torstai 7. marraskuuta 2013

Äityy henkilökohtaiseksi

...ja listaa iloisia ja muuten vaan päässä kihiseviä asioita, vaikka henkilökohtaisten ilonaiheiden julkipaljastelu tuntuu jostain syystä vielä kuumottavammalta kuin julkiruikuttaminen. Kirjoittamisblokki on kuitenkin johtunut kiireen ja väsymyksen muassa salavihkaa vallan ottaneesta itsesensuurista, joka lopulta ei jätä jäljelle enää mitään. Niinpä paluu blogin lähtökohtaiseen ideaan olla mielummin hölmö ja spontaani kuin viisas ja varovainen alkakoon nyt.

1. Matkalla sokerirasitustestistä nauttimaan: aamuharmaudessa nälkätärinöissä raitiovaunussa avattu syntymäpäivälahja ystävältä, upein rintaneulavarustus ikinä! Virnuilin itsekseni mielipuolisesti koko matkan ja vielä kotona sokerihumalapöhnässä korua sovittaessakin.


                               Pahoittelut kuvan surkeasta laadusta, Veera Tammisen koru ansaitsisi parempaa

Jotkut hehkuttavat ja hehkuvat raskautta. Minut jatkuvasti erilaisia kremppoja ja unettomuutta aiheuttava tila horjuttaa vaivoin rakennetusta kohtalaisen selväjärkisestä ruumiinkuvasta liejuryömijäotukseksi, jonka ainoa selviytymiskeino on unohtaa koko tuskaisa tomumaja ja keskittyä arkeen ja työhön, niin pitkälle kuin se onnistuu. Asiaa ei kuitenkaan auta lähimmäisten ja vähän vieraampienkin ihmisten auliisti ja pyytämättä jakelemat analyysit muuttuvasta ulkonäöstä.
Mutta kyllä vain, tämä koru ja sen asenne auttaa, ei unohtamaan, vaan nauramaan ja vähän nauttimaankin siitä mitä nyt on ja tulee olemaan. Vallitseva läpiseksualisoitunut ja äitiyteen ja ruumiillisuuteen pitkällä kieroutuneella perinteellä suhtautuva kulttuurimme on niin vahva ja salakavala, että vaikka kuvittelee viis veisaavansa, se kamppaa ja lannistaa paatuneemmankin.
En yleensä ole koruihmisiä, mutta tämä yksilö näyttäisi paljastavan jotain hillitymmistäkin kollegoistaan. Lisää tämmöistä siis, kiitos!

2. Näyttely Viivoista tehty Turun Aboa Vetus & Ars Nova-museon Takkahuone-tilassa. Kaksi uutta videoteosta näyttävät valmistuvan juuri ja juuri ajoissa, ja on äärettömän mukavaa ja vähän jännittävääkin päästä ensi viikolla ripustamaan ja näkemään, miten ne toimivat tilassa. Avajaiset ovat torstaina 14. 11 klo 19 ja näyttely auki 15.11.2013 - 2.2.2014 joka päivä 11-19. Tervetuloa katsomaan, ken Turussa tuona aikana liikkuu. Samalla näkee myös Turun taidegraafikoiden 80v. juhlanäyttelyn, Matti Koivurinnan säätiön tämänkertaisen kokoelmanäyttelyn sekä Aboa Vetuksen keskiaikaista Turkua esittelevän historiallisen museon ja arkeologiset kaivaukset.



                                                           Still-kuvat videoista Eyeliner ja Croquis, 2013


3. Vielä hiukan pitää jaksaa rutistaa, mutta sitten voi hetken tehdä rauhassa asioita joista on pitkään haaveillut: lukea, kirjoittaa, kunnostaa vanhoja ikkunoita, kuljeskella kaupungilla, jopa siivota, pakata, (uskomatonta, mutta jos ei ole kiire, nuokin ovat nautinnollisia puuhia...). Vasta kirjoittaessani syksyn apurahahakemuksia tajusin, miten järjetön vuosi on ollut: kolme yksityisnäyttelyä yhden vuoden aikana, ja kaikissa uudet työt ja eri näyttelykokonaisuus. Riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaillessa voisi joskus muistaa myös kiittää itseään ainakin siitä, että jaksaa yrittää. Ja sitten taas iloisena töihin.

4. Taiteilijan kummalliseen toimenkuvaan kuuluvista asioista eräs parhaita ovat ystävät ja kollegat.
Asia joka kannattelee, oli elämänvaihe mikä hyvänsä, on heidän olemassaolonsa, muutamat lähimmät ystävät ja tieto siitä, että on yleensäkin olemassa laajempi joukko ihmisiä jotka jakavat ja ymmärtävät samaa todellisuutta. Alalla valitsevasta kuristavasta kilpailusta huolimatta ihmiset onnistuvat pysymään lojaaleina ja kannustavina toisilleen. Kiitos siitä. Tämän kirjoittaminen ääneen palauttaa taas Jyrki Lehtolan elokuiseen kolumniin, joka oli siitä poikkeuksellinen Lehtola, että jäi mieleen. Fiiliksistä riippuen sille on joko naureskellut tai sitten käsittänyt kuuluvansa juuri siihen haaveelliseen vajaalahjaiseen porukkaan, joka olisi parempi tallata pois kulttuurin kukkatarhoista ravinteita imemästä:  "Jossain vaiheessa sivistys ja historiantaju katosivat, ja niin me päädyimme kulttuurilliseen tilaan, jossa kaikki uusi on periaatteessa hyvää, eikä huonokaan ole huonoa, vaan vähän pieleen mennyt yritys hyvään.
Ja täällä me olemme keskellä velttona hyllyvää halailukulttuuria, jossa mikään ei erotu mistään, ja kaikki on periaatteessa kivaa, kun kaikkien kukkien pitäisi antaa kukkia. Ei pitäisi, jotkut kukat kannattaa tallata kuoliaaksi, jotta ne muutamat kukat saavat mahdollisuuden kunnolla kukoistaa."

Mutta voi, miten ihanaa ja lämmintä on tuo velttona hyllyvä halailukulttuuri.  Ja enimmäkseen vilpitöntä. (enkä nyt leiki Lehtolaa vaan olen vilpitön.) Taide kiinnostaa ainakin toisia taiteilijoita.
Hiljalleen olen hyväksymässä sen, ettei ole mitään velvollisuutta murehtia sitä, mikä merkitys taiteen tekemisellä laajemmassa mittakaavassa on. Murehtiessa ainakin menee energia hukkaan, mielummin sitten tekee sen mitä on tekemässä itselleen ja sille pienilukuiselle kiinnostuneiden porukalle. Tai jättää tekemättä ja murehtimatta ja tekee jotain aivan muuta, hyödyllisempää.