Hakemuskiireet ja kaikki muut deadlinet paukkuvat päälle niin, että ei ehdi kirjoittamaan, vaikka se tuntuisi tärkeältäkin. Piirtämään ehtii toivoakseni Jurmossa, jonne olen matkustamassa muutamaksi päiväksi ystävien hyväätekevässä seurassa – vaikka on kiire – kun tuli sovittua. Ehkä ihmisen pitää järjestää itselleen lomia tarpeeksi kauas saaristoon, jotta tyhjääkin tilaa joskus löytyisi. Saahan nähdä. Pihapuut ja metsän puut liittyvät tällaisen tilan hahmottamiseen omassa elinpiirissä. Teksti on syntynyt alkusyksystä joskus, eikä sen kautta mitään tullut valmiimmaksi, mutta ehkä se teki keskeneräisyyttä ja ihmettelyä itselleni näkyvämmäksi.
Pihapuut ja metsän puut
Piha, jossa kasvaa vanhoja puita, tai puita jotka eivät enää ole nuoria ainakaan, joka rajautuu metsään, on pakahduttava.
Ei ole väliä sillä, miten usein nurmikkoa leikataan, vai leikataanko ollenkaan. Eikä merkitystä ole silläkään, onko pihapuut istutettu paikoilleen vai jätetty aikanaan raivaamatta rakennusten tieltä.
Puu on metsän perusyksikkö. Pihalla puu on korostetusti yksilö, mutta tiheikön syliin liukuva piha näyttää lukuisin esimerkein yhden ja usean yhden ykseyden.
Ikkunasta näkyy kuusi, sen takana metsän kuuset. Pihan kuusi on mehevämmän vihreä, leveämpi. Kuusimetsä sen takana ei ole pelkkää kuusta, mutta niin se kuitenkin on mieleen määrittynyt. Ne puut ovat vain hiukan kauempana, mutta niiden väri on kaukaisuuteen haipuvan taustan väri; rungot erottuvat neulasten, risujen ja oksistojen massasta vain tiettyyn johonkin asti, eikä se jokin ole piste. Eikä raja. Metsässä yksityiskohdat sulavat kaikkeuteen.
Se, miten puu pihamaalla ottaa tilansa, hämmentää rajaa hallituksi kuvitellun ja villiksi oletetun välillä. Joka suuntaan haaroen pihan puu ilmentää vaistonvaraista tietoa siitä, että eroa näillä kahdella ei ole. Muun muassa sen tähden ihmisten pihoilla kasvaa puita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti