Radio Ylen ykkösellä, lempparillani valtamedioista, on syksyn mittaan ohjelmasarjassa "Suoraa puhetta" käsitelty kaupallisen maailmanmenon murjomaa kulttuuriamme. Aleksis Salusjärven toimittaman seuraavan lähetyksen aiheena http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/
on ylimitoitettu kultturikoulutus. Manifestin lukaistuani mieleeni muistui kirjoitelma Kuvataideakatemian opintojeni alkutaipaleelta, vuodelta 2000, jossa varsinaisena tehtävänä oli muistaakseni määritellä omaa työskentelyään taiteilijana. Hiukan arkistoja pengottuani se jo löytyikin. Teksti on lyhyt kunnon kouluainetyyliin, ja isoja asioita vain viittauksenomaisesti sivuava. Nyt hymyilyttää tuo käyttämäni ylenmäärin juhlava sävy, mutta epäilen sen johtuvan vain siitä, että noista nuoruuden päivistä olen siinä määrin taantunut, että nolostelen joskus naivia idealistisuutta. Korvaukseksi olen oppinut voimaan pahoin vasta avajaisten jälkeen ja sietämään kaupunkeja, jopa pitämään niistä. Yleisellä tasolla asiat ovat kuitenkin muuttuneet hämmästyttävän vähän - kuten Suoran puheen manifesti toteaa, kymmenessä vuodessa taidekoulutettujen määrä on vain entisestään kasvanut, mutta keskustelu ilmiön taustoista ja merkityksistä on ollut pintapuolista ja vähäistä.
Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan lauantain lähetystä - keitä on puhumassa ja mitä sitten tulee sanotuksi.
Melkein manifesti
Periaatteessa minun ei pitäisi opiskella Kuvataideakatemiassa, sillä taiteen maisteri on mielestäni älytön titteli. Suurin osa koulustamme valmistuvista ihmisistä ei elätä itseään koulutustaan vastaavalla työllä. Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi heistä, sillä en viihdy kaupungeissa , voin pahoin avajaisissa, enkä kertaakaan ole osannut hinnoitella työtäni ilman jonkun kovapintaisemman apua.
Silti minä, kuten ne monet muutkin, joista ei koskaan tule supertähtiä, opiskelemme täällä. Minusta se on hyvä asia. Jos yhteiskunta olisi loputtoman varakas, kaikille halukkaille pitäisi mahdollistaa taidekoulutus.
Ainakin minut nykytilanne on saanut nostamaan tulevan taiteiljaidentiteettini avainkysymykseksi taiteilijan suhteen yhteiskuntaan, ja vastuun, joka siihen sisältyy. Elitistinen termi "korkeakulttuuri" on menettänyt pohjansa aikoja sitten, mikäli puheet demokratiasta ja hyvinvoinnista ideaaleina eivät ole pelkkää tekopyhää sanahelinää. Silti taide ja suurin osa sen potentiaalisesta yleisöstä ovat toisilleen vieraita, jopa lievän vihamielisissä väleissä. Ongelma on asenteissa - molemmin puolin - mutta niiden on vähitellen pakostakin muututtava. Mitään varsinaista ohjelmanjulistusta ei tarvita, sillä taiteilijoiksi koulutettavien suuri lukumäärä pakottaa itsekunkin etsimään uusia tapoja olla taiteilija. Todennäköisesti se ei käy kivutta, mutta verrattuna kuraattorien ja galleristien pyörittämään oravanpyörään monetkin näistä tavoista voivat olla terveen avoimia ja ahtaiden taidepiirien ulkopuolelle sijoittuvia.
Itse en tee taidetta siksi, etteikö mikään muu maailmassa kiinnostaisi tai tuntuisi arvokkaalta. Teen sitä siksi, etten pääse pakoonkaan itseäni ja pakkoa minussa. Enkä usko olevani tässä kovinkaan poikkeuksellinen. Tapa jolla itseäni tutkiskelen, on sivuseikka. Tärkeintä on, että saan tehdä niin. Silti niin kauan, kun koen olevani etuoikeutettu, en voi olla täysin vapaa. Vapaus, itselläni ja muilla, ei pelkästään taiteen maisterin tittelin omaavilla, vaan kaikilla ihmisillä, kaikilla tavoilla hyväksyttynä, on niin suuri unelma, ettei sen eteen nolota olla naivi ja idealistinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti