perjantai 28. lokakuuta 2011

Leikillistä. Kylläpä on leikillistä
profiilia tarkasteltu: kymmenen kertaa
käyntejä joilta ei poistuttu välittömästi: kaksi

kuin kaksi kosteaa lehteä toisiinsa kevyesti liimautuneena,
reunat melkein tasan toisiaan vasten
välissä muutama sirpale hiekkaa, päällekkäin lepäillen:
tämä sivusto on havainnut virheen joka saattaa estää sitä toimimasta oikein

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Yhteiskunnallisen taiteen vaikuttavuudesta

Olen ollut jokseenkin vakuuttunut, että kovin suoraan yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivä taide ei todellisuudessa pysty vaikuttamaan, ei ainakaan hyvinvointikylläisissä yhteiskunnissa. Sattumalta televisio oli auki tämäniltaisen Silminnäkijän aikana, ja ainakin minut ohjelman kolme esimerkkiä vakuuttivat. Täytyy pureksia hieman, jotta osaisin eritellä mikä vaikutti ja vakuutti,
mutta kannattaa ehdottomasti katsoa ja jakaa: tässä linkki Leikisti kuollut Areenalle, nähtävissä siellä 11.11.2011 asti.

Ja vielä linkit kahteen ohjelmassa esiteltyyn projektiin:


Joseph DeLappen dead-in-iraq
Wafaa Bilalin Domestic Tension

torstai 6. lokakuuta 2011

Enkös minä jo sanonut...

Radio Ylen ykkösellä, lempparillani valtamedioista, on syksyn mittaan ohjelmasarjassa "Suoraa puhetta" käsitelty kaupallisen maailmanmenon murjomaa kulttuuriamme. Aleksis Salusjärven toimittaman seuraavan lähetyksen aiheena http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/
on ylimitoitettu kultturikoulutus. Manifestin lukaistuani mieleeni muistui kirjoitelma Kuvataideakatemian opintojeni alkutaipaleelta, vuodelta 2000, jossa varsinaisena tehtävänä oli muistaakseni määritellä omaa työskentelyään taiteilijana. Hiukan arkistoja pengottuani se jo löytyikin. Teksti on lyhyt kunnon kouluainetyyliin, ja isoja asioita vain viittauksenomaisesti sivuava. Nyt hymyilyttää tuo käyttämäni ylenmäärin juhlava sävy, mutta epäilen sen johtuvan vain siitä, että noista nuoruuden päivistä olen siinä määrin taantunut, että nolostelen joskus naivia idealistisuutta. Korvaukseksi olen oppinut voimaan pahoin vasta avajaisten jälkeen ja sietämään kaupunkeja, jopa pitämään niistä. Yleisellä tasolla asiat ovat kuitenkin muuttuneet hämmästyttävän vähän - kuten Suoran puheen manifesti toteaa, kymmenessä vuodessa taidekoulutettujen määrä on vain entisestään kasvanut, mutta keskustelu ilmiön taustoista ja merkityksistä on ollut pintapuolista ja vähäistä.
Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan lauantain lähetystä - keitä on puhumassa ja mitä sitten tulee sanotuksi.

Melkein manifesti

Periaatteessa minun ei pitäisi opiskella Kuvataideakatemiassa, sillä taiteen maisteri on mielestäni älytön titteli. Suurin osa koulustamme valmistuvista ihmisistä ei elätä itseään koulutustaan vastaavalla työllä. Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi heistä, sillä en viihdy kaupungeissa , voin pahoin avajaisissa, enkä kertaakaan ole osannut hinnoitella työtäni ilman jonkun kovapintaisemman apua.
Silti minä, kuten ne monet muutkin, joista ei koskaan tule supertähtiä, opiskelemme täällä. Minusta se on hyvä asia. Jos yhteiskunta olisi loputtoman varakas, kaikille halukkaille pitäisi mahdollistaa taidekoulutus.
Ainakin minut nykytilanne on saanut nostamaan tulevan taiteiljaidentiteettini avainkysymykseksi taiteilijan suhteen yhteiskuntaan, ja vastuun, joka siihen sisältyy. Elitistinen termi "korkeakulttuuri" on menettänyt pohjansa aikoja sitten, mikäli puheet demokratiasta ja hyvinvoinnista ideaaleina eivät ole pelkkää tekopyhää sanahelinää. Silti taide ja suurin osa sen potentiaalisesta yleisöstä ovat toisilleen vieraita, jopa lievän vihamielisissä väleissä. Ongelma on asenteissa - molemmin puolin - mutta niiden on vähitellen pakostakin muututtava. Mitään varsinaista ohjelmanjulistusta ei tarvita, sillä taiteilijoiksi koulutettavien suuri lukumäärä pakottaa itsekunkin etsimään uusia tapoja olla taiteilija. Todennäköisesti se ei käy kivutta, mutta verrattuna kuraattorien ja galleristien pyörittämään oravanpyörään monetkin näistä tavoista voivat olla terveen avoimia ja ahtaiden taidepiirien ulkopuolelle sijoittuvia.
Itse en tee taidetta siksi, etteikö mikään muu maailmassa kiinnostaisi tai tuntuisi arvokkaalta. Teen sitä siksi, etten pääse pakoonkaan itseäni ja pakkoa minussa. Enkä usko olevani tässä kovinkaan poikkeuksellinen. Tapa jolla itseäni tutkiskelen, on sivuseikka. Tärkeintä on, että saan tehdä niin. Silti niin kauan, kun koen olevani etuoikeutettu, en voi olla täysin vapaa. Vapaus, itselläni ja muilla, ei pelkästään taiteen maisterin tittelin omaavilla, vaan kaikilla ihmisillä, kaikilla tavoilla hyväksyttynä, on niin suuri unelma, ettei sen eteen nolota olla naivi ja idealistinen.

tiistai 4. lokakuuta 2011

über tuulikaappi

Niin monen sivun jälkeen: ...Ja yksi seikka joka minua ärsyttää on tämä jatkuva kyseleminen. Se tuntuu epäaidolta. Mutta tosiasia on, etten tiedä, olen ymmälläni monen asian edessä.
Jotenkin haluaisin olla enemmän tarkkailuasemissa. Jos ei aio toimia, on ihan turhaa vain ihmetellä. Riittäisi havainnointikin: huomioiden laajentaminen ja syventäminen, ei tarvitsisi tyhjää kyselyä, vastaukset olisivat siinä jo valmiina. Koska kysyminen tapahtuu sanoiksi muotoilemattakin, koko elämä on kysymystä.
Huomio !:! Kahvilan tuulikaappiin vievän oven yläpuolella on vihreistä valopisteistä rakentuva juokseva hahmo . .
.