lauantai 11. lokakuuta 2014

Runotyttö yökkii



Nyt se taas on alkanut. Kurja unettomuus. Mitenköhän monia tunteja olen pyörinyt hereillä, kirjoittanut päässäni turhautuneita lauseita: kirjeitä rakkaille ja ystäville, menneisyyttä, haaveita ja raakileita teksteiksi, päiväkirjaa, blogia, hakemuksia, kiistakirjelmiä, tunnustuksia. Koska päivät ovat täynnä muuta ja uupumus kasautuu, selviytyy arkivelvoitteista juuri ja juuri, ei aina kaikista niistäkään ihan kunnialla, unohtelee tärkeitäkin asioita, ei tunnu mahdolliselta uhrata potentiaalista uniaikaa siihen että todella yrittäisi kirjoittaa. Kuvitteellinen kirjoittaminen paineistaa todellista yhä mahdottomammaksi. Epäonnistunut yritys pakottaa itsensä uneen ei ole lepoa. On pakko aloittaa suman purkaminen ja valvoa tarkoituksella.

Joskus kun olin viaton, ihantenani oli pysyä herkkänä ja viattomana. Nyt pelkästään tämän kirjoittamalla tunnustaminen on nolottavaa. Ja miten hullua, jos tämän kääntää nurinpäin: nykyään minulla ei ole ihanteita? Nykyään en enää halua olla herkkä? Nykyään en enää tiedä, mitä on olla viaton? Nykyään olen nolo.
Koetan itse ymmärtää tätä runotyttöposeraauksen kautta: näen itseni nuorempana, tuoreempana, viattomampana. Sen verran itsetietoisena ja narsistisena, että ymmärrän kuinka söpöä sellainen herkkä runotyttömäisyys voi olla. Tällainen runollisen heittäytyvä tunteellisuus on kuitenkin syntymälahjana saatu riesa ja ominaisuus, otetaan siitä nyt kaikki irti siis… Muutamaa auringonpyörähdystä vanhempana… sama heittäytyvä tunteellisuus ja mustelma arpineen heittäytymisen seurauksina. Vaikka tekee kipeää ei haittaa. Kypsä elämänkokemus on söpöä. Sopivissa määrin. Ja niin edelleen. Lisää syöksyjä ja lisää. Toistetaan vielä muutama kerta.

Jossain vaiheessa sitä vaan miettii, että taktiikkaa tulisi muuttaa. Tämä ei toimi enää itselle eikä muille. En ole enää söpö. Turraksi voi tulla vain jos ensin on ollut herkkä. Jos mistään ei enää ilmannukaan ketään puhaltelemaan pipeihin, on parempi jättää parkumiset sikseen, ja keskittyä vaikka olemaan kompastelematta. Tämänkin kirjoittaminen hävettää, mutta saatana vie, parempi kirjoittaa kuin valvoa muuten vaan. Niinkö se onkin. Että on esittänyt näytelmää itselleen ja muille, ja sen tajutessaan lamaantuu. Voi apeus. Eikä mitään ole jäljellä, paitsi jälkikasvu, jota rakastaa samalla sentimentaalisella yleispätevällä tunnekuohulla kuin ihmisyyteen nyt kuuluu. Ei mitään raportoimisen arvoista. Nyt siis en jaksa yrittää enempää. Luovutan. Yritän taas nukkua, että huomenna jaksan taas rakastaa arkeani ja ihmisiä siinä, kaiken tavallisuutta ja tiettyä mykkyyttä.

( tämä teksti syntyi ryöpsäyksenä, röyh, jokunen valvottu yö takaperin, elokuussa kait ja oli tarkoitettu äärimmäisen yksityiseksi. Parin viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen taas valvonut liikaa, roikkunut netissä ja tuumaillut kaikenlaista sellaista josta toivon rohkeavani ja jaksavani kirjoittaa analyyttisemmin joskus. Mm. tämän Virpi Alasen blogitekstin,sitä kommentoineen fb-keskustelun, sekä erään (nais)lifestylebloggaajaa muiluttaneen vauvan av-palstan kommenttiketjun sysäämänä päätin nyt kuitenkin pistää ekana ilmoille tämän. Pienenä henkilökohtaisena rohkeustekona. Jospa taas joskus saattaisin lukea Södergrania, Seljaa, Janssonia, Ahmatovaa, Guroa, Lessingiä, Munroa, Kaipaista, Kettua, Lindgreniä, Tarttia, Atwoodia, Kallasta jne. ihan vaan kirjallisuutena ja uskaltaen itse heittäytyä lukemaani. )

perjantai 12. syyskuuta 2014

pressujää

Syyskuun kesäpäivä, on lämmin, istumme pihalla ateriaa lopetellen. Sanon, että tämä on juuri parasta, jokin muutos meneillään ja tuntuu ilmassa, minä pidän tällaisesta. Niin, muutos pimeämpään ja kylmempään, sanoo A, vaikka hymyilee, kevät on paljon mukavampi kun kaikki on uutta ja vasta alkamassa. Tervetuloa vanhuus, sanon minä ja nauran.
Illalla kannan muumiotautisia omenoita kuoppaan pelto-ojan laidalle, ylitän hopeisena rapisevan, jättiputket peittävän pressuautiomaan, keittion ikkunassa näkyy keltainen valo ja vähenevä valo ulkonakin on lämmin. Hajamielinen ajatus siitä, että tämä taitaa olla juuri sellaista, josta nuorempana haaveilin. Pressujen on oltava paikallaan ainakin kolme, mieluiten seitsemän vuotta. Silloin ne lahoavat ja tukahtuvat. Feisbuukissa noinkuinkin itseni ikäinen puolituttava kiroilee keski-ikäistä pyöräkaaharia. Keski-ikä on aina joillain muilla, itse aion elää pitkästi yli satavuotiaaksi. jos vain muistan elää. Merkkipaalujen ja taitepisteiden välit pitenevät armeliaasti kun matkat pitenevät, missä on puoliväli, missä ensimmäinen tärkeä etappi. Vanhin lapseni on lähempänä aikuistumisensa alkua kuin minä omaani, ainakin matemaattisesti ajatellen. Silti tuoreinta tulokasta ja esikoista yhdistää oikeutettu oletus minun aikuisuudestani, heidän lapsuudestaan.
Olemme puhkaisseet vanhan, tukitun oviaukon kohdalle uuden ikkunanpaikan, reikää peittää läpikuultava, himmeä muovi, se kahisee ja lepattaa, vanhan koulun asukkaat kolkuttelevat oveaan. Minä sahaan pokien liitoksia kuistilla, tähän mennessä olen oppinut huolella merkitsemään mikä pää menee mitenkä päin mihinkä liitokseen ja piirtämään kuviot tarkasti. En vielä sahaamaan. Vasen alanurkka jäljellä. Asioista pääsee hiukan hajulle hiukan ennen kuin ne loppuvat. Olikohan tuokin nyt turhan rehvakkasti sanottu?

maanantai 27. tammikuuta 2014

jatkokertomus 10/?

Istuudun ylimmälle portaalle. Minulla on kiinnekohta, sidos ajan ja toden välillä, kahdenvälinen, todennäköinen. Tästä lähtien kaikki on erilaista. On aikaan sitoutuneen kaipaus, vaiteliaisuus. Minä koostun muistosta ja tämänhetkisyyden kokemuksesta. Olen olemassa aina vähintään niissä. Silti en tiedä, mitä nimikylttiin voisi kirjoittaa. Mikä on selkeää? 
Minä en.
Istun portaalla ja katselen illan ja yön välillä mustuvaan metsään, taloni levittämän valopiirin reunalla häämöttävät rungot luovuttavat värinsä hämäräksi, hämärä ja tumma kuhisevat kummia, pimeitä sanoja. Kimeä. Yöstä on tulossa kimeä. Kimeinä öinä nukkuminen on vaikeaa, jos sammuttaa valonsa ja asettuu sijallensa makaamaan, sanat muodostavat remuavia joukkioita ja valtaavat pihamaan, pitävät hauskaa äänekästä elämää. Valta. Valvoa. Valvottaa. Loppuyöstä ne muuttuvat hysteerisiksi ja riitelevät raivokkaasti.
On olemassa tuskaista levottomuutta ja iloista levottomuutta. Rauha on lepoa ilossa, unettomuus levotonta liikettä, ei voi pitää paikkaansa, kiemurtelee ja kääntelee kylkiään, raivostuneet sanat kantavat sisuksiin asti ja valtaavat sen.

Pelolle ei eikä luulolle saa antaa valtaa. Tiedän että jokin ratkaisu on olemassa, suojakeino vihaisia sanoja vastaan ja että on paljon hyviäkin, paljon hyviä ja oikeita sanoja.
Sellaista on palanen taskussani, otan sen taas esiin, silitän sitä varovasti. Kirjaimissa on hento valo, vetäydyn niiden kanssa sisään, salpaan oven, ne kiinnittyvät kattoon vuoteeni yläpuolelle ja hekuvat siellä, yövalo, valokuva jota katselen koko yön.  s o l

torstai 7. marraskuuta 2013

Äityy henkilökohtaiseksi

...ja listaa iloisia ja muuten vaan päässä kihiseviä asioita, vaikka henkilökohtaisten ilonaiheiden julkipaljastelu tuntuu jostain syystä vielä kuumottavammalta kuin julkiruikuttaminen. Kirjoittamisblokki on kuitenkin johtunut kiireen ja väsymyksen muassa salavihkaa vallan ottaneesta itsesensuurista, joka lopulta ei jätä jäljelle enää mitään. Niinpä paluu blogin lähtökohtaiseen ideaan olla mielummin hölmö ja spontaani kuin viisas ja varovainen alkakoon nyt.

1. Matkalla sokerirasitustestistä nauttimaan: aamuharmaudessa nälkätärinöissä raitiovaunussa avattu syntymäpäivälahja ystävältä, upein rintaneulavarustus ikinä! Virnuilin itsekseni mielipuolisesti koko matkan ja vielä kotona sokerihumalapöhnässä korua sovittaessakin.


                               Pahoittelut kuvan surkeasta laadusta, Veera Tammisen koru ansaitsisi parempaa

Jotkut hehkuttavat ja hehkuvat raskautta. Minut jatkuvasti erilaisia kremppoja ja unettomuutta aiheuttava tila horjuttaa vaivoin rakennetusta kohtalaisen selväjärkisestä ruumiinkuvasta liejuryömijäotukseksi, jonka ainoa selviytymiskeino on unohtaa koko tuskaisa tomumaja ja keskittyä arkeen ja työhön, niin pitkälle kuin se onnistuu. Asiaa ei kuitenkaan auta lähimmäisten ja vähän vieraampienkin ihmisten auliisti ja pyytämättä jakelemat analyysit muuttuvasta ulkonäöstä.
Mutta kyllä vain, tämä koru ja sen asenne auttaa, ei unohtamaan, vaan nauramaan ja vähän nauttimaankin siitä mitä nyt on ja tulee olemaan. Vallitseva läpiseksualisoitunut ja äitiyteen ja ruumiillisuuteen pitkällä kieroutuneella perinteellä suhtautuva kulttuurimme on niin vahva ja salakavala, että vaikka kuvittelee viis veisaavansa, se kamppaa ja lannistaa paatuneemmankin.
En yleensä ole koruihmisiä, mutta tämä yksilö näyttäisi paljastavan jotain hillitymmistäkin kollegoistaan. Lisää tämmöistä siis, kiitos!

2. Näyttely Viivoista tehty Turun Aboa Vetus & Ars Nova-museon Takkahuone-tilassa. Kaksi uutta videoteosta näyttävät valmistuvan juuri ja juuri ajoissa, ja on äärettömän mukavaa ja vähän jännittävääkin päästä ensi viikolla ripustamaan ja näkemään, miten ne toimivat tilassa. Avajaiset ovat torstaina 14. 11 klo 19 ja näyttely auki 15.11.2013 - 2.2.2014 joka päivä 11-19. Tervetuloa katsomaan, ken Turussa tuona aikana liikkuu. Samalla näkee myös Turun taidegraafikoiden 80v. juhlanäyttelyn, Matti Koivurinnan säätiön tämänkertaisen kokoelmanäyttelyn sekä Aboa Vetuksen keskiaikaista Turkua esittelevän historiallisen museon ja arkeologiset kaivaukset.



                                                           Still-kuvat videoista Eyeliner ja Croquis, 2013


3. Vielä hiukan pitää jaksaa rutistaa, mutta sitten voi hetken tehdä rauhassa asioita joista on pitkään haaveillut: lukea, kirjoittaa, kunnostaa vanhoja ikkunoita, kuljeskella kaupungilla, jopa siivota, pakata, (uskomatonta, mutta jos ei ole kiire, nuokin ovat nautinnollisia puuhia...). Vasta kirjoittaessani syksyn apurahahakemuksia tajusin, miten järjetön vuosi on ollut: kolme yksityisnäyttelyä yhden vuoden aikana, ja kaikissa uudet työt ja eri näyttelykokonaisuus. Riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaillessa voisi joskus muistaa myös kiittää itseään ainakin siitä, että jaksaa yrittää. Ja sitten taas iloisena töihin.

4. Taiteilijan kummalliseen toimenkuvaan kuuluvista asioista eräs parhaita ovat ystävät ja kollegat.
Asia joka kannattelee, oli elämänvaihe mikä hyvänsä, on heidän olemassaolonsa, muutamat lähimmät ystävät ja tieto siitä, että on yleensäkin olemassa laajempi joukko ihmisiä jotka jakavat ja ymmärtävät samaa todellisuutta. Alalla valitsevasta kuristavasta kilpailusta huolimatta ihmiset onnistuvat pysymään lojaaleina ja kannustavina toisilleen. Kiitos siitä. Tämän kirjoittaminen ääneen palauttaa taas Jyrki Lehtolan elokuiseen kolumniin, joka oli siitä poikkeuksellinen Lehtola, että jäi mieleen. Fiiliksistä riippuen sille on joko naureskellut tai sitten käsittänyt kuuluvansa juuri siihen haaveelliseen vajaalahjaiseen porukkaan, joka olisi parempi tallata pois kulttuurin kukkatarhoista ravinteita imemästä:  "Jossain vaiheessa sivistys ja historiantaju katosivat, ja niin me päädyimme kulttuurilliseen tilaan, jossa kaikki uusi on periaatteessa hyvää, eikä huonokaan ole huonoa, vaan vähän pieleen mennyt yritys hyvään.
Ja täällä me olemme keskellä velttona hyllyvää halailukulttuuria, jossa mikään ei erotu mistään, ja kaikki on periaatteessa kivaa, kun kaikkien kukkien pitäisi antaa kukkia. Ei pitäisi, jotkut kukat kannattaa tallata kuoliaaksi, jotta ne muutamat kukat saavat mahdollisuuden kunnolla kukoistaa."

Mutta voi, miten ihanaa ja lämmintä on tuo velttona hyllyvä halailukulttuuri.  Ja enimmäkseen vilpitöntä. (enkä nyt leiki Lehtolaa vaan olen vilpitön.) Taide kiinnostaa ainakin toisia taiteilijoita.
Hiljalleen olen hyväksymässä sen, ettei ole mitään velvollisuutta murehtia sitä, mikä merkitys taiteen tekemisellä laajemmassa mittakaavassa on. Murehtiessa ainakin menee energia hukkaan, mielummin sitten tekee sen mitä on tekemässä itselleen ja sille pienilukuiselle kiinnostuneiden porukalle. Tai jättää tekemättä ja murehtimatta ja tekee jotain aivan muuta, hyödyllisempää.

tiistai 6. elokuuta 2013

maalaus-repeat: Panssarivaunu

  

Outoa, miten maalatessa musiikki toimii niin eri tavoin kuin muussa elämässä. Sen kuulee, mutta sille on sokea. On tutut ja turvalliset omat soittolistat tai uuden loputon repeat. Eikä ilman tulisi mitään.