Yön kuluessa aikamuoto vähitellen vaihtuu. Sumu raskautuu, pisaroi, pisaroita talon ikkunalasissa, lasi myös valuvaa nestettä, hitaampaa vain. Ikkunanpokista kitti on murentunut, puu karmin alapienalla turvoksissa, vesi painuu huulloksen ja lasin väliseen rakoon. Se on tullut sumuna metsästä, tiivistänyt osan itsestään nukkuvan talon silmiin, hivuttautunut sisäänpäin. Tämä tapahtui yhtenä hetkenä sen ikuisessa kierrossa, silmänräpäyksessä, se sanoi itselleen: kastepiste, ja oli itse.
Ihmisessä on vettä noin seitsemänkymmentä prosenttia. Kurkussa on vettä yli yhdeksänkymmentä prosenttia.
Vesi, joka tuli itsekseen, oli tässä kohtaa ihminen, ja ihmisenä sille kasvoi tarve olla minä. Ihminen kasvaa itsekseen kohdussa yhdeksän kuukautta ja minäkseen ajassa tai ajankohtana, jota on vaikea tarkasti osoittaa.
Aurinko nousi, yön kosteus haihtui nopeasti. Tuuli heräsi aamun kanssa ja kuivatti nurmikon, ravisteli pisarat puiden oksilta, sanojen rippeet alas ja maa imi kaiken itseensä. Minä istuin portailla lämpimässä, kevät ja aamu tuntuivat hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti