lauantai 11. lokakuuta 2014

Runotyttö yökkii



Nyt se taas on alkanut. Kurja unettomuus. Mitenköhän monia tunteja olen pyörinyt hereillä, kirjoittanut päässäni turhautuneita lauseita: kirjeitä rakkaille ja ystäville, menneisyyttä, haaveita ja raakileita teksteiksi, päiväkirjaa, blogia, hakemuksia, kiistakirjelmiä, tunnustuksia. Koska päivät ovat täynnä muuta ja uupumus kasautuu, selviytyy arkivelvoitteista juuri ja juuri, ei aina kaikista niistäkään ihan kunnialla, unohtelee tärkeitäkin asioita, ei tunnu mahdolliselta uhrata potentiaalista uniaikaa siihen että todella yrittäisi kirjoittaa. Kuvitteellinen kirjoittaminen paineistaa todellista yhä mahdottomammaksi. Epäonnistunut yritys pakottaa itsensä uneen ei ole lepoa. On pakko aloittaa suman purkaminen ja valvoa tarkoituksella.

Joskus kun olin viaton, ihantenani oli pysyä herkkänä ja viattomana. Nyt pelkästään tämän kirjoittamalla tunnustaminen on nolottavaa. Ja miten hullua, jos tämän kääntää nurinpäin: nykyään minulla ei ole ihanteita? Nykyään en enää halua olla herkkä? Nykyään en enää tiedä, mitä on olla viaton? Nykyään olen nolo.
Koetan itse ymmärtää tätä runotyttöposeraauksen kautta: näen itseni nuorempana, tuoreempana, viattomampana. Sen verran itsetietoisena ja narsistisena, että ymmärrän kuinka söpöä sellainen herkkä runotyttömäisyys voi olla. Tällainen runollisen heittäytyvä tunteellisuus on kuitenkin syntymälahjana saatu riesa ja ominaisuus, otetaan siitä nyt kaikki irti siis… Muutamaa auringonpyörähdystä vanhempana… sama heittäytyvä tunteellisuus ja mustelma arpineen heittäytymisen seurauksina. Vaikka tekee kipeää ei haittaa. Kypsä elämänkokemus on söpöä. Sopivissa määrin. Ja niin edelleen. Lisää syöksyjä ja lisää. Toistetaan vielä muutama kerta.

Jossain vaiheessa sitä vaan miettii, että taktiikkaa tulisi muuttaa. Tämä ei toimi enää itselle eikä muille. En ole enää söpö. Turraksi voi tulla vain jos ensin on ollut herkkä. Jos mistään ei enää ilmannukaan ketään puhaltelemaan pipeihin, on parempi jättää parkumiset sikseen, ja keskittyä vaikka olemaan kompastelematta. Tämänkin kirjoittaminen hävettää, mutta saatana vie, parempi kirjoittaa kuin valvoa muuten vaan. Niinkö se onkin. Että on esittänyt näytelmää itselleen ja muille, ja sen tajutessaan lamaantuu. Voi apeus. Eikä mitään ole jäljellä, paitsi jälkikasvu, jota rakastaa samalla sentimentaalisella yleispätevällä tunnekuohulla kuin ihmisyyteen nyt kuuluu. Ei mitään raportoimisen arvoista. Nyt siis en jaksa yrittää enempää. Luovutan. Yritän taas nukkua, että huomenna jaksan taas rakastaa arkeani ja ihmisiä siinä, kaiken tavallisuutta ja tiettyä mykkyyttä.

( tämä teksti syntyi ryöpsäyksenä, röyh, jokunen valvottu yö takaperin, elokuussa kait ja oli tarkoitettu äärimmäisen yksityiseksi. Parin viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen taas valvonut liikaa, roikkunut netissä ja tuumaillut kaikenlaista sellaista josta toivon rohkeavani ja jaksavani kirjoittaa analyyttisemmin joskus. Mm. tämän Virpi Alasen blogitekstin,sitä kommentoineen fb-keskustelun, sekä erään (nais)lifestylebloggaajaa muiluttaneen vauvan av-palstan kommenttiketjun sysäämänä päätin nyt kuitenkin pistää ekana ilmoille tämän. Pienenä henkilökohtaisena rohkeustekona. Jospa taas joskus saattaisin lukea Södergrania, Seljaa, Janssonia, Ahmatovaa, Guroa, Lessingiä, Munroa, Kaipaista, Kettua, Lindgreniä, Tarttia, Atwoodia, Kallasta jne. ihan vaan kirjallisuutena ja uskaltaen itse heittäytyä lukemaani. )