0.35 mm line widht
kiiltokuvahevonen kääntää toisenkin posken
lauantai, 21. tammikuuta 2012
tiistai, 17. tammikuuta 2012
opti-, ei sarkasti
Mitenkään puuttumatta spekulaatioon korkeampien voimien olemassaolosta, Senaatintorin ja Suurkirkon ohittaminen aiheuttaa minussa aina vähintäänkin häivähdyksen jostain kunnioitusta herättävästä, kauniista, jostain, no, mitä se nyt sitten onkaan, hyvän pariin kuuluvaa kumminkin. Ja kuljen ohi usein, päivittäin lähes, kun satun asumaan reitillä. Uspenskin katedraali toimii samoin, se tosin osuu reitille harvemmin. Luulisin, että nykypäivän WAU-arkkitehtuuri pyrkii herättämään katsojassaan jotain vähän vastaavaa. Mitenkään en haluaisi puuttua siinä ilmenevien voimien korkeuteen tai hyvyyten, mutta kun ne nyt eräässä tietyssä kaavaillussa esimerkissä liittyvät minulle henkilökohtaisesti pyhään aiheeseen – taiteeseen.
Kyllä. Se pelastajaksemme nimetty suuri G. Ugg. En Heim. Siitä on kyse, eli keskustelu, eli itkupotkuraivari eli katkeranvanhanstallarin kapulat kaikkiin öljyttyihin rattaisiin ja reikiä silikooniinja käyttövaroistakyselemättäkustannettu dreamconsulting insulting verkostoverikostomarkkinointi proopushka... kaikenlaisia kysymyksiä, lupauksia, raamatullisia kuni pirullisia vertauksia on sinkoiltu ilmaan niin poliittisin, kulttuuripoliittisin kuin ihan henkilöön ja henkilön kalvosulkeisiinkin käyvin perustein.
Tässä vaiheessa mikään ei ole vielä selvää, vuoden odottelun jälkeen olemme viimein saaneet luvan keskustella, mitä on harjoitettukin (eri) (omissa)porukoissa niin ahkerasti että suurin osa sotureista alkaa jo hyytymään. Sillä välin keskustelu kaikissa muissa porukoissa viheltää niin käsittämättömän populistisella tasolla että päänsärky jolleivät pahemmatkin taudit uhkaa.
Terveyttäni suojellakseni ehdin jo minäkin horjumaan vankkumattoman epäilevästä kannastani.
Ihan vain muutaman syyn mainitakseni 1. Pessimismi poliittisen päätöksenteon läpinäkyvyydestä ja puheiden ja tekojen suhteesta kaappasi syövereihinsä (siis sehän on jo päätetty, jos on kansalaiskeskustelun aika, turha siis tuhlata ruutia) 2. Minun, tavallisen pienen kuvataiteilijan mielipiteellä ei ole juurikaan kiinnostavuutta tahi painoarvoa, voin siis rauhassa tuuliviireillä 3. Luontainen optimismikin valtasi sijaa (jos lisenssiin kerran on rahat luvassa yksityisiltä isokenkäisiltä, Helsingin taidemuseo joka tapauksessa tarvitsisi uuden tilaratkaisun ja viisaat kulttuuripäättäjät ovat sitoutuneet varmistamaan ja turvaamaan kaupungin omien kokoelmien hoidon, esillepanon ja kartuttamisen sekä pätevän henkilöstön kohtalon kaikissa myllerryksissä, niin mikä jottei, perhana!) Lisää rahaa kulttuurille luvassa, rohkeutta peliin, ei haittaa tuulet ja tuiskut, ei depression.
No, jos ja kun se sitten tulee, ajattelin ihan ilmaiseksi antaa muutaman vision, elikkäs apua mission toteutukseen.
1. Se Katajanokan WAU, olisi niin hienoa, jos siihen hankittaisiin jokin sellainen WAU, joka olisi jonkinlaisessa suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Gehryn suunnittelemat Guggelit ovat omalla tavallaan vaikuttavia, mutta tuskin vaikkapa Bilbaon pytinkiä muistuttava viritys siihen pienelle tontille sopisi. Kun jotain isolla rahalla suunnitellaan ja rakennutetaan, ei varmaan ole tarpeen taipua kytkykauppoihin, vaan voidaan järjestää niin avoin kilpailu, että ehdotusten joukosta löytyy muutamakin tuoreella tavalla WAU:n tulkinnut ehdotus. Esimerkiksi Helsingin kaupungin kansainvälinen, avoin suunnittelukilpailu Kirjava satama olisi voinut tarjota tähän jotain, mutta synenergioissa lienee hiottavaa, esimerkiksi Ville Ylikarhin Guggenheim-blogauksen kommenteista päätellen. Yhtäkaikki, uskon, että paikalle olisi mahdollista löytää, tuore, esteettinen ja ympäristöä ja kaupunkia kunnioittava WAU. Ehkä se oliskin wau. Aina ei tarttis huutaa.
2. Kun ja jos sijainti on tämä, ja lupausten mukaan Kluuvin galleria saa jatkaa toimintaansa, Kluuvin ennen niin vaikea ja luokseenpääsemätön sijainti olisikin yhtäkkiä aivan maisemareitillä matkalla kohti Ateneumia, Kiasmaa, hienoja keskustagallerioitamme. Nyt typistettyjä aukioloaikoja olisi varaa tarkistaa tavoitettavampaan suuntaan, kenties palkata lisää työntekijöitäkin. Guggiksesta olisi toki selkeät ja näyttävät opasteet tähän uutta ja rohkeaa nykytaidetta esittelevään galleriaan . Johon, kuten gallerioihin yleensäkin, on ilmainen sisäänpääsy. Yleisöryntäystä ei estäisi mikään!
3. Kun rikkaat elitistit ja muut kulttuurin kermahelmat viimein saisivat palatsinsa, ja sitä kelpaisi risteilyturistille rahasta näyttää, niin että taantuman kuristusote viimein kulttuurin hapankermasakinkin kurkulta kirpoaisi, voitaisiin taas palauttaa perjantai-illan ilmainen sisäänpääsy sinne Kiasmaan. Siitä kun jouduttiin huonon taloustilanteen vuoksi luopumaan. Siinä saisivat sitten nekin siellä Valtion Taidemuseolla osansa yhteisestä kakusta.
4. Ja vielä vinkki Helsingin taidemuseon kokoelmien esittelyyn ja lähiöissä muhivan herra-ja kulttuurivihaisen kansanosan liennyttämiseen: otetaan pop-up-näyttelyn kuraattoriksi yksi pitkäaikaistyötön väärinajattelija, yksi työtön kuvataiteilija, museon varastoista muutama – hmm... minnekäs nää nyt pantais – hieno-ei -niin-särkyvä-teos sekä Helsingin ja Guggenheimin taidemuseon osaavaa ja innostunutta jengiä tiedotuspuuhiin, ja pystytetään se näyttely johonkin Guggenheim-säätiössä vaikuttavan bisnesjengin know-how:lla saataville järjestettyyn liiketilaan, toistetaan tämä uusilla tekijöillä aina päänäyttelyiden vaihtuessa ja avot: meillä on sosiaalisen taiteen innovaatio! Saadaan samalla muutama vartija ja sekalaista jengiä oheistuotteiden myyntiin pätkähommiin, koko tämän poppoon työllistymisen kerrannaisvaikutukset ovat huimat. Tätä pakettia autenttiseen Suomeen voidaan myydä seikkailunhaluisimmille turisteille Guggenheimin luukulta joko matkaoppaalla tai ilman. win-win-win.
Ja lopuksi nöyrä anteeksipyyntö, jos olen tullut näine ehdotuksineni loukanneeksi jotain jonkun pyhää. Ihan vakavalla mielellä jään pohtimaan, että jokin tässä Guggenheim-hankkeen esiin nostamassa aiheessa: taiteen kuorissa, rakenteissa, seinissä, siinä ja siitä eläjissä on niin herkkää ja haavoittuvaista, niin kiivasta ja kaunista että soisi sen kestävän kaiken tämän. Ja kai se kestää, jos se pitää jotain sisälläänkin.
Kyllä. Se pelastajaksemme nimetty suuri G. Ugg. En Heim. Siitä on kyse, eli keskustelu, eli itkupotkuraivari eli katkeranvanhanstallarin kapulat kaikkiin öljyttyihin rattaisiin ja reikiä silikooniinja käyttövaroistakyselemättäkustannettu dreamconsulting insulting verkostoverikostomarkkinointi proopushka... kaikenlaisia kysymyksiä, lupauksia, raamatullisia kuni pirullisia vertauksia on sinkoiltu ilmaan niin poliittisin, kulttuuripoliittisin kuin ihan henkilöön ja henkilön kalvosulkeisiinkin käyvin perustein.
Tässä vaiheessa mikään ei ole vielä selvää, vuoden odottelun jälkeen olemme viimein saaneet luvan keskustella, mitä on harjoitettukin (eri) (omissa)porukoissa niin ahkerasti että suurin osa sotureista alkaa jo hyytymään. Sillä välin keskustelu kaikissa muissa porukoissa viheltää niin käsittämättömän populistisella tasolla että päänsärky jolleivät pahemmatkin taudit uhkaa.
Terveyttäni suojellakseni ehdin jo minäkin horjumaan vankkumattoman epäilevästä kannastani.
Ihan vain muutaman syyn mainitakseni 1. Pessimismi poliittisen päätöksenteon läpinäkyvyydestä ja puheiden ja tekojen suhteesta kaappasi syövereihinsä (siis sehän on jo päätetty, jos on kansalaiskeskustelun aika, turha siis tuhlata ruutia) 2. Minun, tavallisen pienen kuvataiteilijan mielipiteellä ei ole juurikaan kiinnostavuutta tahi painoarvoa, voin siis rauhassa tuuliviireillä 3. Luontainen optimismikin valtasi sijaa (jos lisenssiin kerran on rahat luvassa yksityisiltä isokenkäisiltä, Helsingin taidemuseo joka tapauksessa tarvitsisi uuden tilaratkaisun ja viisaat kulttuuripäättäjät ovat sitoutuneet varmistamaan ja turvaamaan kaupungin omien kokoelmien hoidon, esillepanon ja kartuttamisen sekä pätevän henkilöstön kohtalon kaikissa myllerryksissä, niin mikä jottei, perhana!) Lisää rahaa kulttuurille luvassa, rohkeutta peliin, ei haittaa tuulet ja tuiskut, ei depression.
No, jos ja kun se sitten tulee, ajattelin ihan ilmaiseksi antaa muutaman vision, elikkäs apua mission toteutukseen.
1. Se Katajanokan WAU, olisi niin hienoa, jos siihen hankittaisiin jokin sellainen WAU, joka olisi jonkinlaisessa suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Gehryn suunnittelemat Guggelit ovat omalla tavallaan vaikuttavia, mutta tuskin vaikkapa Bilbaon pytinkiä muistuttava viritys siihen pienelle tontille sopisi. Kun jotain isolla rahalla suunnitellaan ja rakennutetaan, ei varmaan ole tarpeen taipua kytkykauppoihin, vaan voidaan järjestää niin avoin kilpailu, että ehdotusten joukosta löytyy muutamakin tuoreella tavalla WAU:n tulkinnut ehdotus. Esimerkiksi Helsingin kaupungin kansainvälinen, avoin suunnittelukilpailu Kirjava satama olisi voinut tarjota tähän jotain, mutta synenergioissa lienee hiottavaa, esimerkiksi Ville Ylikarhin Guggenheim-blogauksen kommenteista päätellen. Yhtäkaikki, uskon, että paikalle olisi mahdollista löytää, tuore, esteettinen ja ympäristöä ja kaupunkia kunnioittava WAU. Ehkä se oliskin wau. Aina ei tarttis huutaa.
2. Kun ja jos sijainti on tämä, ja lupausten mukaan Kluuvin galleria saa jatkaa toimintaansa, Kluuvin ennen niin vaikea ja luokseenpääsemätön sijainti olisikin yhtäkkiä aivan maisemareitillä matkalla kohti Ateneumia, Kiasmaa, hienoja keskustagallerioitamme. Nyt typistettyjä aukioloaikoja olisi varaa tarkistaa tavoitettavampaan suuntaan, kenties palkata lisää työntekijöitäkin. Guggiksesta olisi toki selkeät ja näyttävät opasteet tähän uutta ja rohkeaa nykytaidetta esittelevään galleriaan . Johon, kuten gallerioihin yleensäkin, on ilmainen sisäänpääsy. Yleisöryntäystä ei estäisi mikään!
3. Kun rikkaat elitistit ja muut kulttuurin kermahelmat viimein saisivat palatsinsa, ja sitä kelpaisi risteilyturistille rahasta näyttää, niin että taantuman kuristusote viimein kulttuurin hapankermasakinkin kurkulta kirpoaisi, voitaisiin taas palauttaa perjantai-illan ilmainen sisäänpääsy sinne Kiasmaan. Siitä kun jouduttiin huonon taloustilanteen vuoksi luopumaan. Siinä saisivat sitten nekin siellä Valtion Taidemuseolla osansa yhteisestä kakusta.
4. Ja vielä vinkki Helsingin taidemuseon kokoelmien esittelyyn ja lähiöissä muhivan herra-ja kulttuurivihaisen kansanosan liennyttämiseen: otetaan pop-up-näyttelyn kuraattoriksi yksi pitkäaikaistyötön väärinajattelija, yksi työtön kuvataiteilija, museon varastoista muutama – hmm... minnekäs nää nyt pantais – hieno-ei -niin-särkyvä-teos sekä Helsingin ja Guggenheimin taidemuseon osaavaa ja innostunutta jengiä tiedotuspuuhiin, ja pystytetään se näyttely johonkin Guggenheim-säätiössä vaikuttavan bisnesjengin know-how:lla saataville järjestettyyn liiketilaan, toistetaan tämä uusilla tekijöillä aina päänäyttelyiden vaihtuessa ja avot: meillä on sosiaalisen taiteen innovaatio! Saadaan samalla muutama vartija ja sekalaista jengiä oheistuotteiden myyntiin pätkähommiin, koko tämän poppoon työllistymisen kerrannaisvaikutukset ovat huimat. Tätä pakettia autenttiseen Suomeen voidaan myydä seikkailunhaluisimmille turisteille Guggenheimin luukulta joko matkaoppaalla tai ilman. win-win-win.
Ja lopuksi nöyrä anteeksipyyntö, jos olen tullut näine ehdotuksineni loukanneeksi jotain jonkun pyhää. Ihan vakavalla mielellä jään pohtimaan, että jokin tässä Guggenheim-hankkeen esiin nostamassa aiheessa: taiteen kuorissa, rakenteissa, seinissä, siinä ja siitä eläjissä on niin herkkää ja haavoittuvaista, niin kiivasta ja kaunista että soisi sen kestävän kaiken tämän. Ja kai se kestää, jos se pitää jotain sisälläänkin.
maanantai, 12. joulukuuta 2011
Be a Hobo and go with me...
Voi miten mahtavaa on löytää jotain itselleen ennen tuntematonta ja uutta. Jakoon vaan samatien tämä hienous...
http://en.wikipedia.org/wiki/Moondog
http://en.wikipedia.org/wiki/Moondog
perjantai, 9. joulukuuta 2011
mustan päivän (oma)kuvia
Lopen kyllästyneenä akvarelliin ikuisesti liitettyyn herkkyyden määritelmään
(enkä minä mitään suolenpätkä- tahi sukupuolielinrankkailuakaan jaksa)
ryhdyin antimaalauksiin mustalle ohuelle paperille joka ei ime, vaan rypistyy, paperille joka ei heijasta vaan tappaa.
Lehtiöllinen epävesiväripaperia kului muutamassa tunnissa, syljin ulos jotain omasta turhaumastani: kai se niin on, että kuva ei pääse ikonisuudestaan eroon. Jos tekee kuvaa, pitäisi kyetä korkeammalle, kirkkaampaan, selkeämpään, ohi ja yli sen esineellisen arvon, jonka kuvalle aina joku syöksyy lätkäisemään. Haparointia, etsimistä, tavallisen turpeaa, inhimillistä keskinkertaisuutta, sitä ei ole hyvä esitellä.
Nytkin vaan teen juuri niin, manifestinomaisesti. Yleensäkin olen tässä blogissa halunnut julkistaa spontaanisti syntyneitä juttuja niitä sen kummemmin hiomatta ja harkitsematta, vaikka jälkeenpäin hävettäisikin. Esimerkiksi nyt, tähän mennessä osa höyrystä on jo purkautunut, ja oikeastaan huvittaisi kuopata koko purkaus. Mutta ei sentään.
Tyydyn tasoittelemaan valoisemmilla lopputunnelmilla, mielikuvilla joista olo kirkastuu, ainakin omani:
Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä kättelemässä presidenttiparia itsenäisyyspäivän vastaanotolla joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa. Pertti Kurikka tänä vuonna samassa toimessa. Lumi, vihdoinkin. Ja huomenna aion leipoa punajuurisuklaakakun, enkä maalata enkä öhistä yhtään.
tiistai, 29. marraskuuta 2011
torstai, 17. marraskuuta 2011
elämöi
hölinöi elämöi älälöi
laski alleen
et real sukseen
tsh!shhhsiilipuolustus minäkö tosikko to sh ik ikä hik
va, vä? va- eiku,- vakavikko laski alleen
et real sukseen
tsh!shhhsiilipuolustus minäkö tosikko to sh ik ikä hik
höyhenikko, vitsiniekko
ties mik moraalisti mora mora more a(nd)more kohotusaine
(nk) luuv
(ts, tms, mtsk.) kirkastettu voiturinoitapurinoitahapannoita kirsikoitarusinoitaanhavoita
vakävikko
vitsiniekko
ush kalikko
m a t a l i k k o räme
pohjamuta
ota, ota
h h h h h h h
moni_kakku_ päältä_ kaunis_ silkkaa_ silkkova_ sisältä
x x x x x x x
lauleloita, lauleloita
sunnuntai, 13. marraskuuta 2011
Turvekourat
Immin ja Marian kämppä on puutalossa jossa joskus ennen on ollut kauppa, suuren näyteikkunan kadulle päin he ovat peittäneet kermanvärisellä paperilaskoskaihtimella. Huoneen lävistää pyykkipojilla ripustettu korttirivistö, Shepardin kuvituksia, roikkuvat narulla loivassa puolikaaressa kuin harva hymy.
En saa missään vaiheessa Fair Haired Boyn rytmistä kiinni, koko biisi on vain irrallisia nuotinrääpäleitä yhä hikisemmäksi nuhraantuvalla paperilla. En myöskään löydä oikeaa tapaa puhaltaa huiluun, tai sitten syy on halkeamassa, joka siihen ratkesi melkein heti soittimen saatuani - railo paikattiin luuliiman ja eebenpuujauheen seoksella, mutta vaatii lisäksi laastariksi palan teippiä. Kamppailen, kädet hikoavat. Kuuntelen ihmeissäni ja kaivaten Marian vaivattoman oloisesti ilmoille pulppuavaa, pyöreän ilmeikästä saundia. Jigit tinapillillä kulkevat irtonaisemmin, mutta tiedän että olisi pitänyt harjoitella enemmän, keskittyneemmin. Vasta jonain tulevana kesänä Pelimannituvan nurkkapöydässä, jotain sumuista aamyön jamisessiota eläytyneesti kuunneltuani, Tommi Viksten lausuu minulle lohdullisen vapauttavat sanat: Hyviä kuuntelijoitakin tarvitaan aina.
Opetuksen ajan isi istuu hiljaa nojatuolissa tai tutkailee kirja- ja levyhyllyjä. Joskus hän käy pihalla tupakalla tai sanoo jo aluksi: Minäpä käyn vähä tuola kylillä kiertelemäsä.
Tullessa on ollut vielä hiukan iltapäivän valoa, puhelemme vähän, tuskin lainkaan, aina välillä aloitan jonkin jutun kun tuntuu ettei koko matkaa voi hiljaakaan olla, sitten se tyrehtyy, mitä sitä tyhjää höpöttämään. Ajetaanko Toholammin kautta - matka on pidempi mutta paremmat tiet. Eikä vieläkään ole lunta, vaikka ei sitä kaipaakaan - liukkaita ajokelejä, raskas kulkia mehtäsä. Vaikka muuttuuhan se valosammaks sitte.
Tunnin loputtua isi maksaa, sovitaan seuraavasta kerrasta. On jo pimeää, taivas kirkas tähdistä korkealla, sen huomaa kun taajama jää taa ja nojaa päätään auton ikkunalasiin, jotkin kuviot erottuvat aivan selvästi. Lasi on viileä, auto täryyttää, tiellä on päällystämättömiä osuuksia, nyt mennään Ullavan kautta vaihteeksi. Äkkiä käännymme oikealle jonnekin pikkutielle, sitten vielä pienemmälle, niin että pajupensaat melkein raapivat sivuikkunoita, savinen tienpinta maiskuu renkaissa, ajetaan todella hiljaa, tie mutkittelee. Ihmettelen tietysti, mutta en riittävästi ehtiäkseni alkaa kysellä, olen tottunut istumaan kyydissä metsäautoteillä, menossa karpaloon tai puolukkaan, retkille muuten vain.
Pysähdymme. - Tulepas ulos, sanoo isi, nousee autosta, jättää ajovalot päälle. Ne puhkaisevat pimeään kaksi tunnelia joissa kieppuu valkeita retaleita. Ensilumi. Kauempana valoissa erottuu mustaa, suon reuna, vielä kauempana metsän. Ja siellä metsän reunassa, jonne valokiilat osoittavat, kaksi valtavaa metallista kouraa, pystyyn nostetuissa varsissaan hervottomana roikkuen. Tuijotan niitä ja mustia puita koneiden takana, haistan kylmän, turpeen, räntä nipistelee kasvoilla.
- Jaa, jos sitä polttais tupakin vielä, sanoo isi, istuu sisälle autoon, sammuttaa valot, jättää etuoven auki ja puhaltaa savua ulos. Minäkin istun, katson suoaukeaa, silmät tottuvat, näkevät ettei pimeä ole hämärää tummempaa ja tähtien valo heijastuu heikkona hohteena takaisin maan pinnalta.
-Oltiin hakkuilla vähän aikaa sitte Esan kans täsä lähellä, aattelin että onpas vaikuttavan näkönen paikka.
Isolla tiellä, matkalla kotiinpäin kuvittelemme naavakarvaista metsän äijää, joka yön hiljaisuudessa hiipii kaivinkoneille, murtautuu sisään ja ajelee itsekseen sadatellen ja väliin vauhdin hurmasta kiljahdellen ympäri, ympäri, tankit tyhjäksi. Aamun valjetessa se sitten livistää piiloonsa vaaran laelle, jättää vain haisevan vastalauseensa kuskinpukille, nauraa rätkättää mennessään.
En saa missään vaiheessa Fair Haired Boyn rytmistä kiinni, koko biisi on vain irrallisia nuotinrääpäleitä yhä hikisemmäksi nuhraantuvalla paperilla. En myöskään löydä oikeaa tapaa puhaltaa huiluun, tai sitten syy on halkeamassa, joka siihen ratkesi melkein heti soittimen saatuani - railo paikattiin luuliiman ja eebenpuujauheen seoksella, mutta vaatii lisäksi laastariksi palan teippiä. Kamppailen, kädet hikoavat. Kuuntelen ihmeissäni ja kaivaten Marian vaivattoman oloisesti ilmoille pulppuavaa, pyöreän ilmeikästä saundia. Jigit tinapillillä kulkevat irtonaisemmin, mutta tiedän että olisi pitänyt harjoitella enemmän, keskittyneemmin. Vasta jonain tulevana kesänä Pelimannituvan nurkkapöydässä, jotain sumuista aamyön jamisessiota eläytyneesti kuunneltuani, Tommi Viksten lausuu minulle lohdullisen vapauttavat sanat: Hyviä kuuntelijoitakin tarvitaan aina.
Opetuksen ajan isi istuu hiljaa nojatuolissa tai tutkailee kirja- ja levyhyllyjä. Joskus hän käy pihalla tupakalla tai sanoo jo aluksi: Minäpä käyn vähä tuola kylillä kiertelemäsä.
Tullessa on ollut vielä hiukan iltapäivän valoa, puhelemme vähän, tuskin lainkaan, aina välillä aloitan jonkin jutun kun tuntuu ettei koko matkaa voi hiljaakaan olla, sitten se tyrehtyy, mitä sitä tyhjää höpöttämään. Ajetaanko Toholammin kautta - matka on pidempi mutta paremmat tiet. Eikä vieläkään ole lunta, vaikka ei sitä kaipaakaan - liukkaita ajokelejä, raskas kulkia mehtäsä. Vaikka muuttuuhan se valosammaks sitte.
Tunnin loputtua isi maksaa, sovitaan seuraavasta kerrasta. On jo pimeää, taivas kirkas tähdistä korkealla, sen huomaa kun taajama jää taa ja nojaa päätään auton ikkunalasiin, jotkin kuviot erottuvat aivan selvästi. Lasi on viileä, auto täryyttää, tiellä on päällystämättömiä osuuksia, nyt mennään Ullavan kautta vaihteeksi. Äkkiä käännymme oikealle jonnekin pikkutielle, sitten vielä pienemmälle, niin että pajupensaat melkein raapivat sivuikkunoita, savinen tienpinta maiskuu renkaissa, ajetaan todella hiljaa, tie mutkittelee. Ihmettelen tietysti, mutta en riittävästi ehtiäkseni alkaa kysellä, olen tottunut istumaan kyydissä metsäautoteillä, menossa karpaloon tai puolukkaan, retkille muuten vain.
Pysähdymme. - Tulepas ulos, sanoo isi, nousee autosta, jättää ajovalot päälle. Ne puhkaisevat pimeään kaksi tunnelia joissa kieppuu valkeita retaleita. Ensilumi. Kauempana valoissa erottuu mustaa, suon reuna, vielä kauempana metsän. Ja siellä metsän reunassa, jonne valokiilat osoittavat, kaksi valtavaa metallista kouraa, pystyyn nostetuissa varsissaan hervottomana roikkuen. Tuijotan niitä ja mustia puita koneiden takana, haistan kylmän, turpeen, räntä nipistelee kasvoilla.
- Jaa, jos sitä polttais tupakin vielä, sanoo isi, istuu sisälle autoon, sammuttaa valot, jättää etuoven auki ja puhaltaa savua ulos. Minäkin istun, katson suoaukeaa, silmät tottuvat, näkevät ettei pimeä ole hämärää tummempaa ja tähtien valo heijastuu heikkona hohteena takaisin maan pinnalta.
-Oltiin hakkuilla vähän aikaa sitte Esan kans täsä lähellä, aattelin että onpas vaikuttavan näkönen paikka.
Isolla tiellä, matkalla kotiinpäin kuvittelemme naavakarvaista metsän äijää, joka yön hiljaisuudessa hiipii kaivinkoneille, murtautuu sisään ja ajelee itsekseen sadatellen ja väliin vauhdin hurmasta kiljahdellen ympäri, ympäri, tankit tyhjäksi. Aamun valjetessa se sitten livistää piiloonsa vaaran laelle, jättää vain haisevan vastalauseensa kuskinpukille, nauraa rätkättää mennessään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)