maanantai 27. helmikuuta 2012

Jatkokertomus 3/?

Yön kuluessa aikamuoto vähitellen vaihtuu. Sumu raskautuu, pisaroi, pisaroita talon ikkunalasissa, lasi myös valuvaa nestettä, hitaampaa vain. Ikkunanpokista kitti on murentunut, puu karmin alapienalla turvoksissa, vesi painuu huulloksen ja lasin väliseen rakoon. Se on tullut sumuna metsästä, tiivistänyt osan itsestään nukkuvan talon silmiin, hivuttautunut sisäänpäin. Tämä tapahtui yhtenä hetkenä sen ikuisessa kierrossa, silmänräpäyksessä, se sanoi itselleen: kastepiste, ja oli itse.
Ihmisessä on vettä noin  seitsemänkymmentä prosenttia. Kurkussa on vettä yli yhdeksänkymmentä prosenttia.
Vesi, joka tuli itsekseen, oli tässä kohtaa ihminen, ja ihmisenä sille kasvoi tarve olla minä. Ihminen kasvaa itsekseen kohdussa yhdeksän kuukautta ja minäkseen ajassa tai ajankohtana, jota on vaikea tarkasti osoittaa.
Aurinko nousi, yön kosteus haihtui nopeasti. Tuuli heräsi aamun kanssa ja kuivatti nurmikon, ravisteli pisarat puiden oksilta, sanojen rippeet alas ja maa imi kaiken itseensä. Minä istuin portailla lämpimässä, kevät ja aamu tuntuivat hyvältä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Jatkokertomus 2/?

Aukio, reikä metsässä. Maa jossain kohtaa pyöreiden kivien peitossa, toisaalla nurmen. Ja koska aukeuden keskelle on joku joskus kasannut kivijalan, hirsikehikon, kattotuolit ja tiilet, vuorilaudat ja tulipesiä, ikkuna- ja oviaukkoja myös, tämä aukko on piha-aukio. Pihamaa ja talo, jo jonkin aikaa sitten tyhjäksi jääneet, ovat autiot. Kaivo siellä myös on, rengaskaivo.
Talo on sellainen, jonka joskus unessa löytää, näkee että sisään voi kävellä muitta mutkitta, katselee ympärilleen kosteissa huoneissa, on hämärä valo ja haluaisi korjata ja siivota kaiken, tehdä kodiksi itselleen. Unessa on tunne, että se on mahdotonta, siksi uni aina on haikea, talo jää yksin ja rapistuu lisää, hereillä ymmärtää että se on mahdotonta, koska talo on unessa.
Sumu saavuttaa pihan.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Jatkokertomus 1/?

Useimmat sanat olivat kiivenneet puiden latvuksiin turvaan. Siellä ne roikkuivat, rimpuilivat uteliaana alas kurkistellen, sillä eiväthän ne ominaisuuksistaan mihinkään päässeet. Varovaisuus ajoi ne puuhun, uteliaisuus horjutti asemistaan. Joidekin voimat eivät riittäneet, hitaasti ne liukuivat alaspäin runkoa pitkin, valuivat haaroväleistä. Hassu, hiukan melankolinenkin näky, miten vankkavartaloinen sana aneemisia tarttumapintojaan sätkytellen koetti vielä taipua, napata kiinni jostain poikkipuolisesta, luovutti, kietoutui sitten rungon ympäri, ja hitaasti, hitaasti,,, paksuna sulana möykkynä lähestyi tyveä. Ruohonjuuri juuri juurikin se taso. Sanojen hedelmöityminen, kato, kulo, yli käyvä tuuli. Latvojakin se ravisteli. Puutumus.
Sieltä se lopulta saapui, sumu metsän sisuksista, niin matalana ettei hipaissutkaan valoon pyrkiviä oksia. Sen vyöryessä raskaana rungot puhkoivat siihen tunneleita, kosteus lietti polut.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

taide vai yhteiskunta :) eli helkkarin pitkä mainospuhe

Kirpputori, tilitoimisto, ulkosaariston pikkupuoti, tyhjentynyt talo lappilaiskylässä, pitkospuureitti, kirjasto, baari, mediatalo... perinteisten galleria- ja museotilojen lisäksi olen kiikutellut vuosien varrella töitä esille hyvin monenlaisiin tiloihin ja tilanteisiin. Periaatteesta. Näyttelyt ovat olleet yksin tai yhdessä tehtyjä, tavoittaneet muutaman tai sitten vähän useamman ihmisen.

Vieraskirjamerkinnöistä kiintoisimmat ovat kertyneet tällaisista näyttelyistä. Virallisen taidemaailman näkökulmasta poikkeavat paikat ovat epäpaikkoja, ne ovat niitä, jotka on vaikea tyylikkäästi ilmaista CVssä. Ellei kysymys sitten ole jostain yhteiskunnallisen taiteen projektista, joka taidemaailman satelliittina on helposti ymmärrettävissä. Kiinnostavimmillaan yhteiskunnallinen, kantaaottava taide löytää itselleen ilmenemismuodon, joka sulautuu ympäristöönsä niin, ettei sen olemassaololle taiteena ole merkitystä kuin korkeintaan taiteilijalle – taidemaailmassa. Jokin tällainen kiehtoi mieltäni syksyisessä postauksessani sotapeleihin ujuttautuneista taideprojekteista. Tarkempi analyysi em. teoksista edellyttäisi ymmärrystä peleistä, sitä minulta ei onneksi/valitettavasti löydy.
Maalarina olen koettanut löytää maalaukselle luontevia keinoja vastaavaan rajalla kuljentaan, mutta johtunee taiteenlajin pitkästä historiasta, ettei se ole aivan helppoa. Materiaalisen ja kuvan ilmaiseman ulottuvuuden lisäksi maalauksella on aina olemuksessaan "taiteen" paino tahi arvo. Katutaidekaan, vaikka edustaakin vaihtoehtoa ja kapinaa, ei irtaudu taiteen tavoittelemasta erityisolemuksesta, vaan perustuu nimenomaan taiteeksi tunnistamisen kontrastille ympäristössä, johon se on asettunut; kontrastiin ympäristön ja siitä erottuvan teoksen, sekä toisaalta kontrastiin katutaiteen ja salonkitaiteen välillä.
Niitä superideoita odotellessa ihan tavallisten teosten ripustaminen paikkoihin, joissa niitä näkevät muutkin kuin gallerioiden vakikävijäkunta, on ollut ja oleva ainakin minulle kelpo keino asemoitua ammattiinsa osasena yhteiskuntaa, ihmisyhteisöä...ja venyttää rajaa toisinpäin.(älytöntä, miten vaikeaksi menee sanojen haeskelu jos eksyy vähänkään tälle alueelle, jossa käsitteet ovat vain arkijärjellä yhteisesti jaettuja ja ymmärrettyjä. Huteja tulee, väkisinkin.) Teokset näyttäytyvät itsellekin uudessa valossa, usein vähän julman paljastavassa. Ja siellä ne sitten roikkuvat aikansa, ilman sen kummempaa hässäkkää. Siinä rauhassa on jotain, mistä pidän. Tällä kertaa, helmikuun ajan, Arabianrannan kirjastossa.

PS. otsikon viittaus muutama vuosi sitten antikvariaatista bongaamaani helmeen vuodelta 1970, Taide vai yhteiskunta, julkaistu Tammen Kurki-sarjassa, toim. C-G Lilius. Ansaitsee kyllä erillisen syventymisensä...