Valkeat liput

Sain juuri luettua loppuun Saramagon Kertomuksen näkevistä. Sen lisäksi en ole lukenut hänen teoksistaan kuin Baltazarin ja Blimundan ja Kertomuksen sokeudesta, mutta kovin niistä olen pitänyt. Uusin luku-urakka (Saramagon kieli ei ole helppolukuisimmasta päästä, mutta palkitsee vaivannäön) tuli tietoisesti valittua nostattamaan mieltä tässä piinaavassa ajanjaksossa ennen eduskuntavaaleja, kun joka tuutista tulvii provoa ja propagandaa.
Tarinahan kertoo erään maan pääkaupungista, jossa suuri enemmistö äänioikeutetuista äänestääkin kunnallisvaaleissa yllättäen tyhjää, eivätkä uusintavaalit paranna tulosta. Hallitus päättää eristää kaupungin ja jättää asukkaat oman onnensa nojaan, mitä nyt hiukan puuttuu asioiden kulkuun, kun odotettua kaaosta ei synnykään. Mm. näin lausuu presidentti televisiopuheessaan tyhjää äänestäneille: ...kaikki uppiniskaisuutenne on ollut turhaa, ja te ymmärrätte vihdoin, liian myöhään, että oikeudet ovat täysimääräisesti oikeuksia vain sanoissa, joilla ne on lausuttu, ja paperilla, jolle ne on kirjattu, olkoon se sitten valtiosääntö, laki tai jokin säädös, te ymmärrätte silloin, toivottavasti myös vakuuttuen, että niiden kohtuuton ja harkitsematon soveltaminen mullistaisi pahoin vakaimmallakin pohjalla seisovan yhteiskunnan, ja te ymmärrätte kaiken kaikkiaan että yksistään järkikin käskee meitä näkemään ne pelkkänä symbolina jostakin mitä voisi olla, jos olisi, eikä suinkaan aitona ja mahdollisena todellisuutena.

Sekä itkun että naurun kirja kyllä. Ja tästä pienellä aasinsiltaloikalla päästään taas meitä kuumottaviin vaaleihin. Valitettavasti niitä ei osaa sulkea pois tietoisuudestaan, tai pikemminkin politiikanharjoittamista noin yleensä, vaikka enimmäkseen mieli tekisi. Koska liian usein vielä äidyn paasaamaan tuumailuistani, aina välillä kuulee kyselyjä äänestyssuosituksista. No, Saramagoni nautittuani, ykkössuositukseni on lukea kaksi kertomusta: sekä näkevistä että sokeudesta, joka on em. sisarteos.
Jos helpommalla haluaa päästä ja edelleen haluaa äänestää, kehottaisin tutustumaan eduskuntapuolueiden kulttuuripoliittisiin kannanottoihin, esim.Ylen ykkösellä Minna Lindgrenin kulttuurikommentista löytyy tiiviste " Taideaskartelua kaikille" Kaikkien kahdeksan eduskuntapuolueen liikuttavan yksimielisten julistusten referoinnin jälkeen Lindgren kysyy asiaankuuluvasti, miksi toteutunut politiikka on lähestulkoon päinvastaista kuin nämä mietinnöt. Se, mitä periaatteessa luvataan, ja mitä sitten ollan oltu ajamassa, kertonee jotain. Tämän perusteella voi jo koettaa tehdä eroa puolueiden välille. Kulttuuripolitiikka on toki vain siivu kaikesta, mutta samalla tavalla voi ahkeroida muidenkin tekojen ja puheiden suhteita.

Suomen lisäydinvoimaluvat ja niiden ympärillä harjoitettu politiikka voisivat myös olla käypä suurennuslasi, varsinkin Japanin katastrofin muutettua tilannetta dramaattisesti. Suru, järkytys ja myötätunto eivät mielestäni ole syitä hiljentää keskustelua ydinvoiman ja muiden energiaratkaisuiden riskeistä ja eduista. Toivoisin ennemminkin että se jatkuisi mahdollisimman asialinjalla ja mahdollisimman pitkään.
Marraskuussa koetimme osallistua omalla panoksellamme siihen keskusteluun. Pienen, mutta sitkeän mielenosoituksemme ytimessä oli tärkeiden päätösten liukuminen edustuksellisuuden myötä niin kauas ja piiloon, että yksittäinen ihminen kadottaa uskonsa mahdollisuuteen vaikuttaa. Onko se koskaan enempää kuin uskoa, toivoa tai luuloa ollutkaan, sitä en tiedä, mutta ilman sitä on raskasta elää. Mukaan lähteneistä moni raatoi lukemattomia tunteja, seisoi viimassa, otti vastaan solvauksia ja jopa iskuja. Minut järjesti onneton sattuma isoksi osaksi aikaa hiukan syrjään tapahtumista, hermoilemaan ja potemaan syyllisyyttä muiden ponnisteluista. Ja olemaan iloinen ja kiitollinen siitä, että niin monet jaksoivat ja vaivautuivat.

Tajuan silti, että ponnistelumme ja vaikeutemme olivat pieniä verrattuna niihin, joita kohtaavat ihmiset kaikkialla sellaisissa maissa, joissa demokratia on tuskin korusanaa kummempi ja joissa protestiele voi tietää hengenmenoa. Sama pätee myös aiempiin sukupolviin täällä, niihin jotka ovat kamppailleet meille mm. yhtäläisen äänioikeuden ja tasa-arvoon pyrkivän koulutusjärjestelmän.
Niin että kaikista epätäydellisitä vaihtoehdoista edustuksellinen demokratia on kuitenkin mahdollisesti paras, ja niin kauan kun elämme sen luoman säännöstön alla, parasta, mitä voi tehdä, on pitää melua tärkeistä asioista. Ja jos äänensä antaa pois, miettiä kunnolla, keille sen antaa ja seurata, kuinka sitä käytetään. Oman meluosuuteni maksimoimiseksi ja koska tämä edellä käsittelemääni liittyy, alla Maan Ystäville kirjoittamani raakamuotoinen artikkeli mielenosoituksestamme.(Editoitu versio ilmestynyt 2010/Maan ystävien Ydinvoimanumerossa.)


Tee-se-itse-mielenosoitus



-Se oli demokraattinen päätös, siitä äänestettiin tuolla! -Sanokaa vielä, että hankkiutuvat eroon niistä turvenuijistakin! -Ei tuosta oo mitään hyötyä. -Ei me voida pakottaa ihmisiä säästämään, ydinvoima on ainoa keino leikata hiilidioksidipäästöjä niin, että on edes hiukan toivoa! -Hienoa kun jaksatte yrittää!

Kriittisen massan pitkitetty mielenilmaus ja banderolli "Demokratiaa, ei pakkoydinvoimaa!" kirvoitti ohikulkijoilta monenlaisia kommentteja ja keskustelua.
Kadunvarteen syntyi elävä mielipidesivu, jonka julkaisukynnykseen ei vaikuttanut yhdenkään päätoimittajan puoluekanta tai mediakonsernin sidonnaisuudet. Eduskuntatalon edustalla
1 - 5.11 klo 8-18 jatkunut mielenosoituksemme syntyi vastareaktiona vallitsevalle vaikenemisen ja ylhäältäpäin sanellun politiikan kulttuurille. Kun yli puolet kansalaisista vastustaa ydinvoimaa, miksi se ei juuri näy? Tahdoimme myös koettaa, onnistuuko mielenilmauksen järjestäminen pääosin tee-se-itse metodilla, ja saammeko riittävästi ihmisiä rohkaistua seisomaan vuorollaan mielipiteensä takana, vailla suuren mielenosoituksen suomaa väkijoukon turvaa.

Tarvittiin kymmenkunta suunnitteluun sitoutunutta ihmistä ja heidän verkostonsa. Jollakin oli printteri käytössään, muutamilla oli mahdollisuus istua päivystämässä kun ketjussa näytti muuten olevan aukko. Katriina Koskinen suunnitteli flyerin, jota jaettiin viikon aikana runsaasti. Sosiaalista mediaa käytettiin tiedotukseen aktiivisesti, järjestöiltä kyseltiin vinkkejä ja saatiin viestiä leviämään eteenpäin. Kutsuimme mukaan kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan itselleen luontevalla tavalla. Saamamme palaute ja kommentit vaihtelivat riippuen siitäkin, oliko paikalla yksi vai useampi kerrallaan.

Marikka Kiirikoffin mukaan positiivista oli nähdä epäuskoinen ilahtuminen joidenkin silmistä: "Että noi kuitenkin jaksaa vastustaa, vaikka se olisi turhaa. Toisaalta monet ihmiset näyttivät ajattelevan, että ydinvoimaa todella tarvitaan maan pelastamiseksi. Jotenkin naivia ja tottelematonta heidän mielestään vastustaa." Myös Jarmo Sarlin mainitsi ilon, jonka erityisesti paikalle yllättäin saapunut concertinan soittaja herätti. Laulettiin ja tanssittiin. Loppuviikosta tuntui että sana oli levinnyt, mieltään osoittamaan saapui väkeä kuin tyhjästä.
Nelli Palomäki koki erääksi oleelliseksi asiaksi yhteisöllisyyden tunteen: "Tässä huomattiin, että kyllä parempi mieli tulee ihan oikeasta yhdessä toimimisesta, tutustumisesta ja toteuttamisesta kuin tuosta virtuaalisesta ystävyyden hoitamisesta. Kannanotot ja mielipiteet yhdistävät ihmisiä."

Koska mukana suunnitteluporukassa oli useita kuvataiteilijoita, viikon aikana mieltä osoitettiin myös taiteen keinoin. Emma Helle toi paikalle mm.juureksista ja muoviputkesta rakentamansa ydinsähköttä toimivan suihkulähteen. Kylmät miehet juhlivat performanssissaan ydinvoiman tuloa, ja torstaina kuultiin ikiaikaiseen säveleen tehty ydinjätteen hautajaisitku. Perjantaina laulaja-lauluntekijä Yona esiintyi akustisesti kitaristinsa kanssa,ja pitkän viikon jälkeen hänen laulaessaan "...vielä kyyneeleesi puhdistaa tään maan, asfalttikuoren läpi puu kaunehin kasvaa, sen oksilla lapsenlapses leikkii saa, ja sen tuoretta hedelmää maistaa..." tuntuivat Vedenpaisumuslaulun sanat kuvaavan juuri sitä hetkeä.