Joskus ovat sanat vähissä. Tai tulee paljon sanoja, jotka toistavat samaa, eikä niillä tunnu olevan merkitystä edes itselleen. Joskus se joskus kestää kauan. Kuvia on kyllä, mutta ei energiaa eikä halua tai tarvettakaan niitä sanallistaa. Turhuuden ja tyhjyyden tunne on mielummin hyvin yksityisenä pidettävä. Miksi sitä levittämään? Ei sellaista häpeile, mutta jos ja kun itsekseen pärjää, ei varmastikaan kannata kaataa mitään muiden niskaan.
Kauniit hetkensä haluaa ottaa vastaan kun ne tulevat, ottaa ja päästää taas menemään. Ei niistäkään kannata kenellekään kertoa. Turhaan banalisoituvat. Eivät tule enää. Parempi olla hiljaa vaan.
Kuitenkin, eräänä aamuyönä avajaisten jatkoilla tässä taannoin yllätin itseni pitämästä muistaakseni hyvin kaunopuheista saarnaa. Keuhkosin siitä, kuinka elämä kaikesta huolimatta on elämisen ja iloitsemisen arvoista. Että lopulta eniten katuu kaikkea sitä mihin ei uskaltautunut.
Kaikki nekin sanani olivat jo monen ihmisen moneen kertaan käyttämät. Siinä tilanteessa ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan se ettei taaskaan tullut keksittyä mitään uuttaluovaa tai omaperäistä. Sen sijaan vielä seuraavanakin aamuna olin iloinen siitä, että vilpittömästi tarkoitin, mitä sanoin. Enempää ei voi sanoilla tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti