sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Sanoja, sanoma

Naapurissa on maailma kylässä. Miten mielenkiintoista ohjelmaa siellä onkin, suurin osa täytyi skipata, kun en pärjää tungoksessa. Ahdistaa. Yksi rasti tuli kuitenkin käytyä: Rautatientorilla oli tänään neljältä kolmannen polven Palestiinan pakolaisen Rafeef Ziadahin keikka, johon liittyvän YleX:n haastattelun   kuulin sattumalta ja kiinnostuin.
Kun omat ajatukset ovat ikuisen ehkän ja toisaalta-toisaalta vatkaamisen pehmentämiä, oli vaikuttavaa kuulla jonkun antavan selkeitä vastauksia kysymyksiin taiteellisista päämäärästä ja poliittisista kysymyksistä.
Hölmöyttäni missasin keikasta ensimmäisen puolikkaan, kun en ollut tarkemmin ottanut lavoista selvää. Eipä ole ennen harmittanut se, että kuunteli Ristoa ja Peitsamoa.
Kuten päälavan edusta, Amazon-teltta oli myös tupaten täynnä, ilmapiiri keskittyneen latautunut. Kurkin takarivissä kun Ziadah päätti esityksensä runoon We teach life, sir!
Pienessä tilassa tuntuma oli tuota Youtuben versiota kiihkeämpi, aplodit innokkat, tyttö vieressäni itki.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Check Ravintolapäivä

Guggenheim-hankkeen kaatuminen kirvoitti useammastakin suusta katkeria syytöksiä suomalaisen taideväen takapajuisesta ja pelokkaasta ei-mentaliteetista. Missä sitten lopullinen syy mahtoikaan olla, taideväen näkyvä vastustus ei jäänyt päättäjiltä huomaamatta. Äkkiseltään Helsingin taidemuseon ja koko kulttuurikentän rahoitukselle nyt luetut madonluvut vaikuttavat jopa sisältävän kostohenkeä: kun ette tollot huolineet harvinaista herkkua, eipä tipu enää murusiakaan. Saa nyt nähdä sitten.

Mutta en suostu allekirjoittamaan ei-liikettä enkä pelokkuutta. Hyvä esimerkki on Checkpoint Helsinki, joka vielä toki tässä vaiheessa kaipaa tarkennusta ja edelleenkehittelyä. Guggekeskustelussa useamman kerran penättiin vaihtoehtoja hankkeen kritisoijilta, nyt niitä tarjottiin. Mielenkiintoista on ollut havainnoida mitätöinnin retoriikkaa, jolla Guggenheimin pettyneet kannattajat ovat siihen tarttuneet. "Söpöä kotikutoista puuhastelua" "Ehkä vaikenimme kiltteyttämme, kun kerrran taiteilijat saivat puserrettua itsestään vision, onhan se sinänsä kannatettavaa kansalaistoimintaa..." Tämä vision puriste kuitenkin sisältää monta hyvää, täällä ennen tässä mittakaavassa toteuttamatonta ideaa. Mikäli ehdotusta lähdettäisiin vakavissaan toteuttamaan, edellyttäisi se yhteistyöhalua ja kykyä Guggeheimriidan tulehduttamilta osapuolilta.

Kyllähän se on tiedossa, mikä turisteja houkuttelee ja elinkeinoelämää piristää. Massojen mittakaavassa kulttuuri ei lainkaan ole listan kärkipäässä, mutta mahdollisuutensa ja hetkensä silläkin on. Ja on totta, että komeilla kuorilla ja maanisella markinoinnilla voidaan myydä pölvästeille melkein mitä vain, mutta ihmettelen silti, miten sitkeästi osa päättäjistä on takertunut tähän yhteen ja ainoaan toimintamalliin.
Sillä vaikka Guggenheimin vertaaminen Mäkkäriin ei ollut erityisen osuvaa, ruoka voi hyvin toimia esimerkkinä. Jos Guggenheim on tähtensä menettänyt hienostoravintola, se mitä me mielummin haluamme ja mikä voisi myös turisteja kiinnostaa, on Ravintolapäivä. Joitain vuosia taaksepäin monikaan ei olisi uskonut moisen ilmiön olevan edes mahdollinen.

Palailen juuri teosripustusreissulta Mäntästä, jossa rakennetaan ensi kesän Kuvataideviikkoja. Keskisuomalaisessa pikkukaupungissa on jo kohta 20 vuotta pyöritetty minibudjetilla mittavaa kulttuuritapahtumaa, joka kiinnostaa niin paikallisia kuin taideturistejakin. Mittakaava on tietenkin eri kuin haaveillut G-kävijämäärät, mutta Mänttä on ilmiö, joka todistaa sisällön olevan käärettä huomattavasti tärkeämpi. Esimerkkinä mainittakoon Ilkka Juhani Takalo-Eskolan kuratoima vuonna 1995 kokonaisen kerrostalon vallannut näyttely, joka on edelleen kaupunkilaisten mielissä ja puheissa.

Tapahtuman minibudjetin mahdollistaa osaltaan talkooapu, jota tarjoavat yhtälailla paikalliset kuin tapahtumaan osallistuvat taiteilijatkin. Tällä kertaa paikalla oli apuvoimina jopa eräs viime kesän taiteilijoista. Ei kaiken tarvitse olemattomalla rahoituksella pyöriä, mutta taiteen ehdoilla syntyneille asioille tyypillistä on, että ihmiset ovat valmiit antamaan itsestään todella paljon. Ehkäpä rakkaudesta aiheeseen? Enkä nyt tarkoita sitäkään, että elinkeinopoliittisen matkailuhankkeen edistämiseen pitäisi uhrata loputtomasti taideväen selkänahkoja – mutta negatiiviseksi, itsekkääksi ja itseensäkäpertyneeksi syyttetty porukka osaa olla myös täysin päinvastaista. Valmista vaikka mihin. Tarvitaan vain jotain, joka vilpittömästi motivoi. Tässä on jotain, minkä pelkään jäävän ikuisesti päättäjiltä ymmärtämättä, ja samalla paljon positiivista hylkäytyvän vain siksi, että jossain ollaan takertuneita vanhoihin toimintamalleihin, negatiivisia ja pelokkaita.