Ripustussaunan, meressä uinnin, kaikkea ennen maistaamaani parempien savukilohailien jälkeen iltatoimiltaan saapuva Iina sanoi: Mee äkkiä ulos, kävele huussille asti ja katso mäntymetsään päin. Minä että onko pakko, Iina että juu pakko on. Miks huussille asti? Sitten kun näät sen, saat pysähtyä. Missä täällä kuninkaan kurittamassa saaressa metsää on? Ja metsässä metsän peto, jota ei kuitenkaan käsketty pelätä. Siellä suunnassa metsä varmaan, jossa näköpiirin tummasta reunasta juuri oli irroittautumassa valtava, pyöreän täydellinen
kuu. Kuu, kaikille nähdä, ei kenellekään uusi, aina sama ja muuttuva, kaikille pyöreä kuu
ja täällä ihmeissään tämä
keskeislyyrinen minuus. ottamalla jonkin minällisen hahmon kyselee suhdettaan maailmaan.
tarjoamalla minuuden itsekkyyden ja itsellisyyden, ainakin jonkinlaisen kiinnekohdan. Ja tyhjää itsensä alttiiksi kenen tahansa heijastua ja ottaa haltuunsa ja kyseenalaistaa. Jos vaikka kysytään: mikä on lyyristä? onko se kaunista? Mikä on kaunista? Eihän sitä tarvitse etujoukkojen halveksia, minne se marssii, mistä pois, minkä puolesta mitä valloittamaan?
Sinä, jolle jokin mystinen ääni puhuu, alistutko sille? Yhtäkaikki pelottavaa, luitko runoa tai käyttöohjetta, eikö se herätä kapinaa? Ei edes sirpaleina ihminen pääse keskeltään karkuun. Ja yhteisyyttä rakentavat puheet, suositukset, ne ovat sirpaleiden kieltä, toimenpiteet, ideaalit ja unelmat, passiivissa kaikki? Kenen kurjuutta pilkkaa viileän itsetyytyväisen näköinen nuori mies, jonka banderolli ohjeistaa "suosi suomalaista"? Tänään, meidän kulkiessamme hänen ohitseen hänen kasvoistaan mieleen tulikin se kuu, tyhjä ja pyöreä kuu kituliaan metsän yllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti