torstai 13. joulukuuta 2012

jatkokertomus 8/?





Se on kippurassa, hapertunut. Ravistan sitä varovasti: Se oikenee ihon lämmössä, reunoista irtoaa pieniä hitusia.                                                             
Tongin lehtikasaa syvemmältä, mutta löydän vain hyönteisiä ja märkiä, hiljaisia lehtiä. Menen makaamaan niiden sekaan, pitelen sananpalaa kaksin käsin rintaani vasten, asettaudun lehtien alle, suljen silmät ja odotan. Ajattelen siiliä, kahvinporoja, kaivauksia. Perunoita, joista yhden maahan kaivamalla saa tilalle monta. Sananpala lämpenee ja liikehtii minua vasten, se on vielä elossa. Jos otan sen mukaani ja pidän huolta se saattaa osata kasvattaa uudelleen puuttuvat osansa, niinkuin sisilisko hännän. Ehkä se osaa lisääntyä suvuttomasti. Sitten tulisi talo täyteen pieniä outoja sanoja enkä olisi enää yksin.

Avaan silmät. Joku seisoo tiellä ja katsoo minua. 
– Onko kaikki kunnossa?
Minä sanon että laajahko kysymys, mutta nousen pois lehtien seasta ja tielle seisomaan 
kysyjän viereen, ensimmäinen ihmiseni ja ensimmäiset sanani, miten ne sattuivatkin olemaan 
juuri nämä. En pelkää sitä ollenkaan. Postinkantaja. Sananmykkyrän piilotan taskuun, se
rapisee siellä vähän, mutta asettuu. Lähdemme kulkemaan tietä pitkin kohti minun mutkaani,
matka tuntuu paljon pidemmältä kuin tullessa, mutta se ei haittaa, paitsi että 
Postinkantajalla on painava laukku, selkä vinossa, minä kysyn, että sinäkö niitä mainoksia 
                                                                                              Voi.  Oletpa sinä läpikuultava
minun laatikkooni tuot ja postinkantaja myöntää. Pihlajanmarjoja ei myönnä. Koltiaiset 
    ai. En tiennytkään. Ei ole ollut mihin verrata                              En minä pahalla, 
tietenkin asialla, ne keksivät kaikenlaista. Unohdin risukuorman, mutta haluan kulkea 
                   ?                                                                               sehän on hieno ominaisuus     
samaa matkaa tämän ihmisen kanssa niin pitkään kuin mahdollista, en kääntyä takaisin nyt. 
Tuntuu oudolta, että kuulisit lävitseni. Kuullotat?           Tunnustan, kyllä minä tunnistan sen
Kävelemme kumpikin hiljaa, minä oikeaa, postinkantaja vasenta renkaanuraa pitkin,
Hiillostelet? Kuulustelet? Et. Hyvä että näet minut                         Tunnustelen. Sekin on näkemistä.
jostain syystä naurahdamme vähän. Pihapolku näkyy jo, sanon, että voisin keittää kahvia, 
vaikka olisinkin kuultava. Minäkin tunnistin heti, Sinä saat minut leikkimään kömpelöitä sana-
Postinkantaja on virantoimituksessa eikä saa poiketa tieltä. Minä punastun. 
sinä olet sellainen, sekoan rytmissäni, alan kohtapuoleikkejäen haastaa riitaa
Minullakin on rajat, sanon, tuo on minun pihani. Postinkantaja kehottaa hankkimaan selkeän nimikyltin 
                                                       kun en tiedämitä muuten sitä voi enkä välitä - hyvässä hengessä
laatikkoon, toivottaa mukavaa päivänjatkoa. Palaan kotiin.
                                           kaikella kunnioituksella huonoja juttuja, sinä nauratat minua, heihei
                                                       Kai sinä vielä tulet,
huutaa kursiivi sen perään, olen ihmeissäni sen käytöksestä, nyt pidän siitä paljon enemmän kuin aiemmin.
Mikä sinuun meni, kysyn, mutta se on mykistynyt ja joudun itse komentamaan itseni kyltin tekoon.


maanantai 12. marraskuuta 2012

sivupolku


"Sinä sanoit ettei metsää voi rakastaa. Kyllä voi. Jäkälän ja puolukanvarpujen alla on hiekkaa, männynrungot siihen ankkuroituneena niin vakaasti, se on ihme,  ja aurinko tuoksuu paremmalta kuin missään, paremmalta kuin iholla, kuivan kankaan tuoksussa on mukana vesi, meri, mesi. Männyt ovat niin tukevasti, ja kun myrsky tulee ja joskus kaataa niistä jonkun, maa nousee mukana pienenä laattana, kallio paljastuu, paljaaseen alueeseen kertyy lammikko jossa hyttysvauvat kasvavat. "
"Hyttysvauvat! Lopeta…"
"Kuusimetsässä niitä hyttysiä vasta onkin. Ja mustikoita, suppilovahveroita, kääpiä. Mutta ei metsän rakastamisessa ruokahuollosta ole kysymys. Se ei ole symboli. Se on paikka ja itsensä samalla kertaa ja koko ajan. Sitä ei voi omistaa, mutta siltä saa kaiken. Siltä ei voi odotaa mitään muuta kuin että se on. Se muuttuu jatkuvasti, mutta pysyy itsenään. 
Symboli on jotain, jota käytetään. Metsän voi kaataa, polttaa ja myrkyttää, mutta ei se tee siitä symbolia. Symbolista…"
"Sekoitat kaiken. Symboli, vaikka onkin käyttötavaraa, käyttökäsite, ei se sentään sama asia kuin hyväksikäyttö ole."
"Symbolisesti rakastaminen on hyväksikäyttöä"
"Minkälaista muuta rakastamista on?"
"Älä yritä! Rakastamista sellaisena kuin jokin ilmenee. Puhdasta rakastamista. Niinkuin metsää voi rakastaa."
"Puhtaus on symbolinen käsite. Rakkauskin on"
"Vaikka sitten, jos niin haluat. Pidä rakkautesi, minä pidän metsän."

torstai 8. marraskuuta 2012

jatkokertomus 7/?


Kuistin komerossa on säilykkeitä. On kuivattuja sieniä ja on marjoja hillottuna, on joku ollut ahkerana, vaikka ei nyt juuri jaksa muistaa kuka ja kuinka. Vain ne postit ja perunat… ja polttopuut talven varalta. Lumivalkea, lumen alta vaikea tonkia
Minä en pidä kaivelemisesta enkä pidä halkomisesta. Halkeamista. 
Valkea. Postilaatikko on punainen, minä kävelen sitä kohti varovaisesti nyt. Otan itseäni niskasta kiinni ja laatikkoa kannesta kiinni, ja varovaisesti… nostan. Nyt.
Laatikon pohjalla on pelkästään pihlajanmarjoja ja mainos menneistä vaaleista. Minä ihmettelen ja olen surullinen ja olen helpottunut: ei vaateita, ei haasteita, ei laskuja. Turhaan pelätty ja turhaan vältelty. Täällä ei ollut mitään haudattuna. Ei niin mitään niin mitään.
Merkitsen paikan turvalliseksi. Kursiivi sekaantuu taas: 
katsohan, miten paljon myrskyn pudottamia oksia! samaan syssyyn, polttopuita, poikki ja pinoon, ei tarvitse halkoa, senkun poimit talteen vain ja liiteriin sillälailla
Miten hermostuttava se on. Voisinpa halkaista sen ja haudata! Ärtymys, eloisa tunne, siitä ilosta teen niinkuin se tahtoo, kiukusta ja elossa. Kävelen kauemmaksi kuin koskaan, pois näköpiiristä, pois sen valtapiiristä.

Tämä pieni metsätie on kaunis, sitä pitkin voi kulkea paljon väkeä, retkueita, sanansaattajia, kulkureita. Tien reunalla on puita ja puiden latvoissa kiikkuu sanojen parvia, ne rapisevat ja supisevat ja livahtavat runkojen taa piiloon, minä havaitsen ne kyllä, en vain ole huomaavinani. havinani. rapinani. supinani.
Metsä on tiheä, kirkkaus korkeuksissa, pieniä välähdyksiä, alhaalla hämärä, maassa risuja, teen niistä kuorman. Risujen alla, lahoaviin lehtiin liimautuneena on sananpalanen, hajoamaton osa. Nostan sen kämmenelleni. 

maanantai 15. lokakuuta 2012

jatkokertomus 6/?

Äkkiä pihlajanmarjat olivat jo kypsiä. Ajankulut. Happamat, makeat.
Ajankulukseen. Rajankäyntiä: reunamilla, missä piha muuttuu metsäksi, hän kiersi puulta puulle ja poimi marjoja kourakaupalla, hän tunki ne suuhunsa ja pureskeli niitä, nieli mehua ja sylki ylimäärän maahan. Yksi minut ohittanut kesä, hän ajatteli haikeasti, näin etäisyys otetaan.

Minä joka keitti kahvit ja minä joka kaipasin on nyt hän, etäällä itsestään, hän, jonka kertomus jäi portaille istumaan ja odottamaan. Tulevaa, tapahtumaa,
odottamaan,
Hän ajatteli ottaneensa etäisyyttä. Minä ajatteli nukkua, pitkään.


Sinulla ei ole polttopuita! Perunat nostamatta! Posti hakematta!
Hälytys! itselaukeava !!! Tullaan taas itsekseen, miten monta kertaa on tultava... mitä sitten jos minä puhelen viistosti itsekseni? Näin olen tässä taas ja minulla on tehtäviä. Minulla on tehtäviä ja postilaatikko, haaltuneen punainen postilaatikko pihaan saapuvan tien mutkassa, hiukan piilossa ja siksi päässyt unohtumaan.


lauantai 25. elokuuta 2012

Puhekaraokea Juhlaviikkoklubilla

Tänä iltana, 25.8 klo 21.00 alkaen ryhmämme Speech Karaoke Action Groupin kokoama Puhekaraokevalikoima on Juhlaviikkoklubin vieraiden käytössä. Viime viikonloppuna Kiasmassa pidetyissä työpajoissa mielenkiintoista materiaalia kertyi reippaasti, toivon mukaan ehdimme lisätä kaiken systeemiin jo tähän iltaan mennessä. Toinen tilaisuus Puhekaraokeen koittaa ensi viikon perjantaina, 31.8 Kiasman kahvilassa klo 17.00 alkaen. Tervetuloa, tilaisuudet ovat maksuttomia!

torstai 28. kesäkuuta 2012

seikkailu

Kulkee keskustassa, nilkat nuljuvat. Levottomuus. Tuntee halua hypätä mihin vain seutubussiin, matkustaa pääteasemalle. Kello on jo paljon, mitään ei kuitenkaan tapahtuisi, ei mitään seikkailua, ei ainakaan sellaista jonka haluaisi kokea, ei mitään hyvää seikkailua. Silti ajatus bussilla satunnaisen lähiön seikkailuun matkustamisesta houkuttaa, nousee mieleen jokaisella hienoisesti kiertävällä askeleella. Tietää että kulkisi siellä, samalla tavoin nilkat lonksuen, ehkä joku ulkoiluttaisi koiraa, joissakin ikkunoissa palaisi valo, verhot kiinni, iltatupakan tuoksu parvekkeilta. Sitten kaikki hiljenisi, sitä vaeltaisi siellä yksin, muutamaa tienpätkää edestakaisin, asutuksen loputtua pimeään metsään ei uskaltaisi mennä, seisoisi siellä pitkään katulampun valokiilan reunalla ja pelkäisi että lamppu sammuu.
Tosissaan ei halua valtamerenylipurjehdusseikkailua, tajunnan hämärtämistä tai laajentamista oudossa seurueessa, maanosan vaihtamista, liittymistä vallankumouksellisiin. Haluaisi jotenkin kertoa muillekin, että fantasioi  seutubussiseikkailusta, mutta ei kehtaa. Kenelle sen kertoisi? Katukiveen on kuivunut kiinni litteä sammakko. Onko se niin paha haaveilla mahdollisista asioista?(vaikka ei edes toteuttaisi niitä?)

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Juhannuskukat viikon tyynyn alla





ei vaiskaan
maljakossa tai juomalasissa
vallan. sisko korjas hatunsa
iloitsi, kyllä tämä yhden kesän vielä vähintään
korjasi juuttiköyden säikeillä ja ompelulangalla
ei se kesää tee
tyttö hymyilee

perjantai 15. kesäkuuta 2012

jatkokertomus 5/?

En osannut olla hyvin yksin. Kaipasin itseni ulkopuolista, jotakuta joka tulisi luokseni, läheisyyteeni ja auttaisi olemaan minä. Yksin minä, minä yksin, itsekästä. Itsenäisyys, yksinäisyys : sisäisessä järjestelmässä sekaantuneet sanat, sulautetut.
Ihmisessä on sekä tahdonalaisia että ylisiä lihaksia. Kaipauksensulatusjärjestelmä rinnakkain ravintoa prosessoivan kanssa ja kummatkin itseohjautuvia.
Ilman ravintoa kuolee. Ilman kaipausta.

Tahdolla liikuteltavat osat saadaan liikkumaan ravinnolla ja kahvilla. Elämä saadaan maistumaan keskittymällä ravintoon ja osien liikutteluun. Puuhellaan saadaan tuli kiehisillä tai konsernin makulatuurilla, kaivon vesi on kylmää ja maukasta, pannun kylki on punainen ja musta. Karkea jauhatus, kouranpesämitta. Juoma saa kiehua hetken, sitten selvennetään kaatamalla kerta-annos kuppiin ja vinhalla kierteellä takaisin pannuun, purut vetävät mukanaan pohjalle toisetkin purut, säikäyttämiseksi sitä myös sanotaan. Pohjaan painumista. Mukana painumista.

Selostus auttoi pitämään kiinni minusta. Kerroin, kuinka toimia pannukahvin kanssa, kertomalla tein itseäni todelliseksi yhteisesti jaettuun maailmaan. Näin olin sinut itseni kanssa. Kaipasin sinut.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Sanoja, sanoma

Naapurissa on maailma kylässä. Miten mielenkiintoista ohjelmaa siellä onkin, suurin osa täytyi skipata, kun en pärjää tungoksessa. Ahdistaa. Yksi rasti tuli kuitenkin käytyä: Rautatientorilla oli tänään neljältä kolmannen polven Palestiinan pakolaisen Rafeef Ziadahin keikka, johon liittyvän YleX:n haastattelun   kuulin sattumalta ja kiinnostuin.
Kun omat ajatukset ovat ikuisen ehkän ja toisaalta-toisaalta vatkaamisen pehmentämiä, oli vaikuttavaa kuulla jonkun antavan selkeitä vastauksia kysymyksiin taiteellisista päämäärästä ja poliittisista kysymyksistä.
Hölmöyttäni missasin keikasta ensimmäisen puolikkaan, kun en ollut tarkemmin ottanut lavoista selvää. Eipä ole ennen harmittanut se, että kuunteli Ristoa ja Peitsamoa.
Kuten päälavan edusta, Amazon-teltta oli myös tupaten täynnä, ilmapiiri keskittyneen latautunut. Kurkin takarivissä kun Ziadah päätti esityksensä runoon We teach life, sir!
Pienessä tilassa tuntuma oli tuota Youtuben versiota kiihkeämpi, aplodit innokkat, tyttö vieressäni itki.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Check Ravintolapäivä

Guggenheim-hankkeen kaatuminen kirvoitti useammastakin suusta katkeria syytöksiä suomalaisen taideväen takapajuisesta ja pelokkaasta ei-mentaliteetista. Missä sitten lopullinen syy mahtoikaan olla, taideväen näkyvä vastustus ei jäänyt päättäjiltä huomaamatta. Äkkiseltään Helsingin taidemuseon ja koko kulttuurikentän rahoitukselle nyt luetut madonluvut vaikuttavat jopa sisältävän kostohenkeä: kun ette tollot huolineet harvinaista herkkua, eipä tipu enää murusiakaan. Saa nyt nähdä sitten.

Mutta en suostu allekirjoittamaan ei-liikettä enkä pelokkuutta. Hyvä esimerkki on Checkpoint Helsinki, joka vielä toki tässä vaiheessa kaipaa tarkennusta ja edelleenkehittelyä. Guggekeskustelussa useamman kerran penättiin vaihtoehtoja hankkeen kritisoijilta, nyt niitä tarjottiin. Mielenkiintoista on ollut havainnoida mitätöinnin retoriikkaa, jolla Guggenheimin pettyneet kannattajat ovat siihen tarttuneet. "Söpöä kotikutoista puuhastelua" "Ehkä vaikenimme kiltteyttämme, kun kerrran taiteilijat saivat puserrettua itsestään vision, onhan se sinänsä kannatettavaa kansalaistoimintaa..." Tämä vision puriste kuitenkin sisältää monta hyvää, täällä ennen tässä mittakaavassa toteuttamatonta ideaa. Mikäli ehdotusta lähdettäisiin vakavissaan toteuttamaan, edellyttäisi se yhteistyöhalua ja kykyä Guggeheimriidan tulehduttamilta osapuolilta.

Kyllähän se on tiedossa, mikä turisteja houkuttelee ja elinkeinoelämää piristää. Massojen mittakaavassa kulttuuri ei lainkaan ole listan kärkipäässä, mutta mahdollisuutensa ja hetkensä silläkin on. Ja on totta, että komeilla kuorilla ja maanisella markinoinnilla voidaan myydä pölvästeille melkein mitä vain, mutta ihmettelen silti, miten sitkeästi osa päättäjistä on takertunut tähän yhteen ja ainoaan toimintamalliin.
Sillä vaikka Guggenheimin vertaaminen Mäkkäriin ei ollut erityisen osuvaa, ruoka voi hyvin toimia esimerkkinä. Jos Guggenheim on tähtensä menettänyt hienostoravintola, se mitä me mielummin haluamme ja mikä voisi myös turisteja kiinnostaa, on Ravintolapäivä. Joitain vuosia taaksepäin monikaan ei olisi uskonut moisen ilmiön olevan edes mahdollinen.

Palailen juuri teosripustusreissulta Mäntästä, jossa rakennetaan ensi kesän Kuvataideviikkoja. Keskisuomalaisessa pikkukaupungissa on jo kohta 20 vuotta pyöritetty minibudjetilla mittavaa kulttuuritapahtumaa, joka kiinnostaa niin paikallisia kuin taideturistejakin. Mittakaava on tietenkin eri kuin haaveillut G-kävijämäärät, mutta Mänttä on ilmiö, joka todistaa sisällön olevan käärettä huomattavasti tärkeämpi. Esimerkkinä mainittakoon Ilkka Juhani Takalo-Eskolan kuratoima vuonna 1995 kokonaisen kerrostalon vallannut näyttely, joka on edelleen kaupunkilaisten mielissä ja puheissa.

Tapahtuman minibudjetin mahdollistaa osaltaan talkooapu, jota tarjoavat yhtälailla paikalliset kuin tapahtumaan osallistuvat taiteilijatkin. Tällä kertaa paikalla oli apuvoimina jopa eräs viime kesän taiteilijoista. Ei kaiken tarvitse olemattomalla rahoituksella pyöriä, mutta taiteen ehdoilla syntyneille asioille tyypillistä on, että ihmiset ovat valmiit antamaan itsestään todella paljon. Ehkäpä rakkaudesta aiheeseen? Enkä nyt tarkoita sitäkään, että elinkeinopoliittisen matkailuhankkeen edistämiseen pitäisi uhrata loputtomasti taideväen selkänahkoja – mutta negatiiviseksi, itsekkääksi ja itseensäkäpertyneeksi syyttetty porukka osaa olla myös täysin päinvastaista. Valmista vaikka mihin. Tarvitaan vain jotain, joka vilpittömästi motivoi. Tässä on jotain, minkä pelkään jäävän ikuisesti päättäjiltä ymmärtämättä, ja samalla paljon positiivista hylkäytyvän vain siksi, että jossain ollaan takertuneita vanhoihin toimintamalleihin, negatiivisia ja pelokkaita.

maanantai 30. huhtikuuta 2012

Puhekaraokea Tallinnassa


27.4.2012, Kanuti Gildi Saal, Kõnekaraoke õhtu

" Hyvät puhekaraokeillan vieraat!

Viikko sitten pidimme puhekaraoketyöpajan täällä Kanuti Gildi Saalissa, kerätäksemme työpajaosallistujilta puheita arkistoomme tätäkin iltaa varten. Pajan lopuksi pyysimme palautetta ja kehittämisideoita. Eräs niistä kuului, että myös meidän pitäisi laittaa itsemme likoon ja pitää omia puheita.
Tähän olisi helppo vastata, että puheiden saattaminen karaokesysteemissä esitettävään muotoon vaatii paljon aikaa ja monia erilaisia työvaiheita: meille ei yksinkertaisesti jää aikaa laatia omia puheita. Mutta ainakin minulle kiirettä todellisempi syy on pelko. On ihmisiä, joilta puheen pitäminen käy luonnostaan. Sellaisen puhujan ja puheen kuunteleminen on ilo. Itse en kuulu heihin, pelkästään jo tämän puheen kirjoittaminen sai käteni hikoilemaan ja vapisemaan.
Siitä huolimatta seison nyt tässä ja tahdon kiittää koko puhekaraoketyöryhmän puolesta kaikkia ihania ja auttavaisia ihmisiä täällä Kanuti Gildi Saalissa, Suomen Viron instituutissa, Kuvataideakatemiassa ja Suomen Kulttuurirahastossa, sekä kaikkia työpajoihin osallistuneita.
Tervetuloa, älkää turhaan pelätkö, viettäkää hauska ilta! "

Suunnilleen näin se meni – ensimmäinen julkinen puheeni ikinä, (jos jossain koulun kevätjuhlissa ääni täristen ääneen luettua ainetta ei lasketa, ja sitähän ei lasketa?) ja kun muistilappu hävisi illan tuoksinassa, hyvä oli että avajaispuheesta oli kyse. Englanninkielinen versio löytyy puhekaraokevalikostamme. Suuresti jäi harmittamaan, ettei vironkielistä käännöstä ehtinyt järjestää, kun puheessa mainittu kiire koko touhun tuotannossa piti ihan täydelleen paikkansa.Työpajan ja itse tapahtuman välillä kuluneen viikon aikana ei turhan monta tuntia yöunta kertynyt.

Itseni lisäksi puheen pitäämisen kauhusta vapautui moni muukin, ja karaokepuheita kuultiin puolille öin asti viroksi, suomeksi ja englanniksi. Minusta kaikkein nautittavin puhe oli kylläkin katkelma Kurt Schwittersin Ursonatesta, jonka, kuten muutaman muunkin arkistostamme löytyvän tekstin kohdalla, määritteleminen puheeksi käyttää kaiken sen vapauden, mikä taiteella on. Mutta voi sitä puheenakin tulkita, tuonakin iltana sekä saksalaisittain että suomalaisittain painottaen.

Suomesta mukaan saatiin yksi uusi puhe, kun Tallinnassakin vaikuttanut runoilija Esa Mäkijärvi kirjoitti ja esitti puheen cut-up runoudesta. Vaikka videon tempo oli kuulemma haastavan nopea, hän piti puheensa erinomaisen vakuuttavasti.

Sattumalta tapahtuma osui päivään, jolloin oli kulunut kaksi vuotta Meksikossa surmatun Jyri Jaakkolan ja Bety Cariñon kuolemasta. He olivat osa saattuetta, joka oli viemässä ruokaa ja lääkkeitä paramilitäärijoukkojen saartamaan autonomiseksi julistautuneeseen kylään, San Juan Copalaan. UBISORT-joukot ampuivat Jyrin ja Betyn, ja haavoittivat useita muita mukana olleita. Vaikka syylliset ovat tiedossa, oikeuskäsittely ei etene, sillä kunnollisen todistajansuojeluohjelman puuttuessa kukaan ei uskalla todistaa. Kansainvälinen uutiskynnys ylittyy varmasti, jos uhri on länsimainen, mutta suurin osa surmatuista on paikallisia jotka ovat joko väärää mieltä tai vain väärässä paikassa. Murhat Meksikossa jatkuvat, koska ihmiset eivät uskalla puhua. Mitä meille jää tehtäväksi? Loputon mahdollisuus puhua, puhua ja kirjoittaa addresseja, kirjoittaa, toivoa että niillä olisi jotain vaikutusta, edes joskus, jossain.

Puhekaraoken valikoimassa on jo nyt hyvin monenlaisia puheita. Osa vakavia, osa velvoittavia, manipuloivia, on henkilökohtaisia, vitsikkäitä, pönöttäviä. Kun kirjoitin omaa puhettani, mietin, kuinka henkilökohtaiselle alueelle voin ja haluan mennä. Puheessa on jotain, joka hyvin herkästi muokkautuu yleisön mukaan, vastaanoton ja koko kontekstin mukaan - ja meidän karaokemme yleistunnelma on kevyt. Arkisto sisältää niin raskaita ja painaviakin puheita, ettei juuri muunlainen tunnelma olisi mahdollista, ja toisaalta juuri siten puheita karaokemuodossa käsitellessä voi olla mahdollista päästä rajapinnalle, jossa kevyen siivussa maistuu jonkin muun reunus.
Enpä silti tiedä luulenko vain niin, jotain, jossa on mukana korviaan myöten, on vaikea arvioida.

En siis puhunut Meksikosta. Muistin, kuinka viimeisiä kertoja kun olin Jyriin yhteydessä, hän iloitsi kun oli uskaltautunut ja onnistunut pitämään puheen espanjaksi, ensimmäistä kertaa elämässään.
Silloin ajattelin, että tuo on jotain, johon minusta ei koskaan ole. Ehkä juuri tuon muiston tähden ja myös Kanuti Gildi Saalin taiteellisen johtajan Priit Raudin tulkitseman Yrjö Hakasen "25 miljoonaa syytä olla kommunisti" puheen rohkaisemana päädyin mesoamaan vironkielistä karaokepuhetta: Käige Perse . "...käige perse kõik kuradi intellektuaalid kes te teate juba kõike olete nii kuradi skeptiliset et ükski süstal ei lähe teile enam naha vahele ja ma ei tea kuida sinu ees mitte lolliks jädäa sest sinu ees jäävad niikuinii kõik lolliks käige perse kõik teisejärgulised romaanikirjanikud, akvarellimaalijad käige perse sest te arvate et olete paremad kui kõik teised kastid ühiskonnas ja et te arvate et poliitika on räpane kas Lennart Meri oli räpane?..." Ehkä hiukan outoa kunnioitaa ystävän muistoa näin, mutta Jyrin huumorintajua on ollut ikävä.

Tallinna oli puhekaraoken ensimmäinen kerta ulkomailla, haastava ja jännittävä keikka, jonka palkintona ainakin itselle syntyi innostus viron kieleen. Vastapainoksi yleensä yksinäiselle kuvataiteilulle oli mukavaa jakaa monia hikisiä mutta hauskoja tunteja kollegoiden kanssa, ja erityisen hienoa oli illan ja yön jo päätyttyä vaeltaa aamuvalossa nukkumaan muutama tunti ennen kotiinpaluuta. Kiitos ihmiset!
Kuvia illasta ja laajemmin koko projektin taustasta löytyy ryhmämme sivuilta: Speech Karaoke Action Group






keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Suomalaisen puurakentamisperinteen kunniaksi

Jo jonkin aikaa olin hautonut idealistista haavetta, joka, myönnettäköön, sikisi Guggenheimkeskustelusta, sen yhteydessä väläytellyistä suomalaisen puuarkkitehtuurin maailmanvalloitusmahdollisuuksista jne. Viimeistään tämä  sosiaalisessa mediassakin Guggisturtumiskynnyksen ylittänyt Ylen uutinen töykkäisi ajatusta esille muotoilemaan.

Se, mikä täkäläisessä puurakentamisen perinteessä on hienointa, on tietysti makuasia, josta on varmaan useampia mieliä kuin ukkoja puusta ja laivoja rautaa, ja eikä metsistä tavalla tai toisella riippuvaisten teollisuudenhaarojen lobbauskykyä ja intoakaan kannata väheksyä. Voin olla ikävän negatiivinen väittäessäni, että siitä mikä on ollut parasta, täytyy melkein menneessä aikamuodossa puhuakin.

Kunnollista, kestävää, aikansa kasvanutta rakennuspuuta on nykyään vaikea saada käsiinsä. Materiaalin ja tilan taloudellisen (voidaan myös lukea ympäristöystävällisen) käytön synnyttämä niukkuuden estetiikka yhdistettynä sukupolvien aikana kertyneeseen ymmärrykseen ja taitoon erilaisten materiaalien ja rakenneratkaisujen valinnassa on synnyttänyt huikean kauniita puurakennuksia, joista useimmat ovat ollet toki täysin arkisia. Monet niistä olisivat kestäneet aikaa huomattavasti pidempään ilman suomalaisen rakennusteollisuuden väliintuloa, mutta onhan noita vielä pystyssä ja käytössäkin. Savusaunoja, puukirkkoja, maalaistaloja, kouluja, asemia, aittoja, veneitä... Sellaista elämänmuotoa, joka tuon rakennusperinteen synnytti, on turha haikailla ja mahdotonta palauttaa, mutta onneksi paljon perinteestä on kuitenkin tallennettu, sen arvo tunnustetaan ja jollain tavoin sitä yritetään eteenpäin välittää.

Teoria on kuitenkin eri asia kuin käytäntö. Estetiikka rakentuu käytännössä, tekemällä, eikä innokkainkaan talkooporukka ehdi hankkimaan samanlaista suhdetta materiaaliinsa ja sen kauneuteen kuin aiemmin syntyi vuosien kokemuksesta, välttämättömyyden pakosta, ehkä sen kummemmin asiaa miettimättäkään.

Guggenheim, taide sen kontekstissa ja brandiin liitetty arkkitehtuuri ovat edellä esittämäni vastakohta. Kyllähän jotkin vanhan, yksinkertaisen puurakentamisperinteen elementeistä ovat sovellettavissa Wau-meininkiinkin, mutta teollisuudenhaaraa ei niillä pönkitetä. Kärsämäen uusi paanukirkko on esimerkki mahdollisuuksista, joita tällainen ajattelu suo, ja varmasti mikäli Guggenheim-hanke edelleen etenee, arkkitehdit kilpailuehdotuksissa sekä raivaavat että viitoittavat tietä, innovoivat että tekevät kunniaa jatkumolle jne.

Haave, jonka alussa mainitsin, liittyy kestävyyden, tarkoituksenmukaisuuden ja niukkuuden estetiikkaan, joka tuntuu uhanalaiselta. Paradoksaalisen usein vähän pyytäjälle ei heltiä mitään, mutta riittävän reippaasti mitoitettu vaatimus otetaan vakavammin. Siitä huolimatta haluaisin haaveelleni Helsingin kaupungilta noin olohuoneen maton pinta-alan verran maata. Mielellään tavoitettavalta paikalta, Kanavaterminaali tai Töölönlahden ympäristö esimerkiksi sopisivat oikein mainiosti.

Haluaisin sille pystytettävän suomalaisen puurakentamisen parhaita perinteitä vaalivan rakennuksen, niin kauniin ja kestävän kuin mahdollista. Valtio voisi osallistua hankkeen kuluihin puolella. Yksityistä rahoitusta, materiaalilahjoituksia ja talkootyöapua näin hienoon projektiin tarjoutuisi myös varmasti.
Rakennuksessa ei olisi mitään ylimääräistä, ei mukavuuksia, ei muuta kuin tila itse. Mukaan rakentamaan tahtoisin perinnetaitajia ja heidän opeistaan kiinnostuneita, ja mukaan miettimään, miten kaikkein kaunein kauneus käytännössä tässä ajassa ilmenee, kaikki aiheesta kiinnostuneet. Rakennus, suoja, taide, olisi kaikkien sitä tarvitsevien käytettävissä ja kaikille avoin.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Nirunarukenkiä ja dinosaurustutkijoita






 mahdollisia kuvatekstejä
pääsiäinen, Pohjanmaa


ainahan tämä riippusilta täsä on ollu

juuri saa käyä niin kauan että on keltasta

joko te nyt lähjette

 silikistä sametista nirunarukengät ol entisel kullallani...

nää ois niinku filosofeja, jotka tutkii dinosaurusten jälkiä

tulevaks vuueks

automaatin ollessa suljettuna ottakaa yhteyttä asiakaspalveluun




torstai 5. huhtikuuta 2012

Jatkokertomus 4/?

Istuin. Minä istui portaalla. Haeskeli sanoja, minä haeskelin sanoja. Miten sitä sanotaankaan: että ne tuntuisivat omilta. Minulla oli vaikeus, vaikeuksia omata ominaisuuksia, omistaa. Etteikö voisi olla minä, saisinko olla minä ilman ominaispiirteitä?

Toistamalla itseäni muistutin itseäni. Millainen olen. Millainen olin. Minä tiesin: portaan alla on siilin horrospesä,  sen minä tiesin, vaikka en tiennyt miten.
Muistin perhosentoukan joka kotelossaan muuttui nestemäiseksi ja rakentui sitten perhoseksi, samaksi, oletetaan. Otetaan annettuna. Sanat ihmisen sisällä sulautuivat järjestelmässä, ohuet, paksut, ummet, lammet. Ylen ystävällistä, ylen annettuna, minä tiesin.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Bussiviivaa


Havainto bussissa: salaa piirtämisen nautinto ei ole tirkistelyssä. Nopeus ja etäisyys antavat vapauden. Pyydettyäni luvan pyytelen myös anteeksi. Opettelen olemaan pyytelemättä,

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

GOOD THRU 4/3/2012


Videokommentti Alma Heikkilän näyttelystä GOOD THRU from Hanna Saarikoski on Vimeo.


Näyttelyt Gallereria Huudoissa kestävät vain kaksi ja puoli viikkoa. Aina on kiire. Taiteen on oltava olemassa siitä huolimatta, ehkä juuri sen tähden. On vaikea keksiä, mitä sanoisi suhteessa tähän aikaperspektiiviin, helppoa sitten kun ymmärtää, ettei tarvitse. Otetaan kolmisen minuuttia, vaikkapa.

torstai 1. maaliskuuta 2012

vertaispuheita

Taiteesta puhutaan ja kirjoitetaan liian vähän, jotain tarttis tehdä, tuumimme me. Miksi ei sitten omin sanoin ja tavoin? Taiteilijayhdistys Huudon juhlavuotta (teko)syynä ja jonkinlaisen kehyksenä alkun pääsemiseen käyttäen avasimme blogin http://puhettahuudossa.blogspot.com/
Tällä hetkellä kirjoituksia on vasta minulta ja Kalle Turakka-Purhoselta, mutta areena ja tyylilaji ovat vapaat, toiveikkaana lisää puhetta odotellessa...

maanantai 27. helmikuuta 2012

Jatkokertomus 3/?

Yön kuluessa aikamuoto vähitellen vaihtuu. Sumu raskautuu, pisaroi, pisaroita talon ikkunalasissa, lasi myös valuvaa nestettä, hitaampaa vain. Ikkunanpokista kitti on murentunut, puu karmin alapienalla turvoksissa, vesi painuu huulloksen ja lasin väliseen rakoon. Se on tullut sumuna metsästä, tiivistänyt osan itsestään nukkuvan talon silmiin, hivuttautunut sisäänpäin. Tämä tapahtui yhtenä hetkenä sen ikuisessa kierrossa, silmänräpäyksessä, se sanoi itselleen: kastepiste, ja oli itse.
Ihmisessä on vettä noin  seitsemänkymmentä prosenttia. Kurkussa on vettä yli yhdeksänkymmentä prosenttia.
Vesi, joka tuli itsekseen, oli tässä kohtaa ihminen, ja ihmisenä sille kasvoi tarve olla minä. Ihminen kasvaa itsekseen kohdussa yhdeksän kuukautta ja minäkseen ajassa tai ajankohtana, jota on vaikea tarkasti osoittaa.
Aurinko nousi, yön kosteus haihtui nopeasti. Tuuli heräsi aamun kanssa ja kuivatti nurmikon, ravisteli pisarat puiden oksilta, sanojen rippeet alas ja maa imi kaiken itseensä. Minä istuin portailla lämpimässä, kevät ja aamu tuntuivat hyvältä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Jatkokertomus 2/?

Aukio, reikä metsässä. Maa jossain kohtaa pyöreiden kivien peitossa, toisaalla nurmen. Ja koska aukeuden keskelle on joku joskus kasannut kivijalan, hirsikehikon, kattotuolit ja tiilet, vuorilaudat ja tulipesiä, ikkuna- ja oviaukkoja myös, tämä aukko on piha-aukio. Pihamaa ja talo, jo jonkin aikaa sitten tyhjäksi jääneet, ovat autiot. Kaivo siellä myös on, rengaskaivo.
Talo on sellainen, jonka joskus unessa löytää, näkee että sisään voi kävellä muitta mutkitta, katselee ympärilleen kosteissa huoneissa, on hämärä valo ja haluaisi korjata ja siivota kaiken, tehdä kodiksi itselleen. Unessa on tunne, että se on mahdotonta, siksi uni aina on haikea, talo jää yksin ja rapistuu lisää, hereillä ymmärtää että se on mahdotonta, koska talo on unessa.
Sumu saavuttaa pihan.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Jatkokertomus 1/?

Useimmat sanat olivat kiivenneet puiden latvuksiin turvaan. Siellä ne roikkuivat, rimpuilivat uteliaana alas kurkistellen, sillä eiväthän ne ominaisuuksistaan mihinkään päässeet. Varovaisuus ajoi ne puuhun, uteliaisuus horjutti asemistaan. Joidekin voimat eivät riittäneet, hitaasti ne liukuivat alaspäin runkoa pitkin, valuivat haaroväleistä. Hassu, hiukan melankolinenkin näky, miten vankkavartaloinen sana aneemisia tarttumapintojaan sätkytellen koetti vielä taipua, napata kiinni jostain poikkipuolisesta, luovutti, kietoutui sitten rungon ympäri, ja hitaasti, hitaasti,,, paksuna sulana möykkynä lähestyi tyveä. Ruohonjuuri juuri juurikin se taso. Sanojen hedelmöityminen, kato, kulo, yli käyvä tuuli. Latvojakin se ravisteli. Puutumus.
Sieltä se lopulta saapui, sumu metsän sisuksista, niin matalana ettei hipaissutkaan valoon pyrkiviä oksia. Sen vyöryessä raskaana rungot puhkoivat siihen tunneleita, kosteus lietti polut.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

taide vai yhteiskunta :) eli helkkarin pitkä mainospuhe

Kirpputori, tilitoimisto, ulkosaariston pikkupuoti, tyhjentynyt talo lappilaiskylässä, pitkospuureitti, kirjasto, baari, mediatalo... perinteisten galleria- ja museotilojen lisäksi olen kiikutellut vuosien varrella töitä esille hyvin monenlaisiin tiloihin ja tilanteisiin. Periaatteesta. Näyttelyt ovat olleet yksin tai yhdessä tehtyjä, tavoittaneet muutaman tai sitten vähän useamman ihmisen.

Vieraskirjamerkinnöistä kiintoisimmat ovat kertyneet tällaisista näyttelyistä. Virallisen taidemaailman näkökulmasta poikkeavat paikat ovat epäpaikkoja, ne ovat niitä, jotka on vaikea tyylikkäästi ilmaista CVssä. Ellei kysymys sitten ole jostain yhteiskunnallisen taiteen projektista, joka taidemaailman satelliittina on helposti ymmärrettävissä. Kiinnostavimmillaan yhteiskunnallinen, kantaaottava taide löytää itselleen ilmenemismuodon, joka sulautuu ympäristöönsä niin, ettei sen olemassaololle taiteena ole merkitystä kuin korkeintaan taiteilijalle – taidemaailmassa. Jokin tällainen kiehtoi mieltäni syksyisessä postauksessani sotapeleihin ujuttautuneista taideprojekteista. Tarkempi analyysi em. teoksista edellyttäisi ymmärrystä peleistä, sitä minulta ei onneksi/valitettavasti löydy.
Maalarina olen koettanut löytää maalaukselle luontevia keinoja vastaavaan rajalla kuljentaan, mutta johtunee taiteenlajin pitkästä historiasta, ettei se ole aivan helppoa. Materiaalisen ja kuvan ilmaiseman ulottuvuuden lisäksi maalauksella on aina olemuksessaan "taiteen" paino tahi arvo. Katutaidekaan, vaikka edustaakin vaihtoehtoa ja kapinaa, ei irtaudu taiteen tavoittelemasta erityisolemuksesta, vaan perustuu nimenomaan taiteeksi tunnistamisen kontrastille ympäristössä, johon se on asettunut; kontrastiin ympäristön ja siitä erottuvan teoksen, sekä toisaalta kontrastiin katutaiteen ja salonkitaiteen välillä.
Niitä superideoita odotellessa ihan tavallisten teosten ripustaminen paikkoihin, joissa niitä näkevät muutkin kuin gallerioiden vakikävijäkunta, on ollut ja oleva ainakin minulle kelpo keino asemoitua ammattiinsa osasena yhteiskuntaa, ihmisyhteisöä...ja venyttää rajaa toisinpäin.(älytöntä, miten vaikeaksi menee sanojen haeskelu jos eksyy vähänkään tälle alueelle, jossa käsitteet ovat vain arkijärjellä yhteisesti jaettuja ja ymmärrettyjä. Huteja tulee, väkisinkin.) Teokset näyttäytyvät itsellekin uudessa valossa, usein vähän julman paljastavassa. Ja siellä ne sitten roikkuvat aikansa, ilman sen kummempaa hässäkkää. Siinä rauhassa on jotain, mistä pidän. Tällä kertaa, helmikuun ajan, Arabianrannan kirjastossa.

PS. otsikon viittaus muutama vuosi sitten antikvariaatista bongaamaani helmeen vuodelta 1970, Taide vai yhteiskunta, julkaistu Tammen Kurki-sarjassa, toim. C-G Lilius. Ansaitsee kyllä erillisen syventymisensä...

tiistai 17. tammikuuta 2012

opti-, ei sarkasti

Mitenkään puuttumatta spekulaatioon korkeampien voimien olemassaolosta, Senaatintorin ja Suurkirkon ohittaminen aiheuttaa minussa aina vähintäänkin häivähdyksen jostain kunnioitusta herättävästä, kauniista, jostain, no, mitä se nyt sitten onkaan, hyvän pariin kuuluvaa kumminkin. Ja kuljen ohi usein, päivittäin lähes, kun satun asumaan reitillä. Uspenskin katedraali toimii samoin, se tosin osuu reitille harvemmin. Luulisin, että nykypäivän WAU-arkkitehtuuri pyrkii herättämään katsojassaan jotain vähän vastaavaa. Mitenkään en haluaisi puuttua siinä ilmenevien voimien korkeuteen tai hyvyyten, mutta kun ne nyt eräässä tietyssä kaavaillussa esimerkissä liittyvät minulle henkilökohtaisesti pyhään aiheeseen – taiteeseen.

Kyllä. Se pelastajaksemme nimetty suuri G. Ugg. En Heim. Siitä
on kyse, eli keskustelu, eli itkupotkuraivari eli katkeranvanhanstallarin kapulat kaikkiin öljyttyihin rattaisiin ja reikiä silikooniinja käyttövaroistakyselemättäkustannettu dreamconsulting insulting verkostoverikostomarkkinointi proopushka... kaikenlaisia kysymyksiä, lupauksia, raamatullisia kuni pirullisia vertauksia on sinkoiltu ilmaan niin poliittisin, kulttuuripoliittisin kuin ihan henkilöön ja henkilön kalvosulkeisiinkin käyvin perustein.

Tässä vaiheessa mikään ei
ole vielä selvää, vuoden odottelun jälkeen olemme viimein saaneet luvan keskustella, mitä on harjoitettukin (eri) (omissa)porukoissa niin ahkerasti että suurin osa sotureista alkaa jo hyytymään. Sillä välin keskustelu kaikissa muissa porukoissa viheltää niin käsittämättömän populistisella tasolla että päänsärky jolleivät pahemmatkin taudit uhkaa.
Terveyttäni su
ojellakseni ehdin jo minäkin horjumaan vankkumattoman epäilevästä kannastani.

Ihan vain muutaman syyn mainitakseni 1.
Pessimismi poliittisen päätöksenteon läpinäkyvyydestä ja puheiden ja tekojen suhteesta kaappasi syövereihinsä (siis sehän on jo päätetty, jos on kansalaiskeskustelun aika, turha siis tuhlata ruutia) 2. Minun, tavallisen pienen kuvataiteilijan mielipiteellä ei ole juurikaan kiinnostavuutta tahi painoarvoa, voin siis rauhassa tuuliviireillä 3. Luontainen optimismikin valtasi sijaa (jos lisenssiin kerran on rahat luvassa yksityisiltä isokenkäisiltä, Helsingin taidemuseo joka tapauksessa tarvitsisi uuden tilaratkaisun ja viisaat kulttuuripäättäjät ovat sitoutuneet varmistamaan ja turvaamaan kaupungin omien kokoelmien hoidon, esillepanon ja kartuttamisen sekä pätevän henkilöstön kohtalon kaikissa myllerryksissä, niin mikä jottei, perhana!) Lisää rahaa kulttuurille luvassa, rohkeutta peliin, ei haittaa tuulet ja tuiskut, ei depression.

N
o, jos ja kun se sitten tulee, ajattelin ihan ilmaiseksi antaa muutaman vision, elikkäs apua mission toteutukseen.

1. Se Katajan
okan WAU, olisi niin hienoa, jos siihen hankittaisiin jokin sellainen WAU, joka olisi jonkinlaisessa suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Gehryn suunnittelemat Guggelit ovat omalla tavallaan vaikuttavia, mutta tuskin vaikkapa Bilbaon pytinkiä muistuttava viritys siihen pienelle tontille sopisi. Kun jotain isolla rahalla suunnitellaan ja rakennutetaan, ei varmaan ole tarpeen taipua kytkykauppoihin, vaan voidaan järjestää niin avoin kilpailu, että ehdotusten joukosta löytyy muutamakin tuoreella tavalla WAU:n tulkinnut ehdotus. Esimerkiksi Helsingin kaupungin kansainvälinen, avoin suunnittelukilpailu Kirjava satama olisi voinut tarjota tähän jotain, mutta synenergioissa lienee hiottavaa, esimerkiksi Ville Ylikarhin Guggenheim-blogauksen kommenteista päätellen. Yhtäkaikki, uskon, että paikalle olisi mahdollista löytää, tuore, esteettinen ja ympäristöä ja kaupunkia kunnioittava WAU. Ehkä se oliskin wau. Aina ei tarttis huutaa.

2. Kun ja jos sijainti on tämä, ja lupausten mukaan Kluuvin galleria saa jatkaa toimintaansa, Kluuvin ennen niin vaikea ja luokseenpääsemätön sijainti olisikin yhtäkkiä aivan maisemareitillä matkalla kohti Ateneumia, Kiasmaa, hienoja keskustagallerioitamme. Nyt typistettyjä aukioloaikoja olisi varaa tarkistaa tavoitettavampaan suuntaan, kenties palkata lisää työntekijöitäkin. Guggiksesta olisi toki selkeät ja näyttävät opasteet tähän uutta ja rohkeaa nykytaidetta esittelevään galleriaan . Johon, kuten gallerioihin yleensäkin, on ilmainen sisäänpääsy. Yleisöryntäystä ei estäisi mikään!

3. Kun rikkaat elitistit ja muut kulttuurin kermahelmat viimein saisivat palatsinsa, ja sitä kelpaisi risteilyturistille rahasta näyttää, niin että taantuman kuristusote viimein kulttuurin hapankermasakinkin kurkulta kirpoaisi, voitaisiin taas palauttaa perjantai-illan ilmainen sisäänpääsy sinne Kiasmaan. Siitä kun jouduttiin huonon taloustilanteen vuoksi luopumaan. Siinä saisivat sitten nekin siellä Valtion Taidemuseolla osansa yhteisestä kakusta.

4. Ja vielä vinkki Helsingin taidemuseon kokoelmien esittelyyn ja lähiöissä muhivan herra-ja kulttuurivihaisen kansanosan liennyttämiseen: otetaan pop-up-näyttelyn kuraattoriksi yksi pitkäaikaistyötön väärinajattelija, yksi työtön kuvataiteilija, museon varastoista muutama – hmm... minnekäs nää nyt pantais – hieno-ei -niin-särkyvä-teos sekä Helsingin ja Guggenheimin taidemuseon osaavaa ja innostunutta jengiä tiedotuspuuhiin, ja pystytetään se näyttely johonkin Guggenheim-säätiössä vaikuttavan bisnesjengin know-how:lla saataville järjestettyyn liiketilaan, toistetaan tämä uusilla tekijöillä aina päänäyttelyiden vaihtuessa ja avot: meillä on sosiaalisen taiteen innovaatio! Saadaan samalla muutama vartija ja sekalaista jengiä oheistuotteiden myyntiin pätkähommiin, koko tämän poppoon työllistymisen kerrannaisvaikutukset ovat huimat. Tätä pakettia autenttiseen Suomeen voidaan myydä seikkailunhaluisimmille turisteille Guggenheimin luukulta joko matkaoppaalla tai ilman. win-win-win.

Ja lopuksi nöyrä anteeksipyyntö, jos olen tullut näine ehdotuksineni loukanneeksi jotain jonkun pyhää. Ihan vakavalla mielellä jään pohtimaan, että jokin tässä Guggenheim-hankkeen esiin nostamassa aiheessa: taiteen kuorissa, rakenteissa, seinissä, siinä ja siitä eläjissä on niin herkkää ja haavoittuvaista, niin kiivasta ja kaunista että soisi sen kestävän kaiken tämän. Ja kai se kestää, jos se pitää jotain sisälläänkin.