puoliyö, perjantai, 8.7.2011 Jakkula

Hei. Viime kirjeestä on kulunut tosi pitkään. Sama juttu kuin aina ennenkin, parempi laittaa talteen ne asiat joita päässään sinulle puhuu, se tuntuu vähemmän hullulta, vaikka en tiedä saanko tätä valmiiksi asti, kuoreen suljetuksi ja lähetetyksi koskaan, enkä sitäkään, löytääkö se perille. Siis vähemmän hullulta kuin ikäänkuin vain kuvittelisi kirjoittavansa, vähemmän yksinäiseltä kuin itsellään pitäminen.

Jotenkin iloisinta oli aina saada sellainen kirje, joka oli keskeytynyt, ajoiksi unohtunut, jonka sävy ja tapahtumat vaihtuivat ja arkkien lukujärjestykseen saattaminen vaati vaivannäköä. Että se oli pysynyt tallessa ja lopulta, kirjeen tavalla, tullut valmiiksi ja lähetetty.

Nyt täytyy olla tarkkana. Mietin haikeana, että ennen vanhaan kirjettä kirjoittaessaan oli samaan aikaan mutkaton ja puserrettu, kaikkein tärkeimmille kirjoittaessaan voimisteli koettaen sekä löytää sanottavansa että oikeat sanat. Asiat ja sanat, mutta niiden vapaasti paperille päästäminen, harkinta ja tunne samaan aikaan, sellainen muoto on (ainakin minulta) ( melkeinpä ) kadonnut. Paljon kertoo tästä jo sekin, että minun on vaikeaa kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa. Ja sinulle.

Puhelimessa, kahvilatapaamisessa, sähköpostiviesteissä saa kyllä jutusteltua ja varmaan vastauksen juuri tuohon mitä kuuluu, mutta sellaista, mitä kirjeissä välittyi, on kovin vaikea tavoittaa. Pitkillä, pitkillä kävelyillä, ehkä, ehkä jotain samankaltaista. Minä ikävöin sitä, miten aikaa sellaisiin käytettiin, kirjeisiin, kävelyihin.
Tietenkin, kun oli nuorempi, oli enemmän aikaa, tai osasi vain omistaa enemmän aikaa kaikelle tuollaiselle. Nyt tuntuu surkuhupaisalta törsäykseltä jo minuuttikin tahi rivinpuolikas päivänselvyyksille kuten aikain muuttuminen ja nostalgisointi. Kömpelöstä, itseänsäsylkevästä irooniasta puhumattakaan.

Mutta mutta, arkisista kuulumisista kasvimaa ja hedelmäpuut kasvattivat ehkä nekin asiat joita tuntui tarpeelliselta kirjeenä purkaa. Kai joku essee voisi myös olla mahdollinen muoto, mutta siitä en osaa olla niin varma, että ajatukseni ovat yleisellä tasolla kiinnostavia tai millään tavalla uusia. Kun nyt vaikka on bussimatkoilla lueskellut Thoreauta, ja miettii miten paljon ihmisen ja luonnon suhteesta on kirjoitettu maailman sivu. Se kai on kirjeiden eräs ihanuus, se että omana itsenään voi pohtia ja koettaa kuitenkin ajatuksensa toiselle muotoilla, luottaen ystävyyteen perustuvaan hyvään tahtoon lauseenvänkyröiden tulkinnassa.

Hankin impulsiivisesti omenapuun taimen. Se oli viimeinen kesäomenapuu rautakaupan puutarhaosastolla, Vuokko. Koko kevät ja alkukesä ahtaanlaisessa muoviruukussa, ja helteistäkin on ollut. Ei sitä voinut sinne jättää. Siis säälin puuta. Puut saattavat elää kauan, siksi istutuspaikkaa piti miettiä huolella. Yhden yön yli se sai vielä kestää ahtautta. Illalla, kun kastelin kasvimaan muutenkin, juotin taimelle vettä. Oli hyvin tyyntä ja hiljaista. Saattoi kuulla kun sen juurimulta kihisi, pienet oksat ja lehdet oikenivat vaivihkaa. Puu joi ja minä katsoin ja kannoin sille lisää, pieni saviruukullinen kerrallaan, niin että edellinen ehti imeytyä: kerralla kaikesta tarvitsemastaan se ei olisi selviytynyt. Se joi kuin ihminen, ja sen oksia ja väriseviä lehtiä katsoessani tuntui että se huokaili. Tai sitten juuri silloin jostain tuli pieni tuulenvire, joka huojutti lehtiä ja oksia. Eihän sitä voi tietää.

------------------
jatkuu... Seuraavana päivänä kävin lenkillä metsätiellä, sen varrella näin muiden puiden seassa pienen kuusen, johon kiinnitettynä sinisen ja keltaisen nauhan. Niissä luki: suojele, säästä. Juoksin ja juoksin. Tie haarautui, minä valitsin haaroista sen jota en luullut, järvi ei tullut vastaan. Vasikankokoinen mustanpuhuva koira tuli ja halusi nuolla koko pääni. Kaikeksi onneksi se oli kiltti, kuten sen hetken päästä paikalle ehättänyt omistaja kertoi, muuten olisin pelännyt kamalasti. Askelten takomassa päässäni pyörivät sanat: kun ulkoilutin vararenkaitani soratiellä, mäkäräiset söivät silmieni ympärille silmälasinkehysten muotoiset renkaat. Nyt näen kaiken tarkemmin. Sanat eivät häipyneet, ja se häiritsi minua, varsinkin, kun olin arvellut, että lenkillä saattaisin löytää tavan, jolla jäsentää sinulle luonto - ihminen ongelmaani.
Tavallaan se liityy suruuni siitä, että kyky olla metsässä niin että unohtaa itsensä, on hävinnyt. Siihen, että luonto on jotakuinkin elämys, aistinvarainen, usein nautinnollinen, mutta sillä sekunnilla kun se tuntuu siltä, voimallisen hyvältä, tulee myös torjunta - äläpäs romantisoi siinä. En ole varma, pitäisikö sanoa: minä olen kadottanut kykyni olla metsässä... vai kuten kirjoitin, niin että voisi ajatella huomion koskettavan tarkemmin määrittelemätöntä isompaa ihmisjoukkoa, jonka rajaaminen vaikka meiksi on myöskin minusta ongelmallista. Ja minut irralliseksi osaksi, meidät irralliseksi osaksi, muuksi kuin luonto. Esimerkiksi mahdottomuus sulkea koko ongelmavyyhti, hiilijalanjäljet, saamattomuus, piittaamattomuus, oma ja muiden, eristää ja irrottaa minut ja meidät siitä jota kuitenkin olemme. Löytyy järjelle syitä kovistella.

Käännyin jälkiäni takaisin, piti kävellä välillä. Jossain vaiheessa olin kuitenkin unohtanut mäkärälasini. Päätin, että palaan tähän vielä, että alkava pähkäily on nyt liian alussa että osaisin sen kertoa kenellekään toiselle kun en itsellenikään. Se, että olisin halunnut vain kyetä näkemään omenapuun juovan, on ehkä hiukan samaa halua kuin nyt se että haluaisin osata ajatella kuten puu joisi.

--------------------
Taas paljon aikaa välissä. Elokuu jo. Lepakot ovat alkaneet iltalentonsa, tai hämärä ajoittuu niin että usein sattuu olemaan kuistin portailla kun ne liitelevät siinä ihan vierestä. Minusta tämä aika vuodesta on paras, samoin kuin varhainen kevät, kun lämpötilaerot yön ja päivän välillä ovat suuret, ja illoin aamuin tuoksuu muutos. Silloin luontokappaleena oleminen tuntuu mutkattomimmalta ja myös nautinnollisimmalta, se miten maapallon liike vaikuttaa kaikkiin yhtälaisesti. Jos varsinaiset vuodenajat helposti kääntyvät tarinankönteiksi " kesäloma 2011" on juuri nyt tarinasta irroitettu, ikuinen hetki.

No niin. Lopetan tähän nyt. Kun en löydä parempaa tapaa siihen, teen sen näin. Töks.
Halauksin: Hanna

P.S
Omenapuu on ilmeisesti tehnyt juuriverson. Hullua. Lehdet ovat samannäköiset kuin emolla. Saa nähdä selviääkö se ja jos, löytyykö sille hyvä paikka.