilman sitä. Sellainen olin # ######### ####### ################################
#väen vängälle sinut kadotin kahden hengellä monet lopetin#eikä sinua ollut enää enkä pelännyt mitään#ei kukaan päässyt väliin#väki katosi metsä lakosi katsoin kaivoon ja kannon alle#kannoin mukanani kaikkialle#sinut ja sinun kaipauksesi oli vesi virtaus ja seisova mesi#hiki lentävä mies kepeä muunneltu tosi#totuus tie#ja elämä hiipui kunnes kosi#sanoja vaille valmis valhe#sekosi kompastui mureni meni piiloon vältti katsoi muualle############# ### #########

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Talven luut ja haamut, Eteläranta 4.3.2015




En oikeastaan koskaan ole osannut valokuvata. En myöskään olla kuvissa. Lukiossa yritin innokkaasti opetella vanhalla Cosinalla, mutta piirtäminen ja maalaminen jotenkin veivät toiseen suuntaan ja mukanaan. Viime kesästä lähtien minulla on kuitenkin ollut puhelin, jolla kuvan räpsäiseminen on aiempia luureja mielekkäämpää, vaikka räpsyjähän nämä tosiaan ovat. 
Huolettoman muistiin poimimisen mahdollisuus on vapauttavaa. Oikeassa mielentilassa kuljeskellessaan näkee jatkuvasti kiinnostavia yksityiskohtia ja kaikkeuden palasia, ja kuljeskelu taas hyvin nopeasti vie oikeaan mielentilaan. Mietin melkein joka askeleella kuinka kuva kulkee minun mukanani. Kuinka näkökenttäni rajaa näkemäni kuvaksi, kuinka jalat takovat kuvan alareunan ja kuinka oma kallo katkaisee yhteyden korkeuksiin. Liikun ja kuva liikkuu, hengitän ja se huojuu. Mielikuvaaminen on kuvan sisällä olemista. Kamera ulkoistaa kuvan, ainakin minulle. Nappaan sen talteen, linssi näyttää asiat toisin, vääntää ja puhkoo, mutta se, mitä halusin, on kuitenkin tallessa. 
Eikä edes väärällä, takertuvalla ja nostalgisoivalla tavalla, vaan niinkuin arkisuudeessaankin kiinnostava löytöesine kadulta, sellainen jonka oikeaa omistajaa on selvästi mahdoton löytää, jonka poimii taskun pohjalle mukaansa ja unohtaa. Joskus kuukausia myöhemmin, kun sattuu sama takki taas päälle, se osuu käteen ja ilahduttaa satunnaisuudellaan.

maanantai 16. helmikuuta 2015

loisväri

Silmäkulma. Luukaari ohuen nahan alla, varjokuoppa. Missä yläluomi tapaa alaluomen iho on tummempaa: vähän punervaa, alaviistoon kulkeva viiva piirtää katseelle surumielisen, miettivän ilmeen. 
Silmämuna, kiiltävä, hohtava. Jostain syystä ajattelen biljardipalloa tai suurta marmorikuulaa joka pilkistäisi nauhoilla ryppyyn kiristettävän, säämiskää imoitoivan kangaspussin suusta. Vanhemmiten. Vanhemmiten kyllä.
Kun tulen näin lähelle ja katson, katson vain, hän jähmettyy, tuijottaa kuivin silmin eteensä, näen nykivän taistelun niissä, lopulta on pakko räpäyttää kerran, toisenkin, nopeasti. Pisara kyynelnestettä lähtee valumaan silmän sisänurkasta, tiedän että se tuntuu nyt iholla kuumalta ja kohta viilenee, kutittaa. Hän pyyhkäisee sen kämmenselkään, kiskaisee samalla henkeä nopeasti niin että kosteus tuhahtaa sieraimessa, palauttaa kädet syliinsä, istuu taas hievahtamatta.
Minä kierrän sivulta hänen taakseen.  Niskassa nikamarivin molemmin puolin kulkevat ihoa pingottavat jänteet kohti hiusrajaa, takana raja ei ole selkeä, höytyväiset hiusviivat pyörteilevät ylöspäin, näen ihon pinnan tiivistyvän, suojakuori, kananliha tuijotustani vastaan.

Ajastin piippaa.
"Mä teippaan sut nyt, pysy vielä hetki"
Hän nyökkää. Menen arkulle. Niittipyssy, ruskeassa paperipussissa katkenneita hiiliä ja kumi.  Pyykkipoikia, kotinarua, sotkuinen läjä kiertyneenä suorakulman ympärille, vasara. Ei teippiä.
"Miten se rulla voi aina hukassa olla?" Näen hänen kiemurtelevan tuolilla
"Mulla on hirvee pissahätä, pakko mennä kohta"
"Hei, ootas nyt vähän, jos vaan millään pystyt"
Vedän vihaisin vedoin oranssia maalilla reiden ulkosyrjän linjat ja kyynärpään paikan tuolin piikkiseen plyyshinukkaan, kyykistyn jalkoihin, merkitsen vielä varpaiden vinot ja kantapäiden kaarevat viivat mattoon.
"No nyt saat mennä"
"Kyllä sen saa pois. Ja jos ei saa, aina voi naamioida sen samanväriseksi kuin isäntänsä", sanon, kun hän tulee takaisin.
"Isännän?"
Ei hän tajua, enkä minäkään täysin, suusta luiskahtanut yhdistelmäassosiaatio loiseläimestä tai jonkin sortin kameleontista.
"Joskus tuntuu, että väriklöntit ovat eläimiä, sinne tänne ryömiviä ja vilistäviä tai hiljaa paikoilleen maastoutuneita."
Siinä se matolla makaa ja vaanii.



-------------------------------
Liian harvoin näkee tekstejä kuvan tekemisestä. Penjami Lehdon Varjostustehtävästä inspiroituneena pistänkin pihalle tän, jo jonkin aikaa tekstiraakileissa haudotun. Tuo Lehto oli kyllä ensin mykistävä ja sitten pään sisällä varjoja ja viivaa myllertävä lukukokemus. Kuvataiteilija toki takertuu nimenomaan niihin, vaikka teksti levittäytyy ja säteilee aika moniin muihinkin suuntiin...

torstai 12. helmikuuta 2015

So-me-u-jo


Mietin some-ujoutta. Kuinka eräs elämän parhaita herkkuja on aina ollut seurata kiinnostavia keskusteluja, tempautua mukaan, unohtaa jännittäminen ja mykkyys, aukaista suunsa ja osallistua. Hengittää mukana, kuunnella mitä toiset ovat mieltä, seurata ilmeitä ja eleitä. Tällaista on ollut pitkään kovin ikävä. Syystä tai toisesta sosiaaliset ympyrät ovat kutistuneet, tai ainakin pyörivät hiukan hankalasti saavutettavissa maastoissa. Ja itse vaipuu horrokseen, josta on yhä vaikeampi karata. Lieka, josta ei voi syyttää muita kuin itseään, kun vielä on mainittava, että enimmäkseen viihtyy oikein hyvin itsekseen tai omassa perhepiirissä. On ihanaa, kun ihmisiä tulee kylään, mutta sitä ei voi odottaa, kun ei itseäänkään juuri koskaan saa liikkeelle.

Jonkin aikaa helpotusta tähän tarjosivat blogit, oma(t) ja varsinkin muiden. Keskustelufoorumit ja Facebook, tietysti, ja viimein muka Twitterkin, vaikka siihen liittyessä jo laadin muunnelmaa kuluneesta "Suomalainen vaikenee kahdella kielellä" -hokemasta. Mutta mitä pidempään niitä on seurannut, sitä suuremmaksi on kasvanut kynnys itse osallistua. Arastelee sitä, miten helppoa kaikkea sanottua on tulkita väärin, kun ilmeet ja eleet puuttuvat. Vaatii taitoa osata kommunikoida edes jossain määrin tarkasti, ja reaktionopeutta, ahkeruutta, ronskia huumorintajua. Eivät ole hissukoiden areenoita nämä. Ja sellaiseksi sitä siis on palaamassa taas, jos joskus olikin jo kasvamassa ulos siitä roolista.
Rooleista puheenollen, somessa ne korostuvat. Muiden rooleista enimmäkseen nauttii, puolitiedostamattomasta tunnistuspelistä, siitä millaiseksi joku on itsensä halunnut rakentaa tai millaisena tulee itsensä tahattomasti näyttäneeksi, tai näiden kahden yhdistelmästä. Useimmiten kai mukana ovat molemmat. Kadehdin kaikkia heitä, jotka kykenevät olemaan välittämättä siitä pakkotyylittelystä ja typistymisestä, joka roolituksesta seuraa. Tietysti samat ilmiöt ovat mukana elämässä muutenkin, mutta livenä ihmiset tulevat ilmi niin monissa eri rekistereissä yhtä aikaa… soivat. Tuoksuvat. Huitovat, tuijottavat, myhäilevät. Ironista ei tarvitse piestä, sarkasmi on hauskaa.
En enää osaa ottaa kevyesti sitä, että rooli pitäisi valita. En myöskään sitä, että vaikka mitä valitsisi, vaalisi ja rakentaisi, tai jos se valinta olisi yritys olla paljas ja rehellinen, näyttäytyisi se kuitenkin rakennelmana. On mahdotonta olla läsnä olematta maaninen.

Noin kun ajattelee, voisi kai yrittää esiintyä periaatteellisena live-elämän puolustajana, lopettaa kaikki tilit ja ylipäänsä yritys seurata, mitä missäkin sanotaan ja tapahtuu. Käyttää vapautuva aika hyödykseen ja kasvattaa hiljainen, rikas, sisäinen elämä. Mutta ei se ihan rehellistä olisi. Niin paljon ihmeellistä ja kiinnostavaa on olemassa vain siksi, että jotkut, aika monet, ovat tarpeeksi reippaita jakamaan edes osan, edes valitut palat itsestään netissä. Minäkin haluaisin edelleen pystyä siihen. En tahtoisi käydä siinä yhä vain kyvyttömämmäksi. Ainakaan en haluaisi olla tyly ja epäkohtelias, jättää vastaamatta, tai tehdä niin aivan liian hitaasti, paperikirjeenvaihdon tahdilla, vain siksi että on päässyt kasvamaan ujouslukko. Anteeksi, kun näin on käynyt.

En tiedä, miten tämän blogin käy. Loppuu se kai lopettamattakin, jos ei koskaan mitään julkaise. Tai sitten taas rohkaistuu. Julkeaa, olla julki. Julkaista. Julkinen.