perjantai 6. maaliskuuta 2015

Talven luut ja haamut, Eteläranta 4.3.2015




En oikeastaan koskaan ole osannut valokuvata. En myöskään olla kuvissa. Lukiossa yritin innokkaasti opetella vanhalla Cosinalla, mutta piirtäminen ja maalaminen jotenkin veivät toiseen suuntaan ja mukanaan. Viime kesästä lähtien minulla on kuitenkin ollut puhelin, jolla kuvan räpsäiseminen on aiempia luureja mielekkäämpää, vaikka räpsyjähän nämä tosiaan ovat. 
Huolettoman muistiin poimimisen mahdollisuus on vapauttavaa. Oikeassa mielentilassa kuljeskellessaan näkee jatkuvasti kiinnostavia yksityiskohtia ja kaikkeuden palasia, ja kuljeskelu taas hyvin nopeasti vie oikeaan mielentilaan. Mietin melkein joka askeleella kuinka kuva kulkee minun mukanani. Kuinka näkökenttäni rajaa näkemäni kuvaksi, kuinka jalat takovat kuvan alareunan ja kuinka oma kallo katkaisee yhteyden korkeuksiin. Liikun ja kuva liikkuu, hengitän ja se huojuu. Mielikuvaaminen on kuvan sisällä olemista. Kamera ulkoistaa kuvan, ainakin minulle. Nappaan sen talteen, linssi näyttää asiat toisin, vääntää ja puhkoo, mutta se, mitä halusin, on kuitenkin tallessa. 
Eikä edes väärällä, takertuvalla ja nostalgisoivalla tavalla, vaan niinkuin arkisuudeessaankin kiinnostava löytöesine kadulta, sellainen jonka oikeaa omistajaa on selvästi mahdoton löytää, jonka poimii taskun pohjalle mukaansa ja unohtaa. Joskus kuukausia myöhemmin, kun sattuu sama takki taas päälle, se osuu käteen ja ilahduttaa satunnaisuudellaan.