Kävimme lasteni ja ystäväni Iinan kanssa viime pääsiäisenä päiväretkellä Tukholmassa. Matkan pääkohde oli Wasa-museo, jossa vietimme reilut kolme tuntia. Laiva ja sen ympärille rakennettu museo olivat valtava elämys meille kaikille, ja viimeksi tänään lapset ovat palanneet laivaan ja sen kohtaloon. Lähes 70 metriä pitkä, kölistä mastonnokkaan yli 50 metriä korkea, upeasti veistoskoristeltu tammipuinen alus on hylkynäkin sellainen näky, että ei kovin helposti unohdu.
Sotalaiva Vasan piti olla Kuningas Kustaa II Adolfin lippulaiva, suurin ja komein ase sodassa Puolaa vastaan. Se kuitenkin upposi heti neitsytmatkallaan vuonna 1628 purjehdittuaan heikossa tuulessa 1300 m Tukholman Skeppsbronin saarelta. Mukanaan merenpohjaan se vei arviolta 50 henkeä: merimiehiä ja alkumatkalle saattamaan lähteneitä miehistön sukulaisia.
Vasa-laiva oli hyvin korkea ja aseistuksensa ja koristeidensa tähden painava. Kuningas oli vaatinut suuren tykkimäärän, josta johtuen laivan painopiste oli liian ylhäällä.
Ennen vesille laskua laivalle oli tehty kallistuskoe juoksuttamalla miehistöä laivan laidalta toiselle; kolmannen kierroksen jälkeen koe määrättiin lopetettavaksi, koska alus olisi kaatunut.
Museon alimmassa kerroksessa lepäävät esillä myös hylyn läheltä löytyneet 25 hukkuneen luurangot. Lasisissa arkuissaan ne ovat surullinen ja karmiva muistutus siitä, miten halpa ihmishenki on joskus, kun hallitsijan itsevaltius ja ylpeys käyvät kaiken muun edellä.
Lukiessani kallistuskokeesta kertovaa infotaulua koin kuitenkin koko museoretken suurimman järistyksen. Ensimmäinen ajatukseni oli nimittäin synkkä naureskelu siitä, miten käsittämättömän typerästi ja välinpitämättömästi oli silloin kokeen tulokselta silmät suljettu. Että ei onneksi nykyään enää kukaan voi kuvitella että jos vain on tarpeeksi mahtava kuningas, niin kyllä pinnalla pysytään. No, se ylimielinen ajatuskulku katkesi hyvin nopeasti. Esimerkkejä vastaavasta tuli mieleen pikavauhtia. Hallitsemaan päässeet tai syntyneet näyttävät olevan kautta aikain varsin samanlaista sakkia.
Se, mikä on erottaa 1600-luvun Ruotsin tämän päivän Suomesta, on erinäisten mullistusten ja pitkän uurastuksen kautta hankittu kansalaisoikeus- ja velvollisuus vaikuttaa siihen, kuka päätöksiä tekee. Viime aikoina käsitys Suomesta korruptiosta vapaana, puhtoisena onnelana on saanut mojovia kolhuja vaalirahoitussotkujen ja tsoukkina heitettyjen takinkäännösten myötä. On ihan perusteltua kyseenalaistaa kansanedustajien ja hallituksen oikeus runnoa pikavauhtia läpi esimerkiksi sellaisia pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, kuin päätös ydinvoiman lisärakentamisesta on ollut. Wasa-museo on eräs Pohjoismaiden suosituimpia turistikohteita, mutta rohkenen epäillä Itsekkyyden muistomerkin http://www.itsekkyydenmuistomerkki.fi/ tai rakennussotkusta toiseen kompuroineen Olkiluoto kolmosen potentiaalia vastaavina matkailuvaltteina.
Sellaiselle kiireelle, jolla päätöstä ydinvoiman lisärakentamisesta on valmisteltu, ei oikein löydy päivänvaloa kestäviä perusteluja. Jos kansanäänestys on ihan mahdoton ajatus, olisi vähintäänkin reilua lykätä päätöstä niin, että ydinvoimakysymystä, kuten koko valtakunnan energiapolitiikkaa ja päätöksentekoa ehdittäisiin käsitellä läpinäkyvästi, asiallisesti ja rauhassa. Niin että se olisi esimerkiksi keskeisenä vaaliteemana tulevissa eduskuntavaaleissa, ja niin, että kaikki energiaratkaisuihin liittyvät näkökohdat tulisivat julki ja ymmärretyiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti