maanantai 8. joulukuuta 2014

Alle gegen alle

Viime keskiviikkona neljäsluokkalaiseni osallistui ylipormestarin itsenäisyyspirskeisiin isoisoäitinsä tekemässä sinivalkoruudullisessa mekossa. Mummu ompeli sen, niinkuin aikanaan monta muutakin luomusta minulle ja siskolleni koulun juhliin, ja on hienoa, että ne ovat jo seuraavan sukupolven käytössä. Asuvalintoihinsa suurella hartaudella suhtautuvan kymmenvuotiaan päällä vanhanajan pitsi-ruutumekko oli liikuttava yllätys. Värit kuulemma sopivat tarkoitukseen, ja mekon historia myös. Karjalasta evakkoon joutuessaan mekon ompelija oli itse suurinpiirtein tanssijaishileeni ikäinen.

Finlandiatalolla kysyttiin myös linnan itsenäisyysjuhlien kestohitti: mitä itsenäisyys merkitsee sinulle? Lapset tuntuivat pohtivan vastaustaan vaikeaan kysymykseen ihan oikeasti. Jatkoimme mietintää kotona itsenäisyyspäivän aamuna, mutta yksiselitteistä vastausta ei löytynyt. Puhe kääntyi mikrovaltioihin, oli kiire pihalle hartaasti odotetussa lumessa riehumaan, lumisotaan varustautuessa kaivettiin esiin Alle Gegen Alle. Saunan jälkeen leivottiin illan teemaan niin sopivaa pitsaa, kaikki saivat päättää omat täytteensä. Myös toisten outoja valintoja piti maistaa... Linnan juhlien televisiointi ei tarjonnut yllätyksiä, ei myöskään samaan aikaan käynnissä olleen mielenosoituksen uutisointi. Tai no, harvemmin Ylen toimituksesta paikalle on sattunut noin paljon ajovaloihin jähmettynyttä kaniinia muistuttava toimittaja, mutta muutoin raportointi, kuten tapahtumia seuraava ja kommentoiva somevirtakin soljui odotetusti. Irma Optimisti lausui virkistävän rehellisen oloisen mielipiteensä pakolliseen itsenäisyydenmerkitys-kysymykseen, taiteilijakunta siis Juicen viitoittamalla kohteliaan kapinan poluilla.

Keväällä 2013  Kasarmitorille haettiin taideteosehdotusta Talvisodan muistomerkiksi. Vaikka  ajatus kilpailusta aiheutti tuoreeltaan vain tuskaantunutta tympäytymistä, pakottauduin miettimään suhdettani sekä sotaan, veteraanien kunnioittamiseen että muistomerkkeihin yleensäkin. Jollain tapaa tuntui, että täytyy yrittää, että Suomen valtion kouluttamana taiteilijana isänmaallinen velvollisuuteni on rustata mahdollisimman paljon omaa taidekäsitystäni edustava ehdotus. Parhaani tein, ja harvoin olen ollut niin iloisella mielellä ja kevättä rinnassa kun ehdotustani (tietysti kilpailuajan viimeisillä sallituilla minuuteilla) lautakunnalle kiikuttaessani. En odottanut sen menestyvän, mutta olin tyytyväinen saatuani sen tehdyksi. Jo viime itsenäisyyspäivän aikaan, Kiakkovieraiden ja muiden Tampereen juhlijoiden toimien ruodintaa seuratessa, teki mieli julkaista ehdotukseni. Enpä kuitenkaan kehdannut. Nyt, kun aika on tasoittanut, silittänyt, turruttanut minua taas vuoden lisää, on syytä antautua houkutukselle, joka vuosi kehtaan taatusti vähemmän. Siis:

Nimimerkki Kipinä: Teosehdotukseni Talvisodan muistomerkki-kilpailuun Kasarmitorille

Ehdotukseni on monumentin olemusta ja aikakäsitystä tapahtuman suuntaan laajentuva.
Tulkitsen Talvisodan hengeksi nimetyn ilmiön olennaisimmaksi sanomaksi tälle ja tuleville päiville valmiuden taistella arvokkaiksi koettujen asioiden puolesta, yhdessä. Tuskin sota-ajan yhteishenki ja taistelutahto hävittivät kansakunnan sisäiset erimielisyydet ja ristiriidat, mutta tiukassa tilanteessa oli pakko suunnata huomio siihen, mikä on yhteistä, ei erottavaa. Sodasta selviäminen näytti tuon asenteen voiman ja jälleenrakennuksen toiveikkuus ja sitkeys kasvoivat sen pohjalta.
Toivoisin, että osaisimme taas löytää tuon asenteen. Kykenisimme yhdessä selvittämään, keitä me kansa- ja ihmiskuntanakin olemme, onko olemassa jotain niin suurta yhteistä unelmaa, että unohdamme erimielisyytemme, oman edun tavoittelun, kärjekkään ja omiin blokkeihinsa asemoituvan julkisen keskustelun, ennakkoluuloihin perustuvat viholliskuvat? Mitkä ovat tämän päivän todelliset uhat, ja miten niistä voi selvitä?

Muistomerkkiehdotukseni puitteissa näihin kysymyksiin pureuduttaisiin kerran vuodessa Talvisodan alkamisen päivänä järjestettävässä tapahtumassa, joka kokoaisi yhteen Kasarmitorille pystytettävään puolijoukkutelttaan mahdollisimman eri-ikäisiä, erilaisia näkemyksiä, yhteiskuntaluokkia, ammatteja, eri kulttuuritaustoja edustavia ihmisiä. He yöpyisivät teltassa torilla ja yhdessä keskustellen etsisivät ratkaisuehdotuksia juuri sillä hetkellä tärkeimmiltä tuntuviin kysymyksiin. Jokaisena vuonna mukana olisi vastuuhenkilö, joka kutsuisi mukaan muut osallistujat. Seuraavan vuoden vastuuhenkilö-ehdotus synnytettäisiin teltassa sen pohjalta, minkälainen osallistuja tuntuisi vielä tarvittavan näkemyksiä laajentamaan. Teltan keskusteluja dokumetoimaan ja julkiseksi tekemään kutsuttaisiin mahdollisimman monipuolisesti mediaa, niin vaihtoehtoisten kuin julkisen ja kaupalliselta pohjalta toimivien tahojen edustajia.
Teltassa vietyn yön jälkeen osallistujat ja toivottavasti myös laajempi yleisö jatkaisivat aloitettua keskustelua vapaamuotoisesti. Talvisodan loppumisen päivänä teltta pystytettäisiin taas, ja torilla vietettäisiin avoin tapahtuma, johon prosessiin osallistuneet voisivat valmistaa/ehdottaa sopivaksi katsomaansa ohjelmaa.

Materiaalisesti teosehdotukseni sisältää ainoastaan puolijoukkueteltan kahdeksaa sivusalkoa ja yhtä keskisalkoa varten torin kiveyksestä kaksi kertaa vuodessa irrotettavat kivet, jotka paikan merkitsemiseksi hiottaisiin kiiltäväksi. Maa kivien alla tulisi muokata sellaiseksi, että telttakepit saa tukevasti pystyyn, paikaltaan irrotettuja kiviä voitaisiin käyttää teltannarujen painoina tapahtuman ajan. Teltta itsessään olisi tavallinen puolustusvoimien puolijoukkueteltta, joka joko voitaisiin hankkia pysyvästi tätä käyttötarkoitusta varten, tai lainata tai vuokrata tilanteen mukaan. Tapahtumat järjestettäisiin talkoo- ja vapaaehtoispohjalta, mukaan kutsuttujen tahojen työpanosta hyödyntäen. Mahdollisesti muistomerkin toteuttamiseksi budjetoitu summa voitaisiin jakaa jonkinlaiseksi pesämunaksi tapahtumien välttämättömiin kuluihin.

Menneitten saavutusten kunnioittamisen ja ihailun lisäksi on osattava uudelleentulkita niitä, pitää niiden ydintä hengissä tuorein tavoin. Ilman valmiutta rakentavaan, avoimeen, erilaisuutta ja erimielisyyttä sietävään keskusteluun meillä ei ole toivoa paremmasta, eikä tulevaisuutta, jossa monumentteja ihailla.