Charles de Gaullella on paljon hiljaisempaa kuin olisi luullut. Ei tungosta. Maalaan silmät päähäni vessassa, hanasta lorottaa automaattisesti vettä kun yritän kumartua lähemmäs peiliä. Tulee kuuma.
Kuvaamme ulos johtavilla liukuovilla. Kohisevassa, humisevassa, melkein hiljaisuudessa soi erilaisia ujelluksia ja vihellyksiä. Lasiovet avautuvat ja sulkeutuvat niin hiljaa, että liikkeen suunnan voi päätellä vain ulkoa kantautuvien äänteen voimistumisesta. Mutta ulkonakin kaikki on yllättävän vaimeaa, tuulikaapin tuuletus tuntuu iholla erehdyttävästi ulkoilmalta. Napsahdan päin liukuovia kuin kärpänen, mutta onneksi varovaisemmalla vauhdilla.
Suunnat katoavat melkein heti kun sulkee silmänsä ja on talutettavana. Junassa matkalla keskustaan oletan istuvani kasvot menosuuntaan päin. Penkit ovat punaista ja sinistä tekonahkaa; punaisen arvaan, sinisen kuulen. Ajattelen viileiden metallitankojen ja penkkien reunusten olevan valkoisia. Ajattelen istuvani vapaudessa, veljeydessä, tasa-arvossa, vähän rähjäisessä. Huvittaa. Ennen liikkeelle lähtöä juna odottaa, kuulutetaan jotain, kiireiset poistuvat. Vahvistettu naisääni laulaa - taustanauhan jumputus hämää, mistään en tietäisi kyseessä olevan live-esityksen.
Ympärillä aina vain enemmän tummia ääniä, muutaman pysähdyksen jälkeen vaunu on tupaten täynnä. Kuvittelen ikkunoihin harmaita betonilähiöitä, pyykkejä parvekkeilla, asfaltin keskellä epätoivoista juurtumisprojektiaan toteuttavia nuoria puita. Lapsia kentillä.
Joka paikassa taustamusiikkia, eikä se suostu pysymään taustalla. Se tunkee väkisin tajuntaan ja hämärtää vähäisenkin suunnan ja tilanteen tajun. Nyt olen paketti, käsissään lisää paketteja, seuraan käskyjä, minut toimitetaan junasta ulos, liukuportaita, kumisevia käytäviä pitkin Gare du Nordin kautta ulkomaailmaan ja kapeita kujia kirkkaassa luomet lävistävässä valossa Hostellin ala-aulaan. Avaan silmäni. Kestää hetken, ennenkuin kykenen kommunikoimaan normaalisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti