maanantai 10. tammikuuta 2011

savuverho

rakkaani joka varoo liikoja sanoja, johon minä mykistyn,

minä joka pelkään hukkuvani hiljaisuuteen vaikka sitä rakastankin, minä joka en osaa olla sulautumatta minä joka kokoan itseäni olevaksi sana sanalta pala palalta
miestä sanasta, pala palasta
silmä silmästä, kauneimmasta kaksi
puhun: en ole ollakseni
minulle olennaiset sanat, olevaksi tekevät
olen olemassa

Mietin niitä kaikkia sanoja jotka käyvät mieleni läpi, joita en kirjoita ylös enkä anna julki niitä joissa sanottaisiin kaiken lisäksi: tämä tässä on lyijykynällä
harmaalle pariisinpaperille piirretty hymy
ensimmäinen käsky, lupaus
ole iloinen
(tässä kohden ((hämmentynyt)) lukija sulkee silmänsä ja pitää ne kiinni)

totisesti, hiljaisemmin kuin aamutaivaalta tähdet

maanantai 3. tammikuuta 2011

palanen tähteä


*


Kaksikymmentäyksi. Aina noustessani tänne lasken kierreportaat. Baari on tiheästi täynnä, pikkujouluseurueita, viinanhuurua, pikkupöytien tuolit selkänojat kiinni toisissan. Kahvi on kovin hintavaa, ja kaikki muu vielä arvokkaampaa. Tilaan kuitenkin glögin, jolla on toki jokin hienompi nimi. Punaisessa, kuumassa nesteessä ui kuivattu tähti.

Ulkona ei ole muita. Lämpölamput helottavat tuhkakuppien yllä. Kierrän hitaasti kaiteita myöden, katson joka ilmansuuntaan. Viima riisuu hupun kerta toisensa jälkeen päästä.
Ovi käy. Neitoja savukkeella: Se oli 300 % korkeammalla kuin tämä! Mä en oo ikinä niinku pelänny niin paljon ku sillon. Mä pidin vaan käsiä silmien edessä ja huusin. Ne laski yks-kaks-kolme. Ja sit mä menin, kun ne sano, Nyt!
Tähtianis ei ihan mahdu kunnolla siististi suuhun imeskeltäväksi, tiedän näyttäväni hullulta möklötellessäni sitä. Se on kova ja sen maku on utelias. Imen siitä alkoholin poltetta, glögi on jo haalennut. Ylhäällä Sokoksen lippu läpättää ja paukkuu, tuuli on raaka, räntä vasten lämpölamppujen valoa näyttää kiinteämmältä aineelta kuin onkaan.
Meren päältä pimeys liukuu kiinni samettiseen harmauteen, siitä leikkautuvat irti lumenvalkoista ja kaupungin valoa hehkuvat talojen katot. On helppoa uskoa että maailman reuna olisi jossain juuri siinä missä pimeyden ja loiston raja kulkee. Etäämmällä merellä, tumman harmaassa ui muutama punainen valopiste todisteena siitä että ehkä kaikki kuitenkin jatkuu. Kierrän toiselle puolen parveketta, kurkin alas, mietin, kuinkahan moni on yrittänyt täältä hyppäämistä. Blondien tupakkaseurue siirtyyy takaisin sisälle,
olen yksin. Tällä korkealla kaikki joita kaipaa, ovat lähempänä. Alhaalla kulkevan varjo on kolme kertaa kulkijaa suurempi.