Savonlinnasta

Korkeanpaikanleiri: maalaisin niin että väri on osa minua. Että ei ole katkeamaa ajatuksen, tunteen ja maalaukseen päätyvän välillä. Säikeitä jotka soljuisivat tai kirkuisivat, solmiutuisivat ja kerrostuisivat sinne jonka pitäisi olla maalaus. Tai piirtäessä piirros. Ei sen väliä.
Kaksiulotteisen pinnan tökkimistä ja silittelyä niin että sen saisi haltuunsa ja sulautumaan samaksi, moniulotteiseksii todellisuudeksi, jota niin koettaa ymmärtää. Sen jota hengittää ja jonka valossa elää. Täytyy olla hyvin suorana ja paljain jaloin, kuin maadoitettuna kummalliseen virtaan, sellaiseen joka ei siedä tukoksia ja muutenkin hyvin helposti katkeaa.
Sitten siellä on ihminen, ihmisiä. Kitalakeen takertuvan liuotinhuurun taikapiirissä kaikki sulautuvat yhteen, eikä ole väliä sillä kuka on asettunut nähtäväksi, kuka tulee nähdyksi tai näyttäytyneeksi tekemisensä kautta.
Siitä syntyy oppi jota ei osaa sanallistaa, mutta olemassa se on. Kun on palannut tavallisen tekemisensä yksinäisyyteen voi koittaa purkaa vähän kerrassaan sitä mitä on saanut.

Kun lähdin ylioppilaskesänä -97 Savonlinnasta kolmivuotisen Taidelukiorupeaman jälkeen pois, en olisi ikinä arvannut, että kuluu kolmetoista vuotta kunnes palaan kaupunkiin. Talvisalonmäellä hautakiviveistämön vieressä seisoi edelleen rakkaista rakkain puutalokommuunimme, Rottakoto, ja Olavinlinna, sitä ympäröivät vedet ja rannat olivat ihan yhtä sykähdyttäviä kuin silloin ennen. Taikkarin juhlasalin edestä löytyi vieläkin se sama ruskea sohvarähjä jolla moninaiset hyppytunnit venyttiin ja moni vanhoista opettajistakin tuli käytävillä vastaan.
Kurssin viimeisenä iltana kävelimme kolmen muun paikalle jääneen kanssa notkumaan Kasinosaarille, ja ihmeellisen varmasti sitä löysi suorimman reitin lukiovuosien parhaalle istumakalliolle taas.

Kesällä 2007 Rovaniemellä järjestetyn muotokuvakurssin jälkeen taas en olisi ikinä arvannut, että näin pian pääsen nauttimaan uudesta samanmoisesta intensiivileiristä. Rovaniemen oppilaista nyt Savonlinnassa oli myös ystäväni Jasmin Anoschkin, ja hyvin hauskaa oli ruotia edellisen ja meneillään olevan kurssin antia yhteenlaskettuna. Kummallakin kurssilla oli loistavat opettajat ja maailman parhaat ja hauskimmat kurssitoverit. Siinä mielessä on harmillista, että SKR:n järjestämiä muotokuvakursseja tullaan ilmeisesti pitämään enää vain yksi, ensi kesänä Turussa, ja sille en enää kehtaa hakea, vaikka opittavaa muotokuvissa yhäti olisi. Olen kuitenkin hyvin iloinen ja kiitollinen sitä, mitä näiltä kahdelta kurssilta sain. Hienoa että SKR päätti käynnistää niin mittavan projektin. Muotokuva tuntuu klassisuudestaan huolimatta aiheena mielenkiintoisesti sijoittuvan taidekentän reunamille, ja itsestäni tuntuu, että juuri niitä reunoja kulkemalla voi tiirailla keskiötä hiukan uusin silmin.