maanantai 27. tammikuuta 2014

jatkokertomus 10/?

Istuudun ylimmälle portaalle. Minulla on kiinnekohta, sidos ajan ja toden välillä, kahdenvälinen, todennäköinen. Tästä lähtien kaikki on erilaista. On aikaan sitoutuneen kaipaus, vaiteliaisuus. Minä koostun muistosta ja tämänhetkisyyden kokemuksesta. Olen olemassa aina vähintään niissä. Silti en tiedä, mitä nimikylttiin voisi kirjoittaa. Mikä on selkeää? 
Minä en.
Istun portaalla ja katselen illan ja yön välillä mustuvaan metsään, taloni levittämän valopiirin reunalla häämöttävät rungot luovuttavat värinsä hämäräksi, hämärä ja tumma kuhisevat kummia, pimeitä sanoja. Kimeä. Yöstä on tulossa kimeä. Kimeinä öinä nukkuminen on vaikeaa, jos sammuttaa valonsa ja asettuu sijallensa makaamaan, sanat muodostavat remuavia joukkioita ja valtaavat pihamaan, pitävät hauskaa äänekästä elämää. Valta. Valvoa. Valvottaa. Loppuyöstä ne muuttuvat hysteerisiksi ja riitelevät raivokkaasti.
On olemassa tuskaista levottomuutta ja iloista levottomuutta. Rauha on lepoa ilossa, unettomuus levotonta liikettä, ei voi pitää paikkaansa, kiemurtelee ja kääntelee kylkiään, raivostuneet sanat kantavat sisuksiin asti ja valtaavat sen.

Pelolle ei eikä luulolle saa antaa valtaa. Tiedän että jokin ratkaisu on olemassa, suojakeino vihaisia sanoja vastaan ja että on paljon hyviäkin, paljon hyviä ja oikeita sanoja.
Sellaista on palanen taskussani, otan sen taas esiin, silitän sitä varovasti. Kirjaimissa on hento valo, vetäydyn niiden kanssa sisään, salpaan oven, ne kiinnittyvät kattoon vuoteeni yläpuolelle ja hekuvat siellä, yövalo, valokuva jota katselen koko yön.  s o l

2 kommenttia:

  1. Herkkää tekstiä. Toteamuksia, joihin saattoi samaistua. Kaunista.

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos Liisu, miten mieltä lämmittävä kommentti! Nyt vasta huomasin, kun oli koko blogi hautautunut joksikin (aika pitkäksi aikaa) arkiryöpytyksessä...

    VastaaPoista