Turvekourat

Immin ja Marian kämppä on puutalossa jossa joskus ennen on ollut kauppa, suuren näyteikkunan kadulle päin he ovat peittäneet kermanvärisellä paperilaskoskaihtimella. Huoneen lävistää pyykkipojilla ripustettu korttirivistö, Shepardin kuvituksia, roikkuvat narulla loivassa puolikaaressa kuin harva hymy.
En saa missään vaiheessa Fair Haired Boyn rytmistä kiinni, koko biisi on vain irrallisia nuotinrääpäleitä yhä hikisemmäksi nuhraantuvalla paperilla. En myöskään löydä oikeaa tapaa puhaltaa huiluun, tai sitten syy on halkeamassa, joka siihen ratkesi melkein heti soittimen saatuani - railo paikattiin luuliiman ja eebenpuujauheen seoksella, mutta vaatii lisäksi laastariksi palan teippiä. Kamppailen, kädet hikoavat. Kuuntelen ihmeissäni ja kaivaten Marian vaivattoman oloisesti ilmoille pulppuavaa, pyöreän ilmeikästä saundia. Jigit tinapillillä kulkevat irtonaisemmin, mutta tiedän että olisi pitänyt harjoitella enemmän, keskittyneemmin. Vasta jonain tulevana kesänä Pelimannituvan nurkkapöydässä, jotain sumuista aamyön jamisessiota eläytyneesti kuunneltuani, Tommi Viksten lausuu minulle lohdullisen vapauttavat sanat: Hyviä kuuntelijoitakin tarvitaan aina.
Opetuksen ajan isi istuu hiljaa nojatuolissa tai tutkailee kirja- ja levyhyllyjä. Joskus hän käy pihalla tupakalla tai sanoo jo aluksi: Minäpä käyn vähä tuola kylillä kiertelemäsä.
Tullessa on ollut vielä hiukan iltapäivän valoa, puhelemme vähän, tuskin lainkaan, aina välillä aloitan jonkin jutun kun tuntuu ettei koko matkaa voi hiljaakaan olla, sitten se tyrehtyy, mitä sitä tyhjää höpöttämään. Ajetaanko Toholammin kautta - matka on pidempi mutta paremmat tiet. Eikä vieläkään ole lunta, vaikka ei sitä kaipaakaan - liukkaita ajokelejä, raskas kulkia mehtäsä. Vaikka muuttuuhan se valosammaks sitte.
Tunnin loputtua isi maksaa, sovitaan seuraavasta kerrasta. On jo pimeää, taivas kirkas tähdistä korkealla, sen huomaa kun taajama jää taa ja nojaa päätään auton ikkunalasiin, jotkin kuviot erottuvat aivan selvästi. Lasi on viileä, auto täryyttää, tiellä on päällystämättömiä osuuksia, nyt mennään Ullavan kautta vaihteeksi. Äkkiä käännymme oikealle jonnekin pikkutielle, sitten vielä pienemmälle, niin että pajupensaat melkein raapivat sivuikkunoita, savinen tienpinta maiskuu renkaissa, ajetaan todella hiljaa, tie mutkittelee. Ihmettelen tietysti, mutta en riittävästi ehtiäkseni alkaa kysellä, olen tottunut istumaan kyydissä metsäautoteillä, menossa karpaloon tai puolukkaan, retkille muuten vain.
Pysähdymme. - Tulepas ulos, sanoo isi, nousee autosta, jättää ajovalot päälle. Ne puhkaisevat pimeään kaksi tunnelia joissa kieppuu valkeita retaleita. Ensilumi. Kauempana valoissa erottuu mustaa, suon reuna, vielä kauempana metsän. Ja siellä metsän reunassa, jonne valokiilat osoittavat, kaksi valtavaa metallista kouraa, pystyyn nostetuissa varsissaan hervottomana roikkuen. Tuijotan niitä ja mustia puita koneiden takana, haistan kylmän, turpeen, räntä nipistelee kasvoilla.
- Jaa, jos sitä polttais tupakin vielä, sanoo isi, istuu sisälle autoon, sammuttaa valot, jättää etuoven auki ja puhaltaa savua ulos. Minäkin istun, katson suoaukeaa, silmät tottuvat, näkevät ettei pimeä ole hämärää tummempaa ja tähtien valo heijastuu heikkona hohteena takaisin maan pinnalta.
-Oltiin hakkuilla vähän aikaa sitte Esan kans täsä lähellä, aattelin että onpas vaikuttavan näkönen paikka.
Isolla tiellä, matkalla kotiinpäin kuvittelemme naavakarvaista metsän äijää, joka yön hiljaisuudessa hiipii kaivinkoneille, murtautuu sisään ja ajelee itsekseen sadatellen ja väliin vauhdin hurmasta kiljahdellen ympäri, ympäri, tankit tyhjäksi. Aamun valjetessa se sitten livistää piiloonsa vaaran laelle, jättää vain haisevan vastalauseensa kuskinpukille, nauraa rätkättää mennessään.