Hyvin usein kovin tekemisen ja sanomisen pakko ilmaantuu silloin, kun sitä ei voi purkaa välittömästi. Tänä iltana, kun tupakkarulla tuntui kestävän ikuisesti ja mietin mitä kaikkea vielä pitäisi jaksaa tehdä ennen oman unen tuloa, rauhoitin levottomuuttani: kädet silittivät, silmät piirsivät.
Ikkunalaudalla seisoo puuhevonen, raskastekoinen, mutta valppaalla ilmeellä varustettu. Hämärässä siitä lankeaa pehmeä pieni varjo sen etupuolelle, suttuinen ääriviiva karmilaudassa.
Hevosen korvat ja otsa ylettyvät heijastumaan ikkunalasista, näyttää siltä että ikkunanpokien muodostamassa karsinassa hevosella on tallitoveri. Ne seisovat rinnakkain ja kuulostelevat toisiaan.
Ulkona taivas on punertavan harmaa, valonheittimet piirtävät ympyröitä taivaalle, pilvimassassa niidenkin jälki on pehmeä, mutta liike agressiivinen. Ne partioivat, etsivät jotakin. Ja jos saavat kiinni, ei hyvää seuraa. Puuskainen tuuli nykii kadun yli viritettyjen lamppujen valoa edestakaisin, se on piirturi jostain, tai kehto, jota kukaan ei osaa keinuttaa oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti