Useimmat sanat olivat kiivenneet puiden latvuksiin turvaan. Siellä ne roikkuivat, rimpuilivat uteliaana alas kurkistellen, sillä eiväthän ne ominaisuuksistaan mihinkään päässeet. Varovaisuus ajoi ne puuhun, uteliaisuus horjutti asemistaan. Joidekin voimat eivät riittäneet, hitaasti ne liukuivat alaspäin runkoa pitkin, valuivat haaroväleistä. Hassu, hiukan melankolinenkin näky, miten vankkavartaloinen sana aneemisia tarttumapintojaan sätkytellen koetti vielä taipua, napata kiinni jostain poikkipuolisesta, luovutti, kietoutui sitten rungon ympäri, ja hitaasti, hitaasti,,, paksuna sulana möykkynä lähestyi tyveä. Ruohonjuuri juuri juurikin se taso. Sanojen hedelmöityminen, kato, kulo, yli käyvä tuuli. Latvojakin se ravisteli. Puutumus.
Sieltä se lopulta saapui, sumu metsän sisuksista, niin matalana ettei hipaissutkaan valoon pyrkiviä oksia. Sen vyöryessä raskaana rungot puhkoivat siihen tunneleita, kosteus lietti polut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti