Meri kuuro
Täällä nämä kalliot ovat kovin pehmeitä. Vesi kirkkaampaa kuin muut merivedet minun elämässäni. Meitä on viisi, me kellumme varpaat ja rinnat vedenpinnassa.
Vaatteet on jätetty tuulessa pullistelevaan telttaan kallionrinteelle, pyyhkeet irtolohkareille vedenrajaan. Taivas on harmaa, mutta harmaan takana hehkuu valo. Pilvet repsottavat päällämme sade alkaa samantien ja kiihtyy nopeasti. Vedenpinta pilkkoutuu lukemattomista pisaroiden iskuista, väri muuttuu hopeisesta peilistä musteeksi. Kun polkee vettä paikallaan ja pitää silmänsä juuri vedenrajassa
(näkee/kuulee/ maistaa /tulee piiskatuksi/havaitseeko)
äh koita selittää kun se veden pintajännityskalvo villiintyy, se ääni ja liike ja kun kellahdat osaksi sitä, otsa samansuuntaisesti kuin se vedenpinta oli ja pisarat hakkaavat kalloa, vesipiirtureita, pinnanpiirtureita tuhatmäärin kaikki sinkoaa takaisinpäin vai miten se olikaan, ei,
kuka se sinä olet joille aina runoissa puhutaan: istuit, menit
, tulit elit piiskauduit piiskutit hivellyit
ei,
se hukkui ja katosi kauneuteen hajosi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti