tiistai 27. tammikuuta 2009

Hetket merenneitona


Pitkästä aikaa vietin tänään pari tuntia piirustusmallina, normaalin käytännön mukaan 20 minuutin pätkissä. Kun tavoitteena on pysyä liikahtamatta ja pitää asento edes jotakuinkin kasassa, ehtii minuutit ja lopulta sekunnitkin laskemaan aika tarkkaan. Itse asiassa aikaa on parempi kuluttaa jotenkin muuten kuin laskemalla sen jokaista palasta, tai ne muuttuvat tuskaisen hitaiksi. 
Oma metodini on ensin hahmottaa asentoa omassa päässä eri kanteilta, se myös auttaa palaamaan asemiin tauon jälkeen. Loppuvaiheessa keskittymisen ja puutumisen sopivan suhteen ylläpitoon käy vaikka lyriikoiden ulkoamuistelu. Tänään en kokonaan muistanut Matti Johannes Koivun " Se oli eilen " ja " Pienet silmät "- biisien sanoituksia, kuten en muistanut myöskään täydellisesti Joni Mitchellin " All I Want " :ia enkä Mikko Perkoilan hienoa lastenbiisiä, joka alkaa " Ei ole, eikä tule koskaan olemaan /kaukaisessa maassa linnaa mahtavan kuninkaan/ eikä kuninkaalla tytärtä ... " Ja Dylan Thomasin runo to Others than you alkaa " Friend by enemy I call you out " , mutta jatko jäikin hyvin irrallisiksi pätkiksi päässäni.
Mutta nuppini pysyi suunnilleen koossa ja paikallaan, ja se lienee näiden huvitusten tarkoitus.
Pakollinen piirustuksen toiselle puolen pysähtyminen voi tapahtua näinkin. Myös oma nälkä totiseen mallipiirtämiseen kasvoi taas, kenties jo lähestyäkseen todellista tekoa. 

lauantai 17. tammikuuta 2009

Sisältäni portin löysin - Pekka Streng

Tulipa vaan mieleen, usein työhuoneellakin soinutta - Kaksi hienoa muusikkoa, hiukan samanlaiset kohtalot, kummankin jäämistöissä postuumisti julkaistavaa demonauhaa...

Olen usein pähkäillyt varsinkin vähän varhaisempien artistien biiseihin tehtyjä kuvituksia - liikkuvaa kuvamateriaalia ei juuri neljän vuosikymmenen takaa ole, joten videoista ei voi puhua. Tässä nyt on kaksi hiukan valtavirrasta poikkeavaa esitystä, ja kun musiikki on itsessään niin kuvallista, nämä toimivat aiankin minulle paremmin kuin auringonlaskut ja kuvat tähden hautakivestä. 

Nick Drake - Day is Done

maanantai 12. tammikuuta 2009

Pellestä taikuriksi

Muuttuu aika hitaasti. Ääneen voi hyräillä Tuu tuu tupakkarullaa, ja pään sisällä hoilottaa että mikä noidista on puhumaan henkilö näin mämmikourainen...

Hyvin usein kovin tekemisen ja sanomisen pakko ilmaantuu silloin, kun sitä ei voi purkaa välittömästi. Tänä iltana, kun tupakkarulla tuntui kestävän ikuisesti ja mietin mitä kaikkea vielä pitäisi jaksaa tehdä ennen oman unen tuloa, rauhoitin levottomuuttani: kädet silittivät, silmät piirsivät.

Ikkunalaudalla seisoo puuhevonen, raskastekoinen, mutta valppaalla ilmeellä varustettu. Hämärässä siitä lankeaa pehmeä pieni varjo sen etupuolelle, suttuinen ääriviiva karmilaudassa.
Hevosen korvat ja otsa ylettyvät heijastumaan ikkunalasista, näyttää siltä että ikkunanpokien muodostamassa karsinassa hevosella on tallitoveri. Ne seisovat rinnakkain ja kuulostelevat toisiaan.
Ulkona taivas on punertavan harmaa, valonheittimet piirtävät ympyröitä taivaalle, pilvimassassa niidenkin jälki on pehmeä, mutta liike agressiivinen. Ne partioivat, etsivät jotakin. Ja jos saavat kiinni, ei hyvää seuraa. Puuskainen tuuli nykii kadun yli viritettyjen lamppujen valoa edestakaisin, se on piirturi jostain, tai kehto, jota kukaan ei osaa keinuttaa oikein.



tiistai 6. tammikuuta 2009

Tuhertelu puhdistaa





Ja sotku siivoaa. Tarvitaan vain paperia ja kynä. Tänä iltana hyvän ystävän luona istuessa ja jutellessa tulostui tämmöistä: 

Ihmisen viiva


Voi tuntua kaukaa haetulta yhteydeltä, mutta kun poliittisten, kulttuuristen ja vielä vaikeammin määriteltävissä olevien inhimillisten syiden vuoksi tulehtuneita rajalinjoja murretaan ja puolustetaan hirvittävällä hinnalla, näkee siinäkin yhteyden piirtämiseen.
Raja on kuitenkin vain viiva, itsessään ei mitään muuta kuin jakava linja. Elämä sen kumminkin puolin on samaa elämää, jonka arvon ei pitäisi vähetä ulkopuolelle määritellyn toiseuden myötä. Päinvastoin.

Seuraava kelailuni on syntynyt välitilan olemuksesta mallipiirtämisessä, mutta jotenkin luin sitä vähän laajemmin nyt. 

Ihmettelyni alkaa siitä yksinkertaistuksesta joka on tehtävä kyetäkseen kuvaamaan ihmistä tilassa, muunnettuna litteälle, rajatulle pinnalle. Viiva kuvaa ihmisen kolmiulotteisuutta, lihallisuutta ja kenties olemustansa muutenkin, mutta sama viiva kuvaa myös sitä mikä mallia ympäröi. Avaruutta. Materiaalista ympäristöä. Kaikkea sitäkin, mikä ei pääse ihmisestä ulos: 
aineellista ja aineetonta.
Jos viivan jakaa mielessään kahtia, voiko mallia hipova viivan osa kuvata lihaa ja ulkopuolinen sitä muuta, ympäröivää? Yksi elementti, itsessään epätodellinen, pilkkoo piirroksen kahteen erilliseen totuuteen.

Vuosia sitten minua suututti ihmiskeskeisyys, suunnaton omahyväisyys jonka on pakko löytää samaistumiskelpoinen objekti, erotella kohde ja tausta. Juuri nyt en saa enää ajatuksestani kiinni. Silloin yritin piirtää niinkuin kone asian näkisi, jos se ei olisi ihmisen ohjelmoima, minuus - toiseus -neutraalisti. Kurottelin alueelle, jonne on mahdoton löytää, sillä ihmistä itsessään ei voi häivyttää. Taiteen ja inhimillisen mittakaava on sama, vaikka taide voikin sitä mittakaavaa laajentaa.

Vaivihkaa, maalaamisen myötä, tapahtui täyskäännös. Pyrkimys ojektiivisuuteen vaihtui tunteelliseksi lähestymistavaksi. Voisi kai sitä sanoa myös runolliseksi tai romanttiseksi: ihminen / olio on kaikkine rajoineen, rajoituksineen, maailman kanssa yhtä. Joinain huikaisevina hetkinä tämä ykseys kaikkeuden / tyhjyyden kanssa on niin selvää, että sen aistii maailman hyväilynä ihollaan. Enin osa ihmisenä elämisestä on kuitenkin muunlaisten olemisten tilojen määrittelemää. 
Ykseys ei kaipaa välitilaa. Ilmentyy se toinen sitten häiriötekijänä: pelottavan lähelle tunkeutuvana, vaativana, rikkinäisenä -  eleinä, tekoina, maalauspintana, oman elossaolon lämpönä ikkunalasista heijastuessaan - muodostuu aina yhteys, ja väliin jäävä alue on se merkityksin ladattu välitila. Ajattelen kuitenkin että jäsentyäkseen tietyksi, nimenomaisella tavalla käsitetyksi ( väli )tilaksi on sen todella oltava rajattu. Hetkellisen tapahtuman todellisuudessa välitilan määrittelee dramaturgia: ketkä ja mitkä kohtaavat, mitä on ilmassa. Kuvassa rajat muodostuvat viimeistään sen reunoista, vaikka sisäkkäisiä välitiloja voi ollakin loputtomasti. Piirroksessa viiva helpottaa jaon tekemistä välitilaan ja siihen, joka ei sitä ole.

perjantai 2. tammikuuta 2009

Kuusi ja kuuset





Huomenna on edessä junamatka Helsinkiin, kotiin ja arkeen takaisin. Ennen lähtöä kävimme vielä viemässä hautausmaalle kynttilöitä. Pakkasilmassa vanhat kuuset suojasivat jäykkinä ja arvokkaina hautoja. Kahden suuren rungon väliin oli kaivettu uusi hauta, montun molemmin puolin kasa hietamaata, ja kummassakin kasassa pystyssä kolme lapiota. Toisen kuusen rungon juurella oli pino valmiiksi taiteltuja havuja.

Tämän näyn olisin halunnut tänään osata piirtää. Koetin kolmesti. Koska mikään yritys ei tuottanut tunnetta siitä että olisin tavoittanut hautausmaan kauniin ja surullisen symmetrian, laitan tähän ne kaikki. Reippaan alun vuoksi jopa välittämättä kuvien kehnosta teknisestä laadusta, sen suhteen tilanne paranee kun pääsen kotoisan elektroniikkani yhteyteen.

torstai 1. tammikuuta 2009



Varhaisimpia neuvoja, joita piirtämiseen sain, oli äitini antama: väritä kunnolla, niin että paperia ei näy, jos sen ei ole tarkoitus näkyä. Viiden vuoden iässä ohjetta tuli noudatettua varsin uskollisesti, mutta onneksi se sisälsi tämän sivuhuomautuksen tyhjäksi jättämisen tarkoituksellisuudesta. 

Neuvo annettiin piirtäessäni tätä tonttua. Se on valvonut lapsuuskotini Joulunviettoa vuodesta -83 lähtien, ja hauskaa on se, että annetun neuvon reunahuomautusta katsoin silloin aiheelliseksi toteuttaa silmissä.

Ei lupauksia, vaan merkintöjä

No niin. Saapahan nähdä, kuinka monta kertaa löytyy jotain sanottavaa tänne, ennenkuin muistan vaihtaa uuden kalenterin seinälle. Kummankaan asian suhteen en aio uudenvuodenlupausta antaa. Jossain vaiheessa menneen syksyn aikan havaitsin tekeväni kirjalliseen muotoon hakeutuvia huomioita, usein taiteilusta ja lähiympäristön tarkastelusta kumpuavia. Ja kumuloituvia. Jonnekin niitä pitää purkaa, ettei pieni pää räjähdä.
Punaliitu on traditionaalinen, kaunis ja pehmeä piirustusväline, fineliner taas, no, ainakin terävämpi. Viivat ja valöörit, joita niillä voi luoda löytyvät paitsi kuvien, myös ajatusten ja tunteiden rakenteista.