See Paris and die - etappi I

Charles de Gaullella on paljon hiljaisempaa kuin olisi luullut. Ei tungosta. Maalaan silmät päähäni vessassa, hanasta lorottaa automaattisesti vettä kun yritän kumartua lähemmäs peiliä. Tulee kuuma.
Kuvaamme ulos johtavilla liukuovilla. Kohisevassa, humisevassa, melkein hiljaisuudessa soi erilaisia ujelluksia ja vihellyksiä. Lasiovet avautuvat ja sulkeutuvat niin hiljaa, että liikkeen suunnan voi päätellä vain ulkoa kantautuvien äänteen voimistumisesta. Mutta ulkonakin kaikki on yllättävän vaimeaa, tuulikaapin tuuletus tuntuu iholla erehdyttävästi ulkoilmalta. Napsahdan päin liukuovia kuin kärpänen, mutta onneksi varovaisemmalla vauhdilla.

Suunnat katoavat melkein heti kun sulkee silmänsä ja on talutettavana. Junassa matkalla keskustaan oletan istuvani kasvot menosuuntaan päin. Penkit ovat punaista ja sinistä tekonahkaa; punaisen arvaan, sinisen kuulen. Ajattelen viileiden metallitankojen ja penkkien reunusten olevan valkoisia. Ajattelen istuvani vapaudessa, veljeydessä, tasa-arvossa, vähän rähjäisessä. Huvittaa. Ennen liikkeelle lähtöä juna odottaa, kuulutetaan jotain, kiireiset poistuvat. Vahvistettu naisääni laulaa - taustanauhan jumputus hämää, mistään en tietäisi kyseessä olevan live-esityksen.
Ympärillä aina vain enemmän tummia ääniä, muutaman pysähdyksen jälkeen vaunu on tupaten täynnä. Kuvittelen ikkunoihin harmaita betonilähiöitä, pyykkejä parvekkeilla, asfaltin keskellä epätoivoista juurtumisprojektiaan toteuttavia nuoria puita. Lapsia kentillä.


Joka paikassa taustamusiikkia, eikä se suostu pysymään taustalla. Se tunkee väkisin tajuntaan ja hämärtää vähäisenkin suunnan ja tilanteen tajun. Nyt olen paketti, käsissään lisää paketteja, seuraan käskyjä, minut toimitetaan junasta ulos, liukuportaita, kumisevia käytäviä pitkin Gare du Nordin kautta ulkomaailmaan ja kapeita kujia kirkkaassa luomet lävistävässä valossa Hostellin ala-aulaan. Avaan silmäni. Kestää hetken, ennenkuin kykenen kommunikoimaan normaalisti.

hanskat tiskiin

• '''
  
• *''*'*''******''***'***'***''*
• *'****'''****''*'***''*'**'***''''''
  
• '''
  

Vanhoja ja uusia helmiä

Olin väärässä, kun tuumin, ettei Hilja Grönforsia Radio Helsingissä sentään kuulisi. Aijai...
Kyllä ne varmaan siellä tätä ainakin veivaavat, ja hyvä niin.

Saapuu elokuun yö: Paleface ja Hilja Grönfors

Ylen hämmentävää

Yleisradion perusongelma on liian niukka rahoitus, professori Jaakko Hämeen-Anttila tiivistää tämänpäiväisessä HS-raadissa. Tämä ainakin on jotain, josta voi olla samaa mieltä. Muuten raadin vastaukset esitettyyn kysymykseen (suuntaako Lauri Kivisen Yle yhtiön voimavaroja oikeisiin kohteisiin?) jättivät miettimään, mitä Yle ylipäänsä tällä hetkellä edustaa. Onko se jonkinlainen yhä ahtaammalle puristetun kansalaisyhteiskunnan idealistinen jäänne, vai yhä tehokkaammaksi trimmattava sisällöntuottaja? Ja jos viimeksi mainittu, mitkä ovat tehokkuuden mittarit, joita olisi mielekästä käyttää?
Kammottavaa on, jos linjauksia vastustaneiden epäilys Ylen kuihduttamisesta sivistyskaapuun verhoiltuna pitää paikkansa. Itse kuulun siihen mutu-gallupeissa harvalukuiseksi oletettuun vähemmistöön, joka oikeasti nauttii dokumenteista ja kulttuuri-ohjelmista. Olosuhteet ovat muokanneet käyttöäni radion suuntaan, mutta ilman Areenan palveluita jäisi moni kiinnostava lähetys kuulematta ja näkemättä. Runoraati, Historiasarjat, Nadjan huone, Kirjakerho, Kalle Haatanen ja Tuomas Enbuske, Lasten areenan lähetykset, Kultakuume, Ykkösaamu, Viikon tietokirja... listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta tässä nyt ensimmäisenä mieleen juolahtaneet - näiden ohjelmien tekijöitä on minun kiittäminen siitä, että surkeimminkin alkaneeseen päivään tietää ilmaantuvan jossain vaiheessa jotain hyvää.
Usein se hyvä ei ole mikään pysähtynyt auvon tila, vaan ennemminkin utelias kihinä päässä, halu tietää lisää, toive keskustelun jatkumisesta, vastaväiterypäs, ja siksi, vaikka tämä alkaa jo imelältä ylistyslaululta kajahtaakin, Yle onnistuu täyttämään sille asetetun tehtävän melkoisen hyvin.
Miksi rahoitusta ei sitten riittävästi löydy? Homman hoitaminen verovaroilla tuntuisi itsestäni tasapuolisimmalta ja käytännölliseltä vaihtoehdolta - tällä hetkellä jäissä oleva kaikille pakollinen mediamaksu oli ajatuksena todella epäreilu kaikkein köyhimpiä kohtaan. Ylen ahdinko heijastaa mielestäni yleisemminkin tilannetta, johon jostain kumman syystä on ajauduttu: hyvinvointivaltion palveluja arvostetaan, mutta veroja ei oikein haluttaisi maksaa. No, Ylellä kuitenkin kaiken muun ohella koettavat parhaansa mukaan valottaa näidenkin asiain yhteyksiä. Tässä taas pari loistavinta linkkiä: Joel Heleniuksen vieraana Heikki Patomäki puhuu mm. uusliberialistisen talouspolitiikan vaikutuksista mediatarjontaan ja
Historiasarjoissa käydään läpi Berliiniläisten taiteilijoiden kokemuksia muurin kummaltakin puolen. Jenni Stammeierin toimittamsta neliosaisesta sarjasta kaksi ensimmäistä osaa on jo esitetty, mutta seuraavat kaksi ovat vielä kuunneltavissa suoraan radiolähettimestäkin.

!

kanttarellitsuppilovahverotsammaleenseassahiljaisethuutomerkit






!

Ei meidän päivinämme

Kävimme lasteni ja ystäväni Iinan kanssa viime pääsiäisenä päiväretkellä Tukholmassa. Matkan pääkohde oli Wasa-museo, jossa vietimme reilut kolme tuntia. Laiva ja sen ympärille rakennettu museo olivat valtava elämys meille kaikille, ja viimeksi tänään lapset ovat palanneet laivaan ja sen kohtaloon. Lähes 70 metriä pitkä, kölistä mastonnokkaan yli 50 metriä korkea, upeasti veistoskoristeltu tammipuinen alus on hylkynäkin sellainen näky, että ei kovin helposti unohdu.

Sotalaiva Vasan piti olla Kuningas Kustaa II Adolfin lippulaiva, suurin ja komein ase sodassa Puolaa vastaan. Se kuitenkin upposi heti neitsytmatkallaan vuonna 1628 purjehdittuaan heikossa tuulessa 1300 m Tukholman Skeppsbronin saarelta. Mukanaan merenpohjaan se vei arviolta 50 henkeä: merimiehiä ja alkumatkalle saattamaan lähteneitä miehistön sukulaisia.
Vasa-laiva oli hyvin korkea ja aseistuksensa ja koristeidensa tähden painava. Kuningas oli vaatinut suuren tykkimäärän, josta johtuen laivan painopiste oli liian ylhäällä.
Ennen vesille laskua laivalle oli tehty kallistuskoe juoksuttamalla miehistöä laivan laidalta toiselle; kolmannen kierroksen jälkeen koe määrättiin lopetettavaksi, koska alus olisi kaatunut.

Museon alimmassa kerroksessa lepäävät esillä myös hylyn läheltä löytyneet 25 hukkuneen luurangot. Lasisissa arkuissaan ne ovat surullinen ja karmiva muistutus siitä, miten halpa ihmishenki on joskus, kun hallitsijan itsevaltius ja ylpeys käyvät kaiken muun edellä.
Lukiessani kallistuskokeesta kertovaa infotaulua koin kuitenkin koko museoretken suurimman järistyksen. Ensimmäinen ajatukseni oli nimittäin synkkä naureskelu siitä, miten käsittämättömän typerästi ja välinpitämättömästi oli silloin kokeen tulokselta silmät suljettu. Että ei onneksi nykyään enää kukaan voi kuvitella että jos vain on tarpeeksi mahtava kuningas, niin kyllä pinnalla pysytään. No, se ylimielinen ajatuskulku katkesi hyvin nopeasti. Esimerkkejä vastaavasta tuli mieleen pikavauhtia. Hallitsemaan päässeet tai syntyneet näyttävät olevan kautta aikain varsin samanlaista sakkia.

Se, mikä on erottaa 1600-luvun Ruotsin tämän päivän Suomesta, on erinäisten mullistusten ja pitkän uurastuksen kautta hankittu kansalaisoikeus- ja velvollisuus vaikuttaa siihen, kuka päätöksiä tekee. Viime aikoina käsitys Suomesta korruptiosta vapaana, puhtoisena onnelana on saanut mojovia kolhuja vaalirahoitussotkujen ja tsoukkina heitettyjen takinkäännösten myötä. On ihan perusteltua kyseenalaistaa kansanedustajien ja hallituksen oikeus runnoa pikavauhtia läpi esimerkiksi sellaisia pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, kuin päätös ydinvoiman lisärakentamisesta on ollut. Wasa-museo on eräs Pohjoismaiden suosituimpia turistikohteita, mutta rohkenen epäillä Itsekkyyden muistomerkin http://www.itsekkyydenmuistomerkki.fi/ tai rakennussotkusta toiseen kompuroineen Olkiluoto kolmosen potentiaalia vastaavina matkailuvaltteina.

Sellaiselle kiireelle, jolla päätöstä ydinvoiman lisärakentamisesta on valmisteltu, ei oikein löydy päivänvaloa kestäviä perusteluja. Jos kansanäänestys on ihan mahdoton ajatus, olisi vähintäänkin reilua lykätä päätöstä niin, että ydinvoimakysymystä, kuten koko valtakunnan energiapolitiikkaa ja päätöksentekoa ehdittäisiin käsitellä läpinäkyvästi, asiallisesti ja rauhassa. Niin että se olisi esimerkiksi keskeisenä vaaliteemana tulevissa eduskuntavaaleissa, ja niin, että kaikki energiaratkaisuihin liittyvät näkökohdat tulisivat julki ja ymmärretyiksi.

Ei missään tapauksessa kuvaruno

vanhat olivat istuinosasta puhki,
Lähdinpä vain seuraamaan tussiviivalla Tintin Tangon uusittuja rottinkituoleja.
varmasti ne oli pakko vaihtaa, mutta nämä hehkuvat epätodelliseti, häiritsevät
Ensin puolihuolimattomasti, linjat ja mittasuhteet eivät osuneet kohdilleen, mutta
eikä mukana muita tusseja ollutkaan -
koska kädessäni oli tussi, jonka tasapaksu viiva sopi vaaleankiiltävien rottinkituolien
mikä on täydellinen muoto
olemukseen,( ja aukeaman keskikohta oli siinä epätäydelliset
kaksiulotteisena, paperilla muodon kuva, liiskautunut
muodot anteeksi antamassa, jo alussa mukaan hyväksytty )
miksi sensuroimattomuus, halu näyttää jotain korjaamatonta, on niin tärkeää
kun havaitsin että en halua korjailla ja toisaalta yhteen punoutuvat kaaret ja

rakenteet olivat niin koukuttavat ja seurattavat, annoin mennä. Skarppasin vähän.
ehkä se on se sama tyyppi,
Ihana tunne jatkaa viivan piirtämisen liikettä, (silti kokoaikainen taistelu kotikriitikon
joka nämä rivit sanelee
kanssa jotta ei niin murehtisi niitä mittasuhteita.) Ja aah, pöydän reuna niin monen

hienon punoksella kiinnitetyn liitoksen edessä, sama pyöreä kaari kuitenkin.
Se pöytä taisi vielä olla oikeasti puuta. Koputtelin, varmuutta ei tullut
Pöydän pinta viilutettu, nyt sai tehdä tiheitä suuntaviivoja. Hyppäys tuolien
M I K S I
selkämysten punokseen. Hämmästys siitä, että sen pystyi hahmottamaan,
M
kauneuden ja tarkoituksEnmukaisuuden elämys.
Eessä hämmästyä jos luulee kykenevänsä näkemään rakenteen ?
Hetken harhailen kankaissa, vanhoissa käsitöissä, niiden loimissa ja
I
kudelangoissa. Seikkailijat, toistensa ympäri, mutta järjestyksessä. Nämä
Mutta ihmisen aivot, sanotaan, kehittyivät kun kädet vapautuivat ja niitä alkoi ihminen käyttää
muovisen näköiseksi lakatut tuolit, ehkä vain muistuma romanttisessa mielessä
Onko se sitten romantiikkaa haikailla vanhojen taitojen, ajattelun perään?
hekumoimastani vanhasta käsityötaidosta. Nämä näyttävät siltä että pysyvät
Johonkin suuntaan ne aivot muokkautuvat nappeja painamallakin, mistä minä tietäisin
kasassa enemminkin liimamaisen lakan ja pikkunaulojen voimalla, kenties, kenties
onko se hyvä vaiko paha. vaiko kumpaakaan
Mutta punokset tässä ainakin esittävät liittävänsä yhteen kaaret ja ristikot...
mutta tykkään kutoa monimutkaisia kuvioita.
Selkänojan kuvion tarkkailu tuottaa yllätyksen, sen tärkeimmäksi elementiksi
L
nouseekin ensimmäisenä havaittujen kalanruotomaisten vinolinjojen sijaan niiden
I
keskellä yhtymiskohdassa kulkeva pystylinja ja sen ja kalanruotojen liitoskohtaan
K
rakentuva nuolikuvio. Ne vanhat tuolit olivat kes Laiskako olen, en jostain syystä halua

keltä tarkastella kuviota niin rikki

kauan että todella ymmärtäisin selkänojan punosrakenteen. Vai onko vapauttavaa
Kuvarunot on yleensä tympäiseviä,
piirtää vain viite siitä mitä näin?missään tapauksessa tämä ei yritä olla sellainen

Kuinka pitkälle hulluuteen rakenteiden perusteellinen havainnointi piirtämällä voisi
tahdoin vain kokeilla, silloin ajatus tuotti minulle iloa
johtaa. Palaan tähän. Niin, päätän, että joskus palaan. Jos vaikka maalaisi juuri
uskollisena ajatukselle, joka joskus tuotti iloa, teen nyt tätä näin
oikean kokoisilla pensseleillä, kuten nytkin, korjailemista kaihtaen, koko tuolin,
ilolle täytyy koettaa olla uskollinen, se on niin arka ja karkaa helposti
monta tuolia... koko kahvilan huoneen...kadun kahvilan ulkouolella... ( Onhan näitä
Naurettava ja nauru ovat kaukana toisistaan
tehty ja toisaalta mahdatko olla liian laiska edes yrittämään.)
Aina voi ironialla etäännyttää
Onneksi on myös etäämmän pöydän tuolit. Ne kun ovat kauempana, niiden

piirtäminen on jo rentoa. Pelastavaan pöytääni istuu vanhan, atleetiksi kääntyneen
Tarkkailla ja rankaista - No tulipa vaan jostain mieleen
hipin näköinen mies. Koetan jatkaa piirtämistä ja intensiivistä tarkkailua ( nyt hän

poistui ) kuitenkaan vastapäätä istujaa häiritsemättä. HUOMata, tulla huomioiduksi
Koetan piirtää korostetun intensiivisesti muinaishipin viereistä tuolia, vaikka siihen
Minulle sanottiin, että runoja tehdään rakkaudesta kieleen, koska se on kannattamatonta
onkin nyt laskettu sininen reppu, josta kaivetaan kirjaa. Noin. Ja siis samalla
Ja että Kuvataiteilijoiden on oltava jatkuvasti näkösällä, rakenteet vaativat, apurahat
keskityn kyllä, piirtämiseen, näköeste ei haittaa, tuolin rakenne on jo tutunoloinen,
rakkaus taiteeseen kuihtuu toissijaiseksi, näkösälläolon taakse käpristyy
mutta samalla tarkkailen jotenkin itseltänikin salaa naapurin läsnäolon ja tarkkailun
niin, minäkin ehkä teen tätä vain näyttääkseni olevani olemassa
astetta. Sitten syntyy ajatus kaikkien näiden harhailevien piirtämisajatusten
mutta piirtäessä, silloin sitä on usein keskittynyt, onnellinen. Sitä rakastaa ja vihaa
ylöskirjaamisesta ja niin, tässä olen nyt, pari sivua sitten tuli myös ajatus rivien
ja lopputulos, se on kuitenkin toissijainen. Mietin tämän koko blogin lopettamista
väliin kirjoitetusta toisesta tasosta. Nyt on ranne kipeä tästä kaikesta viivojen
näyttää julki sensuroimatonta, yritystä siihen ainakin
tuottamisesta, kirjoitus muuttuu aina vain epämääräisemmäksi sotkuksi, kaikin
Millä motiivilla - olenko vilpitön, rakkaus kuviin ja kieleen todellista
tavoin sotkuksi. Kun katson ympärilleni, ihmiset ovat vaihtuneet. Kahdessa
vai vain huomiotalouden tuottamaa rojua. Ja pitää kysyä tosissaan
naapuripöydässä istuu kaksi toisilleen identtistä nuorta naista. Ehkä kahvilatuolien
näin ajattelen, viitata innokkaasti, jos todella tietää vastauksen
rakenteiden tutkimus on sekoittanut pääni niin että näen ihmisten rakenteen
( Seuraavalla vilkaisulla he eivät muistuttaneet toisiaan lainkaan )
yhdenmukaisuuden. Tai sitten he ovat toisistaan tietämättömät kaksoset.
Olin onnellinen tästä havainnosta.

hillotut maatuskat

keskustelua, musiikkia, keskustelua

Ylen ykkösen kulttuuri-, ajankohtais- ja historiasarjan ohjelmat pitävät ajatukset liikkeessä, kun palkkatyö on enimmäkseen mekaanista käsityötä. Vaihteluna asioille toimivat Radio Helsingin mainion monipuolinen musiikkitarjonta ja ihan omat soittolistasuosikkini. Nyt haluan jakaa tämän viikon kolme koukuttavinta, joista Haatanen ja Enbuske ajatuksella yhteenkuunneltuna iskevät muutamaan hyvin olennaiseen kipupisteeseen yhteiskunnassa.

Koska, niinkuin noistakin ohjelmista ilmenee, mistään pikkuongelmista ei ole kysymys, tuntuu tekopyhältä valittaa, ettei ketään kiinnosta yhteisten asioiden hoitaminen. Vaikka en siis osaa tarjota ratkaisuja sen kummempia kuin että aluksi pitäisi saada enemmän ihmisiä edes kiinnostumaan ja ottamaan selvää asioista, valitan kuitenkin.
Liian usein kuulee nillitystä siitä, kuinka kaikki on toivotonta eikä mitään ole tehtävissä, ja toisaalta kaikki ne jotka ovat päättämässä ajavat vain omaa etuaan. En minäkään suhtaudu suurella luottamukselle puoluepolitiikkaan, ainakaan ainoana yhteiskunnallisena toimintamallina. Mutta voi kun ihmiset sitten jaksasivat haastaa sen - joko sisältä käsin tai ulkopuolelta.

http://areena.yle.fi/audio/1237557

Kalle Haatasen kanssa yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä keskustelemassa Tommi Uschanov . Tuomas Enbuskella taas vierailemassa persuihin demareista loikannut Matti Putkonen, demarinuorten pj Timo Kontio ja entinen demariministeri Arja Alho.

http://areena.yle.fi/audio/1214187


Ja sitten se musiikkisuositus. Tätä ei taida Radio Helsinkikään soittaa, sen verran on kaukana hipstereistä. Koko levy on timantti, jos ei reilusti annosteltuja tunteita pelkää. Hilja Grönforsin ja Latšo Dzintan keikka pari vuotta sitten Perinnearkku-klubilla oli hienon hieno, niin että mainostetaan nyt sitten vielä Perinnearkku-yhdistystäkin ja sen järjestämää klubi- ja jamitoimintaa.

http://www.myspace.com/hiljagronfors

joka yksin valvoo, yksin uneksii

Tänä yönä juhlistan itsekseni valvoen, huomisaamun varhaisesta herätyksestä välittämättä, viimeisiä kartoittamattomia hetkiäni ennen suurta ihmiskoetta. Kokeen keskeisiä elementtejä on kohta, jossa joka ilta klo 23.00 on merkitty nukkumaanmenoaika. Ei siis enää yöllisiä blogiviuhahduksia!
Kuluneen viikonlopun olen viettänyt täysin ilmentäen kaksijakoisuutta, joka on leimannut koko olemistani niin pitkään kuin muistan: perjantai-illan lyhyeksi tarkoitettu avajaisjuhlapiipahdus Galleria Gjutarsissa venähtikin lauantai-iltapäivään asti, lauantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan siivoilin, järjestelin papereita ja ennenkaikkea laadin tätä kaikenkattavaa aikataulusuunnitelmaani. Emman Puu-ja Savitarha http://www.tapahtuma.tv/index.php?topic=89&kaupunki=vantaa&tuote_ID=40565on kyllä niin hieno, että sinne olisi voinut hyvin vieläkin pidemmäksi aikaa pesiytyä, mutta kun on elämässä kaikenlaisia velvotteitakin, niin niiden kimppuun suuntasin.

Edellisellä viikolla töissä kuuntelin tapani mukaan YlenYkkösen kultuuriohjelmia, sillä kertaa Kirjakerhoa, jossa Jörn Donnerin Bergman-muistiota puivat Matti Myllykoski ja Jukka Kuosmanen. Oikein oli mielenkiintoinen sekin tunti puhetta, (ei enää Areenalta kuunneltavissa, valitettavasti ) mutta eritysesti porautui tajuntaani kohta, jossa mainittiin Bergmanin tienneen aikataulunsa vartin tarkkuudella kuukausiksi eteenpäin.(Tai Bergmanin sihteeri tiesi, yhtäkaikki, B sitä aikataulua kuitenkin ilmeisesti eli) Tästä keskustelussa edettiin pitkälle meneviin tulkintoihin Donnerin ja Bergmanin taiteilijanlaaduista, ja täytynee hankkia luettavaksi Donnerin Bergman: muistelma, jotta voisi itsekin väitteitä pohtia. Se täytyy sitten tehdä juuri laaditun aikatauluni kohdassa " aamukahvikirjallisuus " tai väljästi tulkiten " Taidetyö ".

En minä ihan kaikkea ainakaan vartin tarkkuudella suunnitellut ja ylös kirjannut, enkä edes kuin pari kuukautta eteenpäin. Sen verran täytyy ihmisen mielestäni jaksaa yrittää toteuttaa kokeilujaan, jotta voisi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. En ole likikään niin kiireinen ja tärkeä kuin Bergman, joten ei minun varmasti tarvitse pyrkiä samaan pikkutarkkuuteen aikataulutuksessani. Kuitenkin pidemmän aikaa olen ollut vajoamssa synkkyyteen ja murheeseen sen paradoksaalisen seikan alla, että ajan riittämättömyyden ja keskittymisen puutteen murehtimiseen vasta aikaa kuluukin.

Kuitenkin tarkan aikataulun mukaan eläminen tuntuu puistattavalta ajatukselta. Kaikkein kamalinta on budjetoida aikaa läheisten ihmisten kanssa oleiluun - ja perusteellisesti kun kokeen haluaa suorittaa, täytyy sellainenkin lokero lukujärjestykseen laittaa. Saa nähdä, pysynkö järjissäni nämä kaksi kuukautta.

Muistan, kun yläasteella valtavan vaikutuksen teki Alan Lightmanin kirjoittama Einsteinin unet, jossa romanttis-filosofisessa hengessä leikitään mahdollisilla aikakäsityksillä. Eräässä kirjan luvuista esitetään kahden eri ajan mukaan elävien ihmisten rinnakkaiseloa, kuinka mekanistinen ja romanttinen jakavat saman tilan mutta eivät koskaan voi kohdata toisiaan, koska " tässä maailmassa on kaksi aikaa ". Nyttemmin noin voimakas kärjistys ei enää edes fiktiossa taida kolahtaa, mutta herkässä, vaikutuksille alttiissa iässä se on saattanut muovata persoonallisuutta enemmän kuin arvaakaan. Tai sitten teksti on viehättänyt, koska nyt vain sattuu olemaan semmoinen haaveellinen lorvehtija. En tiedä. Vaikka nyt yritän naureskella asialle, olen tietoinen siitä, että kokeessani leikin perustavanlaatuisilla kysymyksillä.

Blogikirjoituksellekin on aikataulussa varattu muutama hetki,joten raporttia pukkaa, aikanaan.

* * *


* * *
* *
*

miksi minulla ei ole varaa kunnon imuriin?

Tuskaani kuitenkin
lievittää
se, etteivät useat
muutkaan ehdi
lukea edes
viikonloppuista
Hesariaan lävitse, ja
nytkin raitiovaunut
mukavasti kolisevat
mukulakivikadulla

en yritäkään enempää siivota

menen sänkyyn lukemaan
taas kerran kuljen missä kuljen ja
tulen iloisemmaksi. En halua
piirrellä vihamielistä sottaa
enkä asemoida tekstejä. Kylpyhuoneessa
tummanvihreässä muovipaljussa poikani
lelukäärme on turvonnut viisi päivää, kaksi päivää yli sallitun rajan. Sen kieli on paksu, hännästä puuttuu pala, se ei enää mahdu altaaseen. Laitan käärmeen pyykkikoneen reunalle, kaadan haisevan likoveden viemäriin, ja työkaverini lapsen jalkapallojoukkuetta tukeakseni ostetusta jättiläismäisestä Domestos-kanisterista hiukan desinfektiota päälle, jotta sitä tulisi edes johonkin käytetyksi. Vahingossa siivoan taas. Onneksi tätä tapahtuu harvoin. Mutta tämäkin aika on jostain tärkeämmästä pois, keskeiset näyttelyt jäävät näkemättä, valtakunnanlehdet lukematta, kuljen missä kuljen mutta harvoin siellä missä pitäisi, ajatukset lahoavat omaan epämääräisyyteensä. Voi olisipa kunnon imuri. Välillä haaveilen myös kristallikruunusta.

Juurihoitoja luonnoskirjasta

*
*
*




Muotokuvakurssin bussimatkalla Valamon konservointilaitokselle ja Mikkelin taidemuseolle raapusteltuja (hieno näyttely Mikkelissä muuten : Hiroyuki Masuyaman The Time Travel , ja piristäviä peruskokoelman maalauksia siellä myös esillä. Kannattaa käydä katsomassa! )

Savonlinnasta

Korkeanpaikanleiri: maalaisin niin että väri on osa minua. Että ei ole katkeamaa ajatuksen, tunteen ja maalaukseen päätyvän välillä. Säikeitä jotka soljuisivat tai kirkuisivat, solmiutuisivat ja kerrostuisivat sinne jonka pitäisi olla maalaus. Tai piirtäessä piirros. Ei sen väliä.
Kaksiulotteisen pinnan tökkimistä ja silittelyä niin että sen saisi haltuunsa ja sulautumaan samaksi, moniulotteiseksii todellisuudeksi, jota niin koettaa ymmärtää. Sen jota hengittää ja jonka valossa elää. Täytyy olla hyvin suorana ja paljain jaloin, kuin maadoitettuna kummalliseen virtaan, sellaiseen joka ei siedä tukoksia ja muutenkin hyvin helposti katkeaa.
Sitten siellä on ihminen, ihmisiä. Kitalakeen takertuvan liuotinhuurun taikapiirissä kaikki sulautuvat yhteen, eikä ole väliä sillä kuka on asettunut nähtäväksi, kuka tulee nähdyksi tai näyttäytyneeksi tekemisensä kautta.
Siitä syntyy oppi jota ei osaa sanallistaa, mutta olemassa se on. Kun on palannut tavallisen tekemisensä yksinäisyyteen voi koittaa purkaa vähän kerrassaan sitä mitä on saanut.

Kun lähdin ylioppilaskesänä -97 Savonlinnasta kolmivuotisen Taidelukiorupeaman jälkeen pois, en olisi ikinä arvannut, että kuluu kolmetoista vuotta kunnes palaan kaupunkiin. Talvisalonmäellä hautakiviveistämön vieressä seisoi edelleen rakkaista rakkain puutalokommuunimme, Rottakoto, ja Olavinlinna, sitä ympäröivät vedet ja rannat olivat ihan yhtä sykähdyttäviä kuin silloin ennen. Taikkarin juhlasalin edestä löytyi vieläkin se sama ruskea sohvarähjä jolla moninaiset hyppytunnit venyttiin ja moni vanhoista opettajistakin tuli käytävillä vastaan.
Kurssin viimeisenä iltana kävelimme kolmen muun paikalle jääneen kanssa notkumaan Kasinosaarille, ja ihmeellisen varmasti sitä löysi suorimman reitin lukiovuosien parhaalle istumakalliolle taas.

Kesällä 2007 Rovaniemellä järjestetyn muotokuvakurssin jälkeen taas en olisi ikinä arvannut, että näin pian pääsen nauttimaan uudesta samanmoisesta intensiivileiristä. Rovaniemen oppilaista nyt Savonlinnassa oli myös ystäväni Jasmin Anoschkin, ja hyvin hauskaa oli ruotia edellisen ja meneillään olevan kurssin antia yhteenlaskettuna. Kummallakin kurssilla oli loistavat opettajat ja maailman parhaat ja hauskimmat kurssitoverit. Siinä mielessä on harmillista, että SKR:n järjestämiä muotokuvakursseja tullaan ilmeisesti pitämään enää vain yksi, ensi kesänä Turussa, ja sille en enää kehtaa hakea, vaikka opittavaa muotokuvissa yhäti olisi. Olen kuitenkin hyvin iloinen ja kiitollinen sitä, mitä näiltä kahdelta kurssilta sain. Hienoa että SKR päätti käynnistää niin mittavan projektin. Muotokuva tuntuu klassisuudestaan huolimatta aiheena mielenkiintoisesti sijoittuvan taidekentän reunamille, ja itsestäni tuntuu, että juuri niitä reunoja kulkemalla voi tiirailla keskiötä hiukan uusin silmin.

Nokkoskeittopäivitys

Kaveri naureskeli taannoin facebookissa näkyvillä olevaa "sushipallero-päivitys"-ilmiötä. Eli sitä kun kaikille 600 kaverille kerrotaan kuinka töiden jälkeen, lenkiltä palattua, on rakkaan kanssa pyöräytetty sushipalleroita ja korkataan vuosikertaviini. Aiai, kuinka ihanaa ja täydellistä.
Voihan siinä hiukan olla perääkin - että todellisuudessa on hätäisesti lämmitetty einespitsaa ja juoksulenkkikin jäi väliin ( taas kerran ) - mutta julkisuuskuvaa on vaan pakko pitää yllä.

Väitän silti, että taustalla voi myös olla ehta onnen tunne. Hyvää ruokaa pöydässä ja kerrankin on kaikki mennyt putkeen. Voihan sen sitten ihan vilpittömästi haluta jakaa kavereille ja miksi ei puolitutuillekin. Tulipa vaan mieleeni tämä Vartiosaaren vihersadosta kokatuista herkuista työhuoneen pihapöydässä nautiskellessa. Kun vallitseva olotila on tässä ollut semmoinen, että näkee kyllä maailman kauneuden, mutta ei sen mieltä, ja suru on pakko sulloa sisäänsä jotta kykenisi elämään jotakuinkin normaalisti, voi horsmanlehtisalaatti ja nokkos-perunamuussi olla juuri se asia, jossa on mieli. Ja maku.

Saaren kauneus täytyi jättää, ja lähteä Viiskulman Huutoon näyttelyä vahtimaan. Mukaan sain kuitenkin kotiinviemiseksi vielä pussillisen nokkosia. Gallerialla oli hiljaista, aika matoi, päivä suuren kadulle aukeavan ikkunan takana kirkas ja ihmisten kesäfiilistä vilisevä. Minä istuin lapsineni ihmettelemässä tämänkin puuhan mielekkyyttä. Maalata pakonomaisesti pöljän näköisenä pällisteleviä naamatauluja, jotka jäävät omaan mykkyyteensä. Lasin alle ja gallerian ikkunalasin taakse jumitettuina ei niillä ole edes sitä mahdollisuutta joka meille koitti klo 16, kun lukitsimme ovet ja astuimme ulos maailmaan.
Senaatintorilla pääsimme seuraamaan kyyniset ajatukseni pesevää spektaakkelia: suurkirkon portaita asteli juuri alas ilmeisen tuore aviopari. Morsian oli klassisen kaunis, vaalea ja tyylikäs, sulhanen tumma ja komea. Portaiden alla paria odotti hevosvaunut, kuskilla silinteri ja mihinkä tahansa brittikomediasarjaan istuva harmaa kokoparta. Turistit torilla olivat asemoituneet ihailemaan näkyä. Lapseni tuijottivat lumottuina. Juhlaväki hurrasi, riisi ja kukkaset lensivät. Täydellinen sushipalleropari, ajattelin, ja häpesin. Anu Silfverberg taisi Nyt-liittessä kirjoittaa, että naimisiin meno on kuin perustaisi yrityksen laman aikaan, ja juuri näin voi ollakin. Optimistisille yrityksille kannattaa silti antaa tukensa, ja sitäpaitsi, näky nosti spontaanisti mieleen Sapfon hääkatkelmia -
Iloitse morsian
Iloitkoon sulhanen

Kotona kaivoin hyllystä " Iltatähti, häälaulu" kappaleeni( leimat kertovat : poistettu Pellon kunnan pääkirjastosta ) ja taas, ties monennenko kerran sen säkeet antoivat jotain määrittelemättömissä olevaa onnea ja hämmennystä. Hätäpäissäni olin pyytänyt myös runovinkkejä, kun turtumukseeni kaipasin apua. http://lasittuminen.blogspot.com/ löytyi uutta ja vaikuttavaa runoa, ja sitten tulin vielä hankkineeksi Markku Paasosen Tulevassa maailmassa- proosarunokokoelman, josta kovin pidin. Nauramaankin se sai.

Niin että nokkoskeitto ja runot ne ainakin tämän ihmisen tiellä pitävät. Suosittelen muillekin.

Valmista tuli

Aika pitkään oli suunnitteilla, itse tuskin omin voimin olisin koskaan valmiiksi asti saanut, mutta nyt sitten on olemassa nettisivut http://www.hannasaarikoski.com/. Kiitos Juhanille ja Antille!

vida digna

Minäkin poltan ikkunallani kynttilää. Mikään ei tuo takaisin ystävää joka lähti ensin kauaksi ja sitten vielä kauemmaksi. Elävät muistot eivät helpota tuskaa, mutta niiden kautta Jyri on myös lähellä. Mielessäni kirjoitan viimeistä kirjettä, vaikka en voi sitä koskaan lähettää.
Suruun sekoittuu myös viha. Eilen, ensimmäisten uutisten saapuessa Meksikosta, kun mitään tarkempaa tietoa ei ollut saatavilla ja sitä yritti saada käsiinsä, vyöryi silmille taas se lukemattomat keskustelupalstat täyttävä oksennus, jota yleensä yrittää tietoisesti välttää lukemasta. Nyt ei kyennyt suojautumaan. Nimettömät henkilöt latelivat käsittämättömiä, lähes vahingoniloisia tuomioitaan. He eivät varmasti tunteneet mielipiteidensä kohdetta, eivätkä selvästi myöskään juurikaan tilanteen taustoja. Mutta vaikka olisivat asioista perilläkin, en usko että he olisivat olleet ymmärtäväisempiä. Kuinka se, että joillakin ihmisillä on paitsi silmät nähdä maailman vääryyksiä, myös rohkeutta yrittää tehdä jotain niiden korjaamiseksi, voi herättää niin suurta negaatiota?
Me emme elä täällä irrallaan muusta maailmasta. On käsittämättömän omahyväistä ajatella että meillä olisi oikeus sulkeutua niin kutsuttuun hyvinvointiimme ja olla piittaamatta siitä, mille kaikelle se rakentuu ja kasvaa korkoa. Ei ole olemassa mitään " meidän köyhiä ". Jos ihmiset todella kokisivat toiset ihmiset omikseen, lämpimällä, välittävällä tavalla, köyhyyttä ei tarvitsisi olla.
Sivustolle Toinenmeksiko.org kirjoittamassaan blogissa Jyri puhui asiasta mm. näin:

"Ja vaikka välittäminen voikin joskus kutsua kuljettamaan avustustavaraa köyhistä köyhimmille ja hädänalaisista hädänalaisimmille, on vanhan Estelle-viisauden mukaan ensisijainen kohdemaamme Suomi. (Tätä voisi kyllä laajentaa koskemaan Eurooppaa tai koko läntistä kulttuuripiiriä.) Tämän ajatuksen mukaan pitkällä aikavälillä autamme köyhistä köyhimpiä parhaiten muuttamalla asioita omassa elinpiirissämme. Ja oikeastaan koko auttamisajatuksen voisi unohtaa kokonaan: yksinkertaisesti kyse on siitä, että rakentamalla toisenlaista elämää lakkaamme uudistamasta ja tukemasta valtasuhteita ja rakenteita, jotka luovat köyhyyttä ja estävät köyhdytettyjä rakentamasta ihmisarvoista elämää omaehtoisesti."

http://toinenmeksiko.wordpress.com/

Välipala

sopimattoman kriittinen

Onhan ollut mielenkiintoista seurata kuvataidekentän kuohuntaa. Tärkeitä seikkoja niin Framen alasajon kuin Kiasman johtajavalinnan tiimoilta on noussut esiin, julkiseen keskusteluun. Toivottavasti niitä maltetaan myöskin pitää näkösällä sen verran että esillä olon lisäksi syntyy aitoa mielipiteiden vaihtoa. Ettei esimerkiksi käy niin, että kun opetusministeriö on julistanut ottavansa vastaan ideoita Framen raunioille, niin ideat kyllä otetaan, mutta ministeriössä niitä ihan itsekseen muhitaan ja sitten jossain vaiheessa julistetaan hauduttelun tulos ( ei varmaan kannata kertoa, miten optimistisin aatoksin sitä keitosta saisi odotella ).

Eräs näistä tärkeistä esilläolleista seikoista on yhteiskunnallisuus ja poliittisuus taiteessa ja kulttuurielämässä muutenkin. Kun se itselle tuottaa jatkuvaa päänvaivaa, tulee huomioitua aiheen käsittely eri medioissa, suomenkielisissä ja Suomeen rajoittuvissa tosin vain. Aikalailla yksioikoista on ollut, täytyy sanoa, mutta kun ei juuri nyt ole rahkeita julkaista omaa manifestia, niin ei auta enempää moitiskella. Eilen, 12.4 Hesarin kultturitoimituksen esimies Saska Saarikoski tosin laajensi kivasti pohdintaa yleisemmälle tasolle kommentissaan " Sopivasti kriittinen ". Siinä hän kertoi ymmärtävänsä Pirkko Siitarin, Kiasman uuden johtajan, varovaista linjaa, mutta tutustuttuaan tarkemmin Kiasman tämänhetkiseen tarjontaan yhteiskunnallisen taiteen saralta, päätyi toteamaan: "Varmasti monikin taiteilija haluaisi olla oman aikansa valheenpaljastaja, mutta se vaatii kykyä arvioida selvänäköisesti historiaa ja yhteiskuntaa - eikä taiteilijoilla yleensä ole sellaiseen mitään erityisosaamista.

Siksi yhteiskunnalliseksi kutsuttu taide tuntuukin usein edustavan ns. yleisesti hyväksyttyä kriittisyyttä, mihin näyttäisi vuonna 2010 kuuluvan esimerkiksi kestävä kehitys, perinteisten sukupuoliroolien purkaminen sekä länsimaiden hegemonian kyseenalaistaminen - tietysti sillä tavalla fiksusti, ettei museovieraalta mene tunnelma pilalle."

Minäkin ymmärrän Siitarin varovaisuuden: Minusta Kiasman johtajan ei toimessaan tule julkituoda mitään tiettyä poliittista agendaa - hänen työnsä on ihan toinen. Yhteiskunnallinen taide voi olla hyvää taidetta, tai yhtä hyvin hyvin huonoa taidetta, itse aihe ei taiteen laatua arvioidessa pelasta mitään. Mutta kun ja jos Kiasman rooli on nykytaiteen museona olla osa yhteiskuntaa ja taiteen keinoin dialogissa ympäröivän todellisuuden kanssa, "varovainen linjaus" yhteiskunnallisen taiteen esiin nostamisesta on varmaan ihan perusteltua?
Mutta sitten ymmärrykseni Hesarin kulttuurikommentin kanssa loppuukin. Miten ihmeessä taiteilijoilta ( edes niiltä, joita Kiasma esittelee ) voi vaatia sen selvänäköisempää historiantulkintaa tai yhteiskunnallista ymmärrystä kuin muiltakaan yhteiskunnan jäseniltä? Onhan se hienoa, jos kulttuuritoimittajalla on tällaista korkeamman tason viisautta, mutta siinä tapauksessa vaadin julkaisemaan sen tiedon jotta voimme aikailematta käydä maailmaa ja taidetta pelastamaan! Siihen asti minusta on erittäin suotavaa että Kiasma ja muutkin kulttuurilaitokset esittelevät edes sitä yleisesti hyväksyttyä ja museovieraiden tunteita paapovaa kriittisyyttä, sillä vaikka se voi tuntua välillä helppohintaiselta, kesyydessään sekin kuitenkin on sitä mitä väittääkin olevansa: yhteiskunnallista, kritiikkiä.

Tällä en kuitenkaan tarkoita että sopisi tyytyä asioiden tilaan, luopua yrityksestä ymmärtää ja pyrkimyksestä ilmaista enemmän. Keskustelua ei vielä ole se, että nimetään erilaisia osatekijöitä ja hiukan viitataan historiaan, jos ollaan oikein kunnianhimoisia. Se on vasta keskustelun alku. Ja siitä, miten hommat pitäisi hoitaa, maailma, Suomen kulttuurivienti ja hengenelämä pelastaa, kannattaisi jaksaa keskustella vielä paljon laajemmin ja enemmän.

No niin. Puuh! Jotta huomenna jaksaisin taas viljellä mielipiteitäni ja toisaalta en enää kertaakaan tänään ehtisi käyttää sanaa yhteiskunnallinen, menen nyt nukkumaan.

kodin putkimies

Pidän lupausta itselleni, joka ilta piirrän jotain. Olisihan sitä kirjoitettavaakin, mutta jokin halvaannus sen lukitsee niin ettei ulos pääse. Toiveikas täytyy olla: jospa rento raapustelu toimisi kodin putkimiehenä, niin ei joutuisi pohjamutatulvan hukuttamaksi. Hengessäni juhlin jossain vastikään mieleeni palautetulla sitaatilla - " Hyödyllisin paikka talossa on käymälä "

kylmien asemien yksinäisiä miehiä

Palaan alkuun. Piirustuksia mistä vain, vailla selvää mieltä. Yöriipustuksia. Haamu laulaa -