Kirpputori, tilitoimisto, ulkosaariston pikkupuoti, tyhjentynyt talo lappilaiskylässä, pitkospuureitti, kirjasto, baari, mediatalo... perinteisten galleria- ja museotilojen lisäksi olen kiikutellut vuosien varrella töitä esille hyvin monenlaisiin tiloihin ja tilanteisiin. Periaatteesta. Näyttelyt ovat olleet yksin tai yhdessä tehtyjä, tavoittaneet muutaman tai sitten vähän useamman ihmisen.
Vieraskirjamerkinnöistä kiintoisimmat ovat kertyneet tällaisista näyttelyistä. Virallisen taidemaailman näkökulmasta poikkeavat paikat ovat epäpaikkoja, ne ovat niitä, jotka on vaikea tyylikkäästi ilmaista CVssä. Ellei kysymys sitten ole jostain yhteiskunnallisen taiteen projektista, joka taidemaailman satelliittina on helposti ymmärrettävissä. Kiinnostavimmillaan yhteiskunnallinen, kantaaottava taide löytää itselleen ilmenemismuodon, joka sulautuu ympäristöönsä niin, ettei sen olemassaololle taiteena ole merkitystä kuin korkeintaan taiteilijalle – taidemaailmassa. Jokin tällainen kiehtoi mieltäni syksyisessä postauksessani sotapeleihin ujuttautuneista taideprojekteista. Tarkempi analyysi em. teoksista edellyttäisi ymmärrystä peleistä, sitä minulta ei onneksi/valitettavasti löydy.
Maalarina olen koettanut löytää maalaukselle luontevia keinoja vastaavaan rajalla kuljentaan, mutta johtunee taiteenlajin pitkästä historiasta, ettei se ole aivan helppoa. Materiaalisen ja kuvan ilmaiseman ulottuvuuden lisäksi maalauksella on aina olemuksessaan "taiteen" paino tahi arvo. Katutaidekaan, vaikka edustaakin vaihtoehtoa ja kapinaa, ei irtaudu taiteen tavoittelemasta erityisolemuksesta, vaan perustuu nimenomaan taiteeksi tunnistamisen kontrastille ympäristössä, johon se on asettunut; kontrastiin ympäristön ja siitä erottuvan teoksen, sekä toisaalta kontrastiin katutaiteen ja salonkitaiteen välillä.
Niitä superideoita odotellessa ihan tavallisten teosten ripustaminen paikkoihin, joissa niitä näkevät muutkin kuin gallerioiden vakikävijäkunta, on ollut ja oleva ainakin minulle kelpo keino asemoitua ammattiinsa osasena yhteiskuntaa, ihmisyhteisöä...ja venyttää rajaa toisinpäin.(älytöntä, miten vaikeaksi menee sanojen haeskelu jos eksyy vähänkään tälle alueelle, jossa käsitteet ovat vain arkijärjellä yhteisesti jaettuja ja ymmärrettyjä. Huteja tulee, väkisinkin.) Teokset näyttäytyvät itsellekin uudessa valossa, usein vähän julman paljastavassa. Ja siellä ne sitten roikkuvat aikansa, ilman sen kummempaa hässäkkää. Siinä rauhassa on jotain, mistä pidän. Tällä kertaa, helmikuun ajan, Arabianrannan kirjastossa.
PS. otsikon viittaus muutama vuosi sitten antikvariaatista bongaamaani helmeen vuodelta 1970, Taide vai yhteiskunta, julkaistu Tammen Kurki-sarjassa, toim. C-G Lilius. Ansaitsee kyllä erillisen syventymisensä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti