torstai 13. joulukuuta 2012

jatkokertomus 8/?





Se on kippurassa, hapertunut. Ravistan sitä varovasti: Se oikenee ihon lämmössä, reunoista irtoaa pieniä hitusia.                                                             
Tongin lehtikasaa syvemmältä, mutta löydän vain hyönteisiä ja märkiä, hiljaisia lehtiä. Menen makaamaan niiden sekaan, pitelen sananpalaa kaksin käsin rintaani vasten, asettaudun lehtien alle, suljen silmät ja odotan. Ajattelen siiliä, kahvinporoja, kaivauksia. Perunoita, joista yhden maahan kaivamalla saa tilalle monta. Sananpala lämpenee ja liikehtii minua vasten, se on vielä elossa. Jos otan sen mukaani ja pidän huolta se saattaa osata kasvattaa uudelleen puuttuvat osansa, niinkuin sisilisko hännän. Ehkä se osaa lisääntyä suvuttomasti. Sitten tulisi talo täyteen pieniä outoja sanoja enkä olisi enää yksin.

Avaan silmät. Joku seisoo tiellä ja katsoo minua. 
– Onko kaikki kunnossa?
Minä sanon että laajahko kysymys, mutta nousen pois lehtien seasta ja tielle seisomaan 
kysyjän viereen, ensimmäinen ihmiseni ja ensimmäiset sanani, miten ne sattuivatkin olemaan 
juuri nämä. En pelkää sitä ollenkaan. Postinkantaja. Sananmykkyrän piilotan taskuun, se
rapisee siellä vähän, mutta asettuu. Lähdemme kulkemaan tietä pitkin kohti minun mutkaani,
matka tuntuu paljon pidemmältä kuin tullessa, mutta se ei haittaa, paitsi että 
Postinkantajalla on painava laukku, selkä vinossa, minä kysyn, että sinäkö niitä mainoksia 
                                                                                              Voi.  Oletpa sinä läpikuultava
minun laatikkooni tuot ja postinkantaja myöntää. Pihlajanmarjoja ei myönnä. Koltiaiset 
    ai. En tiennytkään. Ei ole ollut mihin verrata                              En minä pahalla, 
tietenkin asialla, ne keksivät kaikenlaista. Unohdin risukuorman, mutta haluan kulkea 
                   ?                                                                               sehän on hieno ominaisuus     
samaa matkaa tämän ihmisen kanssa niin pitkään kuin mahdollista, en kääntyä takaisin nyt. 
Tuntuu oudolta, että kuulisit lävitseni. Kuullotat?           Tunnustan, kyllä minä tunnistan sen
Kävelemme kumpikin hiljaa, minä oikeaa, postinkantaja vasenta renkaanuraa pitkin,
Hiillostelet? Kuulustelet? Et. Hyvä että näet minut                         Tunnustelen. Sekin on näkemistä.
jostain syystä naurahdamme vähän. Pihapolku näkyy jo, sanon, että voisin keittää kahvia, 
vaikka olisinkin kuultava. Minäkin tunnistin heti, Sinä saat minut leikkimään kömpelöitä sana-
Postinkantaja on virantoimituksessa eikä saa poiketa tieltä. Minä punastun. 
sinä olet sellainen, sekoan rytmissäni, alan kohtapuoleikkejäen haastaa riitaa
Minullakin on rajat, sanon, tuo on minun pihani. Postinkantaja kehottaa hankkimaan selkeän nimikyltin 
                                                       kun en tiedämitä muuten sitä voi enkä välitä - hyvässä hengessä
laatikkoon, toivottaa mukavaa päivänjatkoa. Palaan kotiin.
                                           kaikella kunnioituksella huonoja juttuja, sinä nauratat minua, heihei
                                                       Kai sinä vielä tulet,
huutaa kursiivi sen perään, olen ihmeissäni sen käytöksestä, nyt pidän siitä paljon enemmän kuin aiemmin.
Mikä sinuun meni, kysyn, mutta se on mykistynyt ja joudun itse komentamaan itseni kyltin tekoon.