Siinä mielessä on turhaa valittaa junamatkan pituudesta, että juuri missään muualla en tunne olevani niin oikeassa paikassa kuin liikkeellä olevassa junassa olen. Rauhassa, minulle osoitetulla istuimella nököttämällä, maisemia katsellen tai jotain lueskellen teen juuri sitä mitä pitääkin, eikä minulta muuta vaadita kuin lippu ja asiallinen käytös.
Vaunu muistuttaa sisältä kutistettua kirkkosalia. Totisena penkeissään istuu seurakunta, tasaisin väliajoin kiertää konduktööri keräten kolehdin. On täysin mahdollista istua hiljaa koko matkan ajan, vaipua kolkkeen hypnoottisen rytmin tuudittamana ajattomaan tilaan, tai sitten jutella vapautuneesti vierustoverin kanssa tietäen ettei ripittäytymisestä ole mitään normaalin sosiaalisuuden seuraamuksia. Jos puhelinnumeroa määräaseman lähestyessä muodon vuoksi vaihdetaankin, kukaan ei oleta sitä koskaan käytettävän. Toijalan takana ei taaskaan ole mitään. Paitsi Särkänniemi, syyskylmän hopeoimana kauniimpi kuin koskaan.
Junan ikkuna pyhittää kaikki näkymät. Sen standardimuoto, aukkojen ketjut vaunujen kyljissä ja liike: junassa istuva ja ulos katsova on eniten läsnä maisemassaan, koska tietää sen jäävän hyvin nopeasti taakse. Muusta junaliikenteestä johtuva hetken seisahtuminen keskelle sateen ryvettämää talousmetsää käytetään tarkastelemalla kaikkea hartaasti. Äärimmilleen raskaiden vesipisaroiden vanat ikkunalasissa, pienet vesiryöpyt koivunoksien kärjistä ja saviset, vastakaivetun ojan jyrkät seinämät, hirven tiheikössä ehkä häämöttävä hahmo rekisteröityvät lukemattomien muiden yksityiskohtien kera aivoihin osastoon, jonka nimi mahdollisesti on arkipyhiä.
Valtion ja kirkon saa erottaa, valtion ja rautatien ero voi olla kohtalokas. Sen on oltava hidas ja epäluotettava, kallis ja epätoivoisesti kilvoiteltava kohti nykyhetkessä kiinniräpistelevän olion imagoa. Mutta sen tosiolemus ja tarve on olla jotain muuta - irrallaan ajasta, yksi liikkuvan pysähtyneisyyden viimeisistä ritareista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti