Puhekaraokea Juhlaviikkoklubilla

Tänä iltana, 25.8 klo 21.00 alkaen ryhmämme Speech Karaoke Action Groupin kokoama Puhekaraokevalikoima on Juhlaviikkoklubin vieraiden käytössä. Viime viikonloppuna Kiasmassa pidetyissä työpajoissa mielenkiintoista materiaalia kertyi reippaasti, toivon mukaan ehdimme lisätä kaiken systeemiin jo tähän iltaan mennessä. Toinen tilaisuus Puhekaraokeen koittaa ensi viikon perjantaina, 31.8 Kiasman kahvilassa klo 17.00 alkaen. Tervetuloa, tilaisuudet ovat maksuttomia!

seikkailu

Kulkee keskustassa, nilkat nuljuvat. Levottomuus. Tuntee halua hypätä mihin vain seutubussiin, matkustaa pääteasemalle. Kello on jo paljon, mitään ei kuitenkaan tapahtuisi, ei mitään seikkailua, ei ainakaan sellaista jonka haluaisi kokea, ei mitään hyvää seikkailua. Silti ajatus bussilla satunnaisen lähiön seikkailuun matkustamisesta houkuttaa, nousee mieleen jokaisella hienoisesti kiertävällä askeleella. Tietää että kulkisi siellä, samalla tavoin nilkat lonksuen, ehkä joku ulkoiluttaisi koiraa, joissakin ikkunoissa palaisi valo, verhot kiinni, iltatupakan tuoksu parvekkeilta. Sitten kaikki hiljenisi, sitä vaeltaisi siellä yksin, muutamaa tienpätkää edestakaisin, asutuksen loputtua pimeään metsään ei uskaltaisi mennä, seisoisi siellä pitkään katulampun valokiilan reunalla ja pelkäisi että lamppu sammuu.
Tosissaan ei halua valtamerenylipurjehdusseikkailua, tajunnan hämärtämistä tai laajentamista oudossa seurueessa, maanosan vaihtamista, liittymistä vallankumouksellisiin. Haluaisi jotenkin kertoa muillekin, että fantasioi  seutubussiseikkailusta, mutta ei kehtaa. Kenelle sen kertoisi? Katukiveen on kuivunut kiinni litteä sammakko. Onko se niin paha haaveilla mahdollisista asioista?(vaikka ei edes toteuttaisi niitä?)

Juhannuskukat viikon tyynyn alla

ei vaiskaan
maljakossa tai juomalasissa
vallan. sisko korjas hatunsa
iloitsi, kyllä tämä yhden kesän vielä vähintään
korjasi juuttiköyden säikeillä ja ompelulangalla
ei se kesää tee
tyttö hymyilee

jatkokertomus 5/?

En osannut olla hyvin yksin. Kaipasin itseni ulkopuolista, jotakuta joka tulisi luokseni, läheisyyteeni ja auttaisi olemaan minä. Yksin minä, minä yksin, itsekästä. Itsenäisyys, yksinäisyys : sisäisessä järjestelmässä sekaantuneet sanat, sulautetut.
Ihmisessä on sekä tahdonalaisia että ylisiä lihaksia. Kaipauksensulatusjärjestelmä rinnakkain ravintoa prosessoivan kanssa ja kummatkin itseohjautuvia.
Ilman ravintoa kuolee. Ilman kaipausta.

Tahdolla liikuteltavat osat saadaan liikkumaan ravinnolla ja kahvilla. Elämä saadaan maistumaan keskittymällä ravintoon ja osien liikutteluun. Puuhellaan saadaan tuli kiehisillä tai konsernin makulatuurilla, kaivon vesi on kylmää ja maukasta, pannun kylki on punainen ja musta. Karkea jauhatus, kouranpesämitta. Juoma saa kiehua hetken, sitten selvennetään kaatamalla kerta-annos kuppiin ja vinhalla kierteellä takaisin pannuun, purut vetävät mukanaan pohjalle toisetkin purut, säikäyttämiseksi sitä myös sanotaan. Pohjaan painumista. Mukana painumista.

Selostus auttoi pitämään kiinni minusta. Kerroin, kuinka toimia pannukahvin kanssa, kertomalla tein itseäni todelliseksi yhteisesti jaettuun maailmaan. Näin olin sinut itseni kanssa. Kaipasin sinut.

Sanoja, sanoma

Naapurissa on maailma kylässä. Miten mielenkiintoista ohjelmaa siellä onkin, suurin osa täytyi skipata, kun en pärjää tungoksessa. Ahdistaa. Yksi rasti tuli kuitenkin käytyä: Rautatientorilla oli tänään neljältä kolmannen polven Palestiinan pakolaisen Rafeef Ziadahin keikka, johon liittyvän YleX:n haastattelun   kuulin sattumalta ja kiinnostuin.
Kun omat ajatukset ovat ikuisen ehkän ja toisaalta-toisaalta vatkaamisen pehmentämiä, oli vaikuttavaa kuulla jonkun antavan selkeitä vastauksia kysymyksiin taiteellisista päämäärästä ja poliittisista kysymyksistä.
Hölmöyttäni missasin keikasta ensimmäisen puolikkaan, kun en ollut tarkemmin ottanut lavoista selvää. Eipä ole ennen harmittanut se, että kuunteli Ristoa ja Peitsamoa.
Kuten päälavan edusta, Amazon-teltta oli myös tupaten täynnä, ilmapiiri keskittyneen latautunut. Kurkin takarivissä kun Ziadah päätti esityksensä runoon We teach life, sir!
Pienessä tilassa tuntuma oli tuota Youtuben versiota kiihkeämpi, aplodit innokkat, tyttö vieressäni itki.

Check Ravintolapäivä

Guggenheim-hankkeen kaatuminen kirvoitti useammastakin suusta katkeria syytöksiä suomalaisen taideväen takapajuisesta ja pelokkaasta ei-mentaliteetista. Missä sitten lopullinen syy mahtoikaan olla, taideväen näkyvä vastustus ei jäänyt päättäjiltä huomaamatta. Äkkiseltään Helsingin taidemuseon ja koko kulttuurikentän rahoitukselle nyt luetut madonluvut vaikuttavat jopa sisältävän kostohenkeä: kun ette tollot huolineet harvinaista herkkua, eipä tipu enää murusiakaan. Saa nyt nähdä sitten.

Mutta en suostu allekirjoittamaan ei-liikettä enkä pelokkuutta. Hyvä esimerkki on Checkpoint Helsinki, joka vielä toki tässä vaiheessa kaipaa tarkennusta ja edelleenkehittelyä. Guggekeskustelussa useamman kerran penättiin vaihtoehtoja hankkeen kritisoijilta, nyt niitä tarjottiin. Mielenkiintoista on ollut havainnoida mitätöinnin retoriikkaa, jolla Guggenheimin pettyneet kannattajat ovat siihen tarttuneet. "Söpöä kotikutoista puuhastelua" "Ehkä vaikenimme kiltteyttämme, kun kerrran taiteilijat saivat puserrettua itsestään vision, onhan se sinänsä kannatettavaa kansalaistoimintaa..." Tämä vision puriste kuitenkin sisältää monta hyvää, täällä ennen tässä mittakaavassa toteuttamatonta ideaa. Mikäli ehdotusta lähdettäisiin vakavissaan toteuttamaan, edellyttäisi se yhteistyöhalua ja kykyä Guggeheimriidan tulehduttamilta osapuolilta.

Kyllähän se on tiedossa, mikä turisteja houkuttelee ja elinkeinoelämää piristää. Massojen mittakaavassa kulttuuri ei lainkaan ole listan kärkipäässä, mutta mahdollisuutensa ja hetkensä silläkin on. Ja on totta, että komeilla kuorilla ja maanisella markinoinnilla voidaan myydä pölvästeille melkein mitä vain, mutta ihmettelen silti, miten sitkeästi osa päättäjistä on takertunut tähän yhteen ja ainoaan toimintamalliin.
Sillä vaikka Guggenheimin vertaaminen Mäkkäriin ei ollut erityisen osuvaa, ruoka voi hyvin toimia esimerkkinä. Jos Guggenheim on tähtensä menettänyt hienostoravintola, se mitä me mielummin haluamme ja mikä voisi myös turisteja kiinnostaa, on Ravintolapäivä. Joitain vuosia taaksepäin monikaan ei olisi uskonut moisen ilmiön olevan edes mahdollinen.

Palailen juuri teosripustusreissulta Mäntästä, jossa rakennetaan ensi kesän Kuvataideviikkoja. Keskisuomalaisessa pikkukaupungissa on jo kohta 20 vuotta pyöritetty minibudjetilla mittavaa kulttuuritapahtumaa, joka kiinnostaa niin paikallisia kuin taideturistejakin. Mittakaava on tietenkin eri kuin haaveillut G-kävijämäärät, mutta Mänttä on ilmiö, joka todistaa sisällön olevan käärettä huomattavasti tärkeämpi. Esimerkkinä mainittakoon Ilkka Juhani Takalo-Eskolan kuratoima vuonna 1995 kokonaisen kerrostalon vallannut näyttely, joka on edelleen kaupunkilaisten mielissä ja puheissa.

Tapahtuman minibudjetin mahdollistaa osaltaan talkooapu, jota tarjoavat yhtälailla paikalliset kuin tapahtumaan osallistuvat taiteilijatkin. Tällä kertaa paikalla oli apuvoimina jopa eräs viime kesän taiteilijoista. Ei kaiken tarvitse olemattomalla rahoituksella pyöriä, mutta taiteen ehdoilla syntyneille asioille tyypillistä on, että ihmiset ovat valmiit antamaan itsestään todella paljon. Ehkäpä rakkaudesta aiheeseen? Enkä nyt tarkoita sitäkään, että elinkeinopoliittisen matkailuhankkeen edistämiseen pitäisi uhrata loputtomasti taideväen selkänahkoja – mutta negatiiviseksi, itsekkääksi ja itseensäkäpertyneeksi syyttetty porukka osaa olla myös täysin päinvastaista. Valmista vaikka mihin. Tarvitaan vain jotain, joka vilpittömästi motivoi. Tässä on jotain, minkä pelkään jäävän ikuisesti päättäjiltä ymmärtämättä, ja samalla paljon positiivista hylkäytyvän vain siksi, että jossain ollaan takertuneita vanhoihin toimintamalleihin, negatiivisia ja pelokkaita.

Puhekaraokea Tallinnassa

27.4.2012, Kanuti Gildi Saal, Kõnekaraoke õhtu

" Hyvät puhekaraokeillan vieraat!

Viikko sitten pidimme puhekaraoketyöpajan täällä Kanuti Gildi Saalissa, kerätäksemme työpajaosallistujilta puheita arkistoomme tätäkin iltaa varten. Pajan lopuksi pyysimme palautetta ja kehittämisideoita. Eräs niistä kuului, että myös meidän pitäisi laittaa itsemme likoon ja pitää omia puheita.
Tähän olisi helppo vastata, että puheiden saattaminen karaokesysteemissä esitettävään muotoon vaatii paljon aikaa ja monia erilaisia työvaiheita: meille ei yksinkertaisesti jää aikaa laatia omia puheita. Mutta ainakin minulle kiirettä todellisempi syy on pelko. On ihmisiä, joilta puheen pitäminen käy luonnostaan. Sellaisen puhujan ja puheen kuunteleminen on ilo. Itse en kuulu heihin, pelkästään jo tämän puheen kirjoittaminen sai käteni hikoilemaan ja vapisemaan.
Siitä huolimatta seison nyt tässä ja tahdon kiittää koko puhekaraoketyöryhmän puolesta kaikkia ihania ja auttavaisia ihmisiä täällä Kanuti Gildi Saalissa, Suomen Viron instituutissa, Kuvataideakatemiassa ja Suomen Kulttuurirahastossa, sekä kaikkia työpajoihin osallistuneita.
Tervetuloa, älkää turhaan pelätkö, viettäkää hauska ilta! "

Suunnilleen näin se meni – ensimmäinen julkinen puheeni ikinä, (jos jossain koulun kevätjuhlissa ääni täristen ääneen luettua ainetta ei lasketa, ja sitähän ei lasketa?) ja kun muistilappu hävisi illan tuoksinassa, hyvä oli että avajaispuheesta oli kyse. Englanninkielinen versio löytyy puhekaraokevalikostamme. Suuresti jäi harmittamaan, ettei vironkielistä käännöstä ehtinyt järjestää, kun puheessa mainittu kiire koko touhun tuotannossa piti ihan täydelleen paikkansa.Työpajan ja itse tapahtuman välillä kuluneen viikon aikana ei turhan monta tuntia yöunta kertynyt.

Itseni lisäksi puheen pitäämisen kauhusta vapautui moni muukin, ja karaokepuheita kuultiin puolille öin asti viroksi, suomeksi ja englanniksi. Minusta kaikkein nautittavin puhe oli kylläkin katkelma Kurt Schwittersin Ursonatesta, jonka, kuten muutaman muunkin arkistostamme löytyvän tekstin kohdalla, määritteleminen puheeksi käyttää kaiken sen vapauden, mikä taiteella on. Mutta voi sitä puheenakin tulkita, tuonakin iltana sekä saksalaisittain että suomalaisittain painottaen.

Suomesta mukaan saatiin yksi uusi puhe, kun Tallinnassakin vaikuttanut runoilija Esa Mäkijärvi kirjoitti ja esitti puheen cut-up runoudesta. Vaikka videon tempo oli kuulemma haastavan nopea, hän piti puheensa erinomaisen vakuuttavasti.

Sattumalta tapahtuma osui päivään, jolloin oli kulunut kaksi vuotta Meksikossa surmatun Jyri Jaakkolan ja Bety Cariñon kuolemasta. He olivat osa saattuetta, joka oli viemässä ruokaa ja lääkkeitä paramilitäärijoukkojen saartamaan autonomiseksi julistautuneeseen kylään, San Juan Copalaan. UBISORT-joukot ampuivat Jyrin ja Betyn, ja haavoittivat useita muita mukana olleita. Vaikka syylliset ovat tiedossa, oikeuskäsittely ei etene, sillä kunnollisen todistajansuojeluohjelman puuttuessa kukaan ei uskalla todistaa. Kansainvälinen uutiskynnys ylittyy varmasti, jos uhri on länsimainen, mutta suurin osa surmatuista on paikallisia jotka ovat joko väärää mieltä tai vain väärässä paikassa. Murhat Meksikossa jatkuvat, koska ihmiset eivät uskalla puhua. Mitä meille jää tehtäväksi? Loputon mahdollisuus puhua, puhua ja kirjoittaa addresseja, kirjoittaa, toivoa että niillä olisi jotain vaikutusta, edes joskus, jossain.

Puhekaraoken valikoimassa on jo nyt hyvin monenlaisia puheita. Osa vakavia, osa velvoittavia, manipuloivia, on henkilökohtaisia, vitsikkäitä, pönöttäviä. Kun kirjoitin omaa puhettani, mietin, kuinka henkilökohtaiselle alueelle voin ja haluan mennä. Puheessa on jotain, joka hyvin herkästi muokkautuu yleisön mukaan, vastaanoton ja koko kontekstin mukaan - ja meidän karaokemme yleistunnelma on kevyt. Arkisto sisältää niin raskaita ja painaviakin puheita, ettei juuri muunlainen tunnelma olisi mahdollista, ja toisaalta juuri siten puheita karaokemuodossa käsitellessä voi olla mahdollista päästä rajapinnalle, jossa kevyen siivussa maistuu jonkin muun reunus.
Enpä silti tiedä luulenko vain niin, jotain, jossa on mukana korviaan myöten, on vaikea arvioida.

En siis puhunut Meksikosta. Muistin, kuinka viimeisiä kertoja kun olin Jyriin yhteydessä, hän iloitsi kun oli uskaltautunut ja onnistunut pitämään puheen espanjaksi, ensimmäistä kertaa elämässään.
Silloin ajattelin, että tuo on jotain, johon minusta ei koskaan ole. Ehkä juuri tuon muiston tähden ja myös Kanuti Gildi Saalin taiteellisen johtajan Priit Raudin tulkitseman Yrjö Hakasen "25 miljoonaa syytä olla kommunisti" puheen rohkaisemana päädyin mesoamaan vironkielistä karaokepuhetta: Käige Perse . "...käige perse kõik kuradi intellektuaalid kes te teate juba kõike olete nii kuradi skeptiliset et ükski süstal ei lähe teile enam naha vahele ja ma ei tea kuida sinu ees mitte lolliks jädäa sest sinu ees jäävad niikuinii kõik lolliks käige perse kõik teisejärgulised romaanikirjanikud, akvarellimaalijad käige perse sest te arvate et olete paremad kui kõik teised kastid ühiskonnas ja et te arvate et poliitika on räpane kas Lennart Meri oli räpane?..." Ehkä hiukan outoa kunnioitaa ystävän muistoa näin, mutta Jyrin huumorintajua on ollut ikävä.

Tallinna oli puhekaraoken ensimmäinen kerta ulkomailla, haastava ja jännittävä keikka, jonka palkintona ainakin itselle syntyi innostus viron kieleen. Vastapainoksi yleensä yksinäiselle kuvataiteilulle oli mukavaa jakaa monia hikisiä mutta hauskoja tunteja kollegoiden kanssa, ja erityisen hienoa oli illan ja yön jo päätyttyä vaeltaa aamuvalossa nukkumaan muutama tunti ennen kotiinpaluuta. Kiitos ihmiset!
Kuvia illasta ja laajemmin koko projektin taustasta löytyy ryhmämme sivuilta: Speech Karaoke Action Group