Silmäkulma. Luukaari ohuen nahan alla, varjokuoppa. Missä yläluomi tapaa alaluomen iho on tummempaa: vähän punervaa, alaviistoon kulkeva viiva piirtää katseelle surumielisen, miettivän ilmeen.
Silmämuna, kiiltävä, hohtava. Jostain syystä ajattelen biljardipalloa tai suurta marmorikuulaa joka pilkistäisi nauhoilla ryppyyn kiristettävän, säämiskää imoitoivan kangaspussin suusta. Vanhemmiten. Vanhemmiten kyllä.
Kun tulen näin lähelle ja katson, katson vain, hän jähmettyy, tuijottaa kuivin silmin eteensä, näen nykivän taistelun niissä, lopulta on pakko räpäyttää kerran, toisenkin, nopeasti. Pisara kyynelnestettä lähtee valumaan silmän sisänurkasta, tiedän että se tuntuu nyt iholla kuumalta ja kohta viilenee, kutittaa. Hän pyyhkäisee sen kämmenselkään, kiskaisee samalla henkeä nopeasti niin että kosteus tuhahtaa sieraimessa, palauttaa kädet syliinsä, istuu taas hievahtamatta.
Minä kierrän sivulta hänen taakseen. Niskassa nikamarivin molemmin puolin kulkevat ihoa pingottavat jänteet kohti hiusrajaa, takana raja ei ole selkeä, höytyväiset hiusviivat pyörteilevät ylöspäin, näen ihon pinnan tiivistyvän, suojakuori, kananliha tuijotustani vastaan.
Ajastin piippaa.
"Mä teippaan sut nyt, pysy vielä hetki"
Hän nyökkää. Menen arkulle. Niittipyssy, ruskeassa paperipussissa katkenneita hiiliä ja kumi. Pyykkipoikia, kotinarua, sotkuinen läjä kiertyneenä suorakulman ympärille, vasara. Ei teippiä.
"Miten se rulla voi aina hukassa olla?" Näen hänen kiemurtelevan tuolilla
"Mulla on hirvee pissahätä, pakko mennä kohta"
"Hei, ootas nyt vähän, jos vaan millään pystyt"
Vedän vihaisin vedoin oranssia maalilla reiden ulkosyrjän linjat ja kyynärpään paikan tuolin piikkiseen plyyshinukkaan, kyykistyn jalkoihin, merkitsen vielä varpaiden vinot ja kantapäiden kaarevat viivat mattoon.
"No nyt saat mennä"
"Kyllä sen saa pois. Ja jos ei saa, aina voi naamioida sen samanväriseksi kuin isäntänsä", sanon, kun hän tulee takaisin.
"Isännän?"
Ei hän tajua, enkä minäkään täysin, suusta luiskahtanut yhdistelmäassosiaatio loiseläimestä tai jonkin sortin kameleontista.
"Joskus tuntuu, että väriklöntit ovat eläimiä, sinne tänne ryömiviä ja vilistäviä tai hiljaa paikoilleen maastoutuneita."
Siinä se matolla makaa ja vaanii.
-------------------------------
Liian harvoin näkee tekstejä kuvan tekemisestä. Penjami Lehdon Varjostustehtävästä inspiroituneena pistänkin pihalle tän, jo jonkin aikaa tekstiraakileissa haudotun. Tuo Lehto oli kyllä ensin mykistävä ja sitten pään sisällä varjoja ja viivaa myllertävä lukukokemus. Kuvataiteilija toki takertuu nimenomaan niihin, vaikka teksti levittäytyy ja säteilee aika moniin muihinkin suuntiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti