maanantai 30. huhtikuuta 2012

Puhekaraokea Tallinnassa


27.4.2012, Kanuti Gildi Saal, Kõnekaraoke õhtu

" Hyvät puhekaraokeillan vieraat!

Viikko sitten pidimme puhekaraoketyöpajan täällä Kanuti Gildi Saalissa, kerätäksemme työpajaosallistujilta puheita arkistoomme tätäkin iltaa varten. Pajan lopuksi pyysimme palautetta ja kehittämisideoita. Eräs niistä kuului, että myös meidän pitäisi laittaa itsemme likoon ja pitää omia puheita.
Tähän olisi helppo vastata, että puheiden saattaminen karaokesysteemissä esitettävään muotoon vaatii paljon aikaa ja monia erilaisia työvaiheita: meille ei yksinkertaisesti jää aikaa laatia omia puheita. Mutta ainakin minulle kiirettä todellisempi syy on pelko. On ihmisiä, joilta puheen pitäminen käy luonnostaan. Sellaisen puhujan ja puheen kuunteleminen on ilo. Itse en kuulu heihin, pelkästään jo tämän puheen kirjoittaminen sai käteni hikoilemaan ja vapisemaan.
Siitä huolimatta seison nyt tässä ja tahdon kiittää koko puhekaraoketyöryhmän puolesta kaikkia ihania ja auttavaisia ihmisiä täällä Kanuti Gildi Saalissa, Suomen Viron instituutissa, Kuvataideakatemiassa ja Suomen Kulttuurirahastossa, sekä kaikkia työpajoihin osallistuneita.
Tervetuloa, älkää turhaan pelätkö, viettäkää hauska ilta! "

Suunnilleen näin se meni – ensimmäinen julkinen puheeni ikinä, (jos jossain koulun kevätjuhlissa ääni täristen ääneen luettua ainetta ei lasketa, ja sitähän ei lasketa?) ja kun muistilappu hävisi illan tuoksinassa, hyvä oli että avajaispuheesta oli kyse. Englanninkielinen versio löytyy puhekaraokevalikostamme. Suuresti jäi harmittamaan, ettei vironkielistä käännöstä ehtinyt järjestää, kun puheessa mainittu kiire koko touhun tuotannossa piti ihan täydelleen paikkansa.Työpajan ja itse tapahtuman välillä kuluneen viikon aikana ei turhan monta tuntia yöunta kertynyt.

Itseni lisäksi puheen pitäämisen kauhusta vapautui moni muukin, ja karaokepuheita kuultiin puolille öin asti viroksi, suomeksi ja englanniksi. Minusta kaikkein nautittavin puhe oli kylläkin katkelma Kurt Schwittersin Ursonatesta, jonka, kuten muutaman muunkin arkistostamme löytyvän tekstin kohdalla, määritteleminen puheeksi käyttää kaiken sen vapauden, mikä taiteella on. Mutta voi sitä puheenakin tulkita, tuonakin iltana sekä saksalaisittain että suomalaisittain painottaen.

Suomesta mukaan saatiin yksi uusi puhe, kun Tallinnassakin vaikuttanut runoilija Esa Mäkijärvi kirjoitti ja esitti puheen cut-up runoudesta. Vaikka videon tempo oli kuulemma haastavan nopea, hän piti puheensa erinomaisen vakuuttavasti.

Sattumalta tapahtuma osui päivään, jolloin oli kulunut kaksi vuotta Meksikossa surmatun Jyri Jaakkolan ja Bety Cariñon kuolemasta. He olivat osa saattuetta, joka oli viemässä ruokaa ja lääkkeitä paramilitäärijoukkojen saartamaan autonomiseksi julistautuneeseen kylään, San Juan Copalaan. UBISORT-joukot ampuivat Jyrin ja Betyn, ja haavoittivat useita muita mukana olleita. Vaikka syylliset ovat tiedossa, oikeuskäsittely ei etene, sillä kunnollisen todistajansuojeluohjelman puuttuessa kukaan ei uskalla todistaa. Kansainvälinen uutiskynnys ylittyy varmasti, jos uhri on länsimainen, mutta suurin osa surmatuista on paikallisia jotka ovat joko väärää mieltä tai vain väärässä paikassa. Murhat Meksikossa jatkuvat, koska ihmiset eivät uskalla puhua. Mitä meille jää tehtäväksi? Loputon mahdollisuus puhua, puhua ja kirjoittaa addresseja, kirjoittaa, toivoa että niillä olisi jotain vaikutusta, edes joskus, jossain.

Puhekaraoken valikoimassa on jo nyt hyvin monenlaisia puheita. Osa vakavia, osa velvoittavia, manipuloivia, on henkilökohtaisia, vitsikkäitä, pönöttäviä. Kun kirjoitin omaa puhettani, mietin, kuinka henkilökohtaiselle alueelle voin ja haluan mennä. Puheessa on jotain, joka hyvin herkästi muokkautuu yleisön mukaan, vastaanoton ja koko kontekstin mukaan - ja meidän karaokemme yleistunnelma on kevyt. Arkisto sisältää niin raskaita ja painaviakin puheita, ettei juuri muunlainen tunnelma olisi mahdollista, ja toisaalta juuri siten puheita karaokemuodossa käsitellessä voi olla mahdollista päästä rajapinnalle, jossa kevyen siivussa maistuu jonkin muun reunus.
Enpä silti tiedä luulenko vain niin, jotain, jossa on mukana korviaan myöten, on vaikea arvioida.

En siis puhunut Meksikosta. Muistin, kuinka viimeisiä kertoja kun olin Jyriin yhteydessä, hän iloitsi kun oli uskaltautunut ja onnistunut pitämään puheen espanjaksi, ensimmäistä kertaa elämässään.
Silloin ajattelin, että tuo on jotain, johon minusta ei koskaan ole. Ehkä juuri tuon muiston tähden ja myös Kanuti Gildi Saalin taiteellisen johtajan Priit Raudin tulkitseman Yrjö Hakasen "25 miljoonaa syytä olla kommunisti" puheen rohkaisemana päädyin mesoamaan vironkielistä karaokepuhetta: Käige Perse . "...käige perse kõik kuradi intellektuaalid kes te teate juba kõike olete nii kuradi skeptiliset et ükski süstal ei lähe teile enam naha vahele ja ma ei tea kuida sinu ees mitte lolliks jädäa sest sinu ees jäävad niikuinii kõik lolliks käige perse kõik teisejärgulised romaanikirjanikud, akvarellimaalijad käige perse sest te arvate et olete paremad kui kõik teised kastid ühiskonnas ja et te arvate et poliitika on räpane kas Lennart Meri oli räpane?..." Ehkä hiukan outoa kunnioitaa ystävän muistoa näin, mutta Jyrin huumorintajua on ollut ikävä.

Tallinna oli puhekaraoken ensimmäinen kerta ulkomailla, haastava ja jännittävä keikka, jonka palkintona ainakin itselle syntyi innostus viron kieleen. Vastapainoksi yleensä yksinäiselle kuvataiteilulle oli mukavaa jakaa monia hikisiä mutta hauskoja tunteja kollegoiden kanssa, ja erityisen hienoa oli illan ja yön jo päätyttyä vaeltaa aamuvalossa nukkumaan muutama tunti ennen kotiinpaluuta. Kiitos ihmiset!
Kuvia illasta ja laajemmin koko projektin taustasta löytyy ryhmämme sivuilta: Speech Karaoke Action Group






keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Suomalaisen puurakentamisperinteen kunniaksi

Jo jonkin aikaa olin hautonut idealistista haavetta, joka, myönnettäköön, sikisi Guggenheimkeskustelusta, sen yhteydessä väläytellyistä suomalaisen puuarkkitehtuurin maailmanvalloitusmahdollisuuksista jne. Viimeistään tämä  sosiaalisessa mediassakin Guggisturtumiskynnyksen ylittänyt Ylen uutinen töykkäisi ajatusta esille muotoilemaan.

Se, mikä täkäläisessä puurakentamisen perinteessä on hienointa, on tietysti makuasia, josta on varmaan useampia mieliä kuin ukkoja puusta ja laivoja rautaa, ja eikä metsistä tavalla tai toisella riippuvaisten teollisuudenhaarojen lobbauskykyä ja intoakaan kannata väheksyä. Voin olla ikävän negatiivinen väittäessäni, että siitä mikä on ollut parasta, täytyy melkein menneessä aikamuodossa puhuakin.

Kunnollista, kestävää, aikansa kasvanutta rakennuspuuta on nykyään vaikea saada käsiinsä. Materiaalin ja tilan taloudellisen (voidaan myös lukea ympäristöystävällisen) käytön synnyttämä niukkuuden estetiikka yhdistettynä sukupolvien aikana kertyneeseen ymmärrykseen ja taitoon erilaisten materiaalien ja rakenneratkaisujen valinnassa on synnyttänyt huikean kauniita puurakennuksia, joista useimmat ovat ollet toki täysin arkisia. Monet niistä olisivat kestäneet aikaa huomattavasti pidempään ilman suomalaisen rakennusteollisuuden väliintuloa, mutta onhan noita vielä pystyssä ja käytössäkin. Savusaunoja, puukirkkoja, maalaistaloja, kouluja, asemia, aittoja, veneitä... Sellaista elämänmuotoa, joka tuon rakennusperinteen synnytti, on turha haikailla ja mahdotonta palauttaa, mutta onneksi paljon perinteestä on kuitenkin tallennettu, sen arvo tunnustetaan ja jollain tavoin sitä yritetään eteenpäin välittää.

Teoria on kuitenkin eri asia kuin käytäntö. Estetiikka rakentuu käytännössä, tekemällä, eikä innokkainkaan talkooporukka ehdi hankkimaan samanlaista suhdetta materiaaliinsa ja sen kauneuteen kuin aiemmin syntyi vuosien kokemuksesta, välttämättömyyden pakosta, ehkä sen kummemmin asiaa miettimättäkään.

Guggenheim, taide sen kontekstissa ja brandiin liitetty arkkitehtuuri ovat edellä esittämäni vastakohta. Kyllähän jotkin vanhan, yksinkertaisen puurakentamisperinteen elementeistä ovat sovellettavissa Wau-meininkiinkin, mutta teollisuudenhaaraa ei niillä pönkitetä. Kärsämäen uusi paanukirkko on esimerkki mahdollisuuksista, joita tällainen ajattelu suo, ja varmasti mikäli Guggenheim-hanke edelleen etenee, arkkitehdit kilpailuehdotuksissa sekä raivaavat että viitoittavat tietä, innovoivat että tekevät kunniaa jatkumolle jne.

Haave, jonka alussa mainitsin, liittyy kestävyyden, tarkoituksenmukaisuuden ja niukkuuden estetiikkaan, joka tuntuu uhanalaiselta. Paradoksaalisen usein vähän pyytäjälle ei heltiä mitään, mutta riittävän reippaasti mitoitettu vaatimus otetaan vakavammin. Siitä huolimatta haluaisin haaveelleni Helsingin kaupungilta noin olohuoneen maton pinta-alan verran maata. Mielellään tavoitettavalta paikalta, Kanavaterminaali tai Töölönlahden ympäristö esimerkiksi sopisivat oikein mainiosti.

Haluaisin sille pystytettävän suomalaisen puurakentamisen parhaita perinteitä vaalivan rakennuksen, niin kauniin ja kestävän kuin mahdollista. Valtio voisi osallistua hankkeen kuluihin puolella. Yksityistä rahoitusta, materiaalilahjoituksia ja talkootyöapua näin hienoon projektiin tarjoutuisi myös varmasti.
Rakennuksessa ei olisi mitään ylimääräistä, ei mukavuuksia, ei muuta kuin tila itse. Mukaan rakentamaan tahtoisin perinnetaitajia ja heidän opeistaan kiinnostuneita, ja mukaan miettimään, miten kaikkein kaunein kauneus käytännössä tässä ajassa ilmenee, kaikki aiheesta kiinnostuneet. Rakennus, suoja, taide, olisi kaikkien sitä tarvitsevien käytettävissä ja kaikille avoin.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Nirunarukenkiä ja dinosaurustutkijoita






 mahdollisia kuvatekstejä
pääsiäinen, Pohjanmaa


ainahan tämä riippusilta täsä on ollu

juuri saa käyä niin kauan että on keltasta

joko te nyt lähjette

 silikistä sametista nirunarukengät ol entisel kullallani...

nää ois niinku filosofeja, jotka tutkii dinosaurusten jälkiä

tulevaks vuueks

automaatin ollessa suljettuna ottakaa yhteyttä asiakaspalveluun




torstai 5. huhtikuuta 2012

Jatkokertomus 4/?

Istuin. Minä istui portaalla. Haeskeli sanoja, minä haeskelin sanoja. Miten sitä sanotaankaan: että ne tuntuisivat omilta. Minulla oli vaikeus, vaikeuksia omata ominaisuuksia, omistaa. Etteikö voisi olla minä, saisinko olla minä ilman ominaispiirteitä?

Toistamalla itseäni muistutin itseäni. Millainen olen. Millainen olin. Minä tiesin: portaan alla on siilin horrospesä,  sen minä tiesin, vaikka en tiennyt miten.
Muistin perhosentoukan joka kotelossaan muuttui nestemäiseksi ja rakentui sitten perhoseksi, samaksi, oletetaan. Otetaan annettuna. Sanat ihmisen sisällä sulautuivat järjestelmässä, ohuet, paksut, ummet, lammet. Ylen ystävällistä, ylen annettuna, minä tiesin.