torstai 12. helmikuuta 2015

So-me-u-jo


Mietin some-ujoutta. Kuinka eräs elämän parhaita herkkuja on aina ollut seurata kiinnostavia keskusteluja, tempautua mukaan, unohtaa jännittäminen ja mykkyys, aukaista suunsa ja osallistua. Hengittää mukana, kuunnella mitä toiset ovat mieltä, seurata ilmeitä ja eleitä. Tällaista on ollut pitkään kovin ikävä. Syystä tai toisesta sosiaaliset ympyrät ovat kutistuneet, tai ainakin pyörivät hiukan hankalasti saavutettavissa maastoissa. Ja itse vaipuu horrokseen, josta on yhä vaikeampi karata. Lieka, josta ei voi syyttää muita kuin itseään, kun vielä on mainittava, että enimmäkseen viihtyy oikein hyvin itsekseen tai omassa perhepiirissä. On ihanaa, kun ihmisiä tulee kylään, mutta sitä ei voi odottaa, kun ei itseäänkään juuri koskaan saa liikkeelle.

Jonkin aikaa helpotusta tähän tarjosivat blogit, oma(t) ja varsinkin muiden. Keskustelufoorumit ja Facebook, tietysti, ja viimein muka Twitterkin, vaikka siihen liittyessä jo laadin muunnelmaa kuluneesta "Suomalainen vaikenee kahdella kielellä" -hokemasta. Mutta mitä pidempään niitä on seurannut, sitä suuremmaksi on kasvanut kynnys itse osallistua. Arastelee sitä, miten helppoa kaikkea sanottua on tulkita väärin, kun ilmeet ja eleet puuttuvat. Vaatii taitoa osata kommunikoida edes jossain määrin tarkasti, ja reaktionopeutta, ahkeruutta, ronskia huumorintajua. Eivät ole hissukoiden areenoita nämä. Ja sellaiseksi sitä siis on palaamassa taas, jos joskus olikin jo kasvamassa ulos siitä roolista.
Rooleista puheenollen, somessa ne korostuvat. Muiden rooleista enimmäkseen nauttii, puolitiedostamattomasta tunnistuspelistä, siitä millaiseksi joku on itsensä halunnut rakentaa tai millaisena tulee itsensä tahattomasti näyttäneeksi, tai näiden kahden yhdistelmästä. Useimmiten kai mukana ovat molemmat. Kadehdin kaikkia heitä, jotka kykenevät olemaan välittämättä siitä pakkotyylittelystä ja typistymisestä, joka roolituksesta seuraa. Tietysti samat ilmiöt ovat mukana elämässä muutenkin, mutta livenä ihmiset tulevat ilmi niin monissa eri rekistereissä yhtä aikaa… soivat. Tuoksuvat. Huitovat, tuijottavat, myhäilevät. Ironista ei tarvitse piestä, sarkasmi on hauskaa.
En enää osaa ottaa kevyesti sitä, että rooli pitäisi valita. En myöskään sitä, että vaikka mitä valitsisi, vaalisi ja rakentaisi, tai jos se valinta olisi yritys olla paljas ja rehellinen, näyttäytyisi se kuitenkin rakennelmana. On mahdotonta olla läsnä olematta maaninen.

Noin kun ajattelee, voisi kai yrittää esiintyä periaatteellisena live-elämän puolustajana, lopettaa kaikki tilit ja ylipäänsä yritys seurata, mitä missäkin sanotaan ja tapahtuu. Käyttää vapautuva aika hyödykseen ja kasvattaa hiljainen, rikas, sisäinen elämä. Mutta ei se ihan rehellistä olisi. Niin paljon ihmeellistä ja kiinnostavaa on olemassa vain siksi, että jotkut, aika monet, ovat tarpeeksi reippaita jakamaan edes osan, edes valitut palat itsestään netissä. Minäkin haluaisin edelleen pystyä siihen. En tahtoisi käydä siinä yhä vain kyvyttömämmäksi. Ainakaan en haluaisi olla tyly ja epäkohtelias, jättää vastaamatta, tai tehdä niin aivan liian hitaasti, paperikirjeenvaihdon tahdilla, vain siksi että on päässyt kasvamaan ujouslukko. Anteeksi, kun näin on käynyt.

En tiedä, miten tämän blogin käy. Loppuu se kai lopettamattakin, jos ei koskaan mitään julkaise. Tai sitten taas rohkaistuu. Julkeaa, olla julki. Julkaista. Julkinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti