*
Kaksikymmentäyksi. Aina noustessani tänne lasken kierreportaat. Baari on tiheästi täynnä, pikkujouluseurueita, viinanhuurua, pikkupöytien tuolit selkänojat kiinni toisissan. Kahvi on kovin hintavaa, ja kaikki muu vielä arvokkaampaa. Tilaan kuitenkin glögin, jolla on toki jokin hienompi nimi. Punaisessa, kuumassa nesteessä ui kuivattu tähti.
Ulkona ei ole muita. Lämpölamput helottavat tuhkakuppien yllä. Kierrän hitaasti kaiteita myöden, katson joka ilmansuuntaan. Viima riisuu hupun kerta toisensa jälkeen päästä.
Ovi käy. Neitoja savukkeella: Se oli 300 % korkeammalla kuin tämä! Mä en oo ikinä niinku pelänny niin paljon ku sillon. Mä pidin vaan käsiä silmien edessä ja huusin. Ne laski yks-kaks-kolme. Ja sit mä menin, kun ne sano, Nyt!
Tähtianis ei ihan mahdu kunnolla siististi suuhun imeskeltäväksi, tiedän näyttäväni hullulta möklötellessäni sitä. Se on kova ja sen maku on utelias. Imen siitä alkoholin poltetta, glögi on jo haalennut. Ylhäällä Sokoksen lippu läpättää ja paukkuu, tuuli on raaka, räntä vasten lämpölamppujen valoa näyttää kiinteämmältä aineelta kuin onkaan.
Meren päältä pimeys liukuu kiinni samettiseen harmauteen, siitä leikkautuvat irti lumenvalkoista ja kaupungin valoa hehkuvat talojen katot. On helppoa uskoa että maailman reuna olisi jossain juuri siinä missä pimeyden ja loiston raja kulkee. Etäämmällä merellä, tumman harmaassa ui muutama punainen valopiste todisteena siitä että ehkä kaikki kuitenkin jatkuu. Kierrän toiselle puolen parveketta, kurkin alas, mietin, kuinkahan moni on yrittänyt täältä hyppäämistä. Blondien tupakkaseurue siirtyyy takaisin sisälle,
olen yksin. Tällä korkealla kaikki joita kaipaa, ovat lähempänä. Alhaalla kulkevan varjo on kolme kertaa kulkijaa suurempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti