Alle gegen alle

Viime keskiviikkona neljäsluokkalaiseni osallistui ylipormestarin itsenäisyyspirskeisiin isoisoäitinsä tekemässä sinivalkoruudullisessa mekossa. Mummu ompeli sen, niinkuin aikanaan monta muutakin luomusta minulle ja siskolleni koulun juhliin, ja on hienoa, että ne ovat jo seuraavan sukupolven käytössä. Asuvalintoihinsa suurella hartaudella suhtautuvan kymmenvuotiaan päällä vanhanajan pitsi-ruutumekko oli liikuttava yllätys. Värit kuulemma sopivat tarkoitukseen, ja mekon historia myös. Karjalasta evakkoon joutuessaan mekon ompelija oli itse suurinpiirtein tanssijaishileeni ikäinen.

Finlandiatalolla kysyttiin myös linnan itsenäisyysjuhlien kestohitti: mitä itsenäisyys merkitsee sinulle? Lapset tuntuivat pohtivan vastaustaan vaikeaan kysymykseen ihan oikeasti. Jatkoimme mietintää kotona itsenäisyyspäivän aamuna, mutta yksiselitteistä vastausta ei löytynyt. Puhe kääntyi mikrovaltioihin, oli kiire pihalle hartaasti odotetussa lumessa riehumaan, lumisotaan varustautuessa kaivettiin esiin Alle Gegen Alle. Saunan jälkeen leivottiin illan teemaan niin sopivaa pitsaa, kaikki saivat päättää omat täytteensä. Myös toisten outoja valintoja piti maistaa... Linnan juhlien televisiointi ei tarjonnut yllätyksiä, ei myöskään samaan aikaan käynnissä olleen mielenosoituksen uutisointi. Tai no, harvemmin Ylen toimituksesta paikalle on sattunut noin paljon ajovaloihin jähmettynyttä kaniinia muistuttava toimittaja, mutta muutoin raportointi, kuten tapahtumia seuraava ja kommentoiva somevirtakin soljui odotetusti. Irma Optimisti lausui virkistävän rehellisen oloisen mielipiteensä pakolliseen itsenäisyydenmerkitys-kysymykseen, taiteilijakunta siis Juicen viitoittamalla kohteliaan kapinan poluilla.

Keväällä 2013  Kasarmitorille haettiin taideteosehdotusta Talvisodan muistomerkiksi. Vaikka  ajatus kilpailusta aiheutti tuoreeltaan vain tuskaantunutta tympäytymistä, pakottauduin miettimään suhdettani sekä sotaan, veteraanien kunnioittamiseen että muistomerkkeihin yleensäkin. Jollain tapaa tuntui, että täytyy yrittää, että Suomen valtion kouluttamana taiteilijana isänmaallinen velvollisuuteni on rustata mahdollisimman paljon omaa taidekäsitystäni edustava ehdotus. Parhaani tein, ja harvoin olen ollut niin iloisella mielellä ja kevättä rinnassa kun ehdotustani (tietysti kilpailuajan viimeisillä sallituilla minuuteilla) lautakunnalle kiikuttaessani. En odottanut sen menestyvän, mutta olin tyytyväinen saatuani sen tehdyksi. Jo viime itsenäisyyspäivän aikaan, Kiakkovieraiden ja muiden Tampereen juhlijoiden toimien ruodintaa seuratessa, teki mieli julkaista ehdotukseni. Enpä kuitenkaan kehdannut. Nyt, kun aika on tasoittanut, silittänyt, turruttanut minua taas vuoden lisää, on syytä antautua houkutukselle, joka vuosi kehtaan taatusti vähemmän. Siis:

Nimimerkki Kipinä: Teosehdotukseni Talvisodan muistomerkki-kilpailuun Kasarmitorille

Ehdotukseni on monumentin olemusta ja aikakäsitystä tapahtuman suuntaan laajentuva.
Tulkitsen Talvisodan hengeksi nimetyn ilmiön olennaisimmaksi sanomaksi tälle ja tuleville päiville valmiuden taistella arvokkaiksi koettujen asioiden puolesta, yhdessä. Tuskin sota-ajan yhteishenki ja taistelutahto hävittivät kansakunnan sisäiset erimielisyydet ja ristiriidat, mutta tiukassa tilanteessa oli pakko suunnata huomio siihen, mikä on yhteistä, ei erottavaa. Sodasta selviäminen näytti tuon asenteen voiman ja jälleenrakennuksen toiveikkuus ja sitkeys kasvoivat sen pohjalta.
Toivoisin, että osaisimme taas löytää tuon asenteen. Kykenisimme yhdessä selvittämään, keitä me kansa- ja ihmiskuntanakin olemme, onko olemassa jotain niin suurta yhteistä unelmaa, että unohdamme erimielisyytemme, oman edun tavoittelun, kärjekkään ja omiin blokkeihinsa asemoituvan julkisen keskustelun, ennakkoluuloihin perustuvat viholliskuvat? Mitkä ovat tämän päivän todelliset uhat, ja miten niistä voi selvitä?

Muistomerkkiehdotukseni puitteissa näihin kysymyksiin pureuduttaisiin kerran vuodessa Talvisodan alkamisen päivänä järjestettävässä tapahtumassa, joka kokoaisi yhteen Kasarmitorille pystytettävään puolijoukkutelttaan mahdollisimman eri-ikäisiä, erilaisia näkemyksiä, yhteiskuntaluokkia, ammatteja, eri kulttuuritaustoja edustavia ihmisiä. He yöpyisivät teltassa torilla ja yhdessä keskustellen etsisivät ratkaisuehdotuksia juuri sillä hetkellä tärkeimmiltä tuntuviin kysymyksiin. Jokaisena vuonna mukana olisi vastuuhenkilö, joka kutsuisi mukaan muut osallistujat. Seuraavan vuoden vastuuhenkilö-ehdotus synnytettäisiin teltassa sen pohjalta, minkälainen osallistuja tuntuisi vielä tarvittavan näkemyksiä laajentamaan. Teltan keskusteluja dokumetoimaan ja julkiseksi tekemään kutsuttaisiin mahdollisimman monipuolisesti mediaa, niin vaihtoehtoisten kuin julkisen ja kaupalliselta pohjalta toimivien tahojen edustajia.
Teltassa vietyn yön jälkeen osallistujat ja toivottavasti myös laajempi yleisö jatkaisivat aloitettua keskustelua vapaamuotoisesti. Talvisodan loppumisen päivänä teltta pystytettäisiin taas, ja torilla vietettäisiin avoin tapahtuma, johon prosessiin osallistuneet voisivat valmistaa/ehdottaa sopivaksi katsomaansa ohjelmaa.

Materiaalisesti teosehdotukseni sisältää ainoastaan puolijoukkueteltan kahdeksaa sivusalkoa ja yhtä keskisalkoa varten torin kiveyksestä kaksi kertaa vuodessa irrotettavat kivet, jotka paikan merkitsemiseksi hiottaisiin kiiltäväksi. Maa kivien alla tulisi muokata sellaiseksi, että telttakepit saa tukevasti pystyyn, paikaltaan irrotettuja kiviä voitaisiin käyttää teltannarujen painoina tapahtuman ajan. Teltta itsessään olisi tavallinen puolustusvoimien puolijoukkueteltta, joka joko voitaisiin hankkia pysyvästi tätä käyttötarkoitusta varten, tai lainata tai vuokrata tilanteen mukaan. Tapahtumat järjestettäisiin talkoo- ja vapaaehtoispohjalta, mukaan kutsuttujen tahojen työpanosta hyödyntäen. Mahdollisesti muistomerkin toteuttamiseksi budjetoitu summa voitaisiin jakaa jonkinlaiseksi pesämunaksi tapahtumien välttämättömiin kuluihin.

Menneitten saavutusten kunnioittamisen ja ihailun lisäksi on osattava uudelleentulkita niitä, pitää niiden ydintä hengissä tuorein tavoin. Ilman valmiutta rakentavaan, avoimeen, erilaisuutta ja erimielisyyttä sietävään keskusteluun meillä ei ole toivoa paremmasta, eikä tulevaisuutta, jossa monumentteja ihailla.

12.11.2014

     marras  kello  aurinko  kuu

Runotyttö yökkii

Nyt se taas on alkanut. Kurja unettomuus. Mitenköhän monia tunteja olen pyörinyt hereillä, kirjoittanut päässäni turhautuneita lauseita: kirjeitä rakkaille ja ystäville, menneisyyttä, haaveita ja raakileita teksteiksi, päiväkirjaa, blogia, hakemuksia, kiistakirjelmiä, tunnustuksia. Koska päivät ovat täynnä muuta ja uupumus kasautuu, selviytyy arkivelvoitteista juuri ja juuri, ei aina kaikista niistäkään ihan kunnialla, unohtelee tärkeitäkin asioita, ei tunnu mahdolliselta uhrata potentiaalista uniaikaa siihen että todella yrittäisi kirjoittaa. Kuvitteellinen kirjoittaminen paineistaa todellista yhä mahdottomammaksi. Epäonnistunut yritys pakottaa itsensä uneen ei ole lepoa. On pakko aloittaa suman purkaminen ja valvoa tarkoituksella.

Joskus kun olin viaton, ihantenani oli pysyä herkkänä ja viattomana. Nyt pelkästään tämän kirjoittamalla tunnustaminen on nolottavaa. Ja miten hullua, jos tämän kääntää nurinpäin: nykyään minulla ei ole ihanteita? Nykyään en enää halua olla herkkä? Nykyään en enää tiedä, mitä on olla viaton? Nykyään olen nolo.
Koetan itse ymmärtää tätä runotyttöposeraauksen kautta: näen itseni nuorempana, tuoreempana, viattomampana. Sen verran itsetietoisena ja narsistisena, että ymmärrän kuinka söpöä sellainen herkkä runotyttömäisyys voi olla. Tällainen runollisen heittäytyvä tunteellisuus on kuitenkin syntymälahjana saatu riesa ja ominaisuus, otetaan siitä nyt kaikki irti siis… Muutamaa auringonpyörähdystä vanhempana… sama heittäytyvä tunteellisuus ja mustelma arpineen heittäytymisen seurauksina. Vaikka tekee kipeää ei haittaa. Kypsä elämänkokemus on söpöä. Sopivissa määrin. Ja niin edelleen. Lisää syöksyjä ja lisää. Toistetaan vielä muutama kerta.

Jossain vaiheessa sitä vaan miettii, että taktiikkaa tulisi muuttaa. Tämä ei toimi enää itselle eikä muille. En ole enää söpö. Turraksi voi tulla vain jos ensin on ollut herkkä. Jos mistään ei enää ilmannukaan ketään puhaltelemaan pipeihin, on parempi jättää parkumiset sikseen, ja keskittyä vaikka olemaan kompastelematta. Tämänkin kirjoittaminen hävettää, mutta saatana vie, parempi kirjoittaa kuin valvoa muuten vaan. Niinkö se onkin. Että on esittänyt näytelmää itselleen ja muille, ja sen tajutessaan lamaantuu. Voi apeus. Eikä mitään ole jäljellä, paitsi jälkikasvu, jota rakastaa samalla sentimentaalisella yleispätevällä tunnekuohulla kuin ihmisyyteen nyt kuuluu. Ei mitään raportoimisen arvoista. Nyt siis en jaksa yrittää enempää. Luovutan. Yritän taas nukkua, että huomenna jaksan taas rakastaa arkeani ja ihmisiä siinä, kaiken tavallisuutta ja tiettyä mykkyyttä.

( tämä teksti syntyi ryöpsäyksenä, röyh, jokunen valvottu yö takaperin, elokuussa kait ja oli tarkoitettu äärimmäisen yksityiseksi. Parin viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen taas valvonut liikaa, roikkunut netissä ja tuumaillut kaikenlaista sellaista josta toivon rohkeavani ja jaksavani kirjoittaa analyyttisemmin joskus. Mm. tämän Virpi Alasen blogitekstin,sitä kommentoineen fb-keskustelun, sekä erään (nais)lifestylebloggaajaa muiluttaneen vauvan av-palstan kommenttiketjun sysäämänä päätin nyt kuitenkin pistää ekana ilmoille tämän. Pienenä henkilökohtaisena rohkeustekona. Jospa taas joskus saattaisin lukea Södergrania, Seljaa, Janssonia, Ahmatovaa, Guroa, Lessingiä, Munroa, Kaipaista, Kettua, Lindgreniä, Tarttia, Atwoodia, Kallasta jne. ihan vaan kirjallisuutena ja uskaltaen itse heittäytyä lukemaani. )

”Ceci n'est pas une..."

pressujää

Syyskuun kesäpäivä, on lämmin, istumme pihalla ateriaa lopetellen. Sanon, että tämä on juuri parasta, jokin muutos meneillään ja tuntuu ilmassa, minä pidän tällaisesta. Niin, muutos pimeämpään ja kylmempään, sanoo A, vaikka hymyilee, kevät on paljon mukavampi kun kaikki on uutta ja vasta alkamassa. Tervetuloa vanhuus, sanon minä ja nauran.
Illalla kannan muumiotautisia omenoita kuoppaan pelto-ojan laidalle, ylitän hopeisena rapisevan, jättiputket peittävän pressuautiomaan, keittion ikkunassa näkyy keltainen valo ja vähenevä valo ulkonakin on lämmin. Hajamielinen ajatus siitä, että tämä taitaa olla juuri sellaista, josta nuorempana haaveilin. Pressujen on oltava paikallaan ainakin kolme, mieluiten seitsemän vuotta. Silloin ne lahoavat ja tukahtuvat. Feisbuukissa noinkuinkin itseni ikäinen puolituttava kiroilee keski-ikäistä pyöräkaaharia. Keski-ikä on aina joillain muilla, itse aion elää pitkästi yli satavuotiaaksi. jos vain muistan elää. Merkkipaalujen ja taitepisteiden välit pitenevät armeliaasti kun matkat pitenevät, missä on puoliväli, missä ensimmäinen tärkeä etappi. Vanhin lapseni on lähempänä aikuistumisensa alkua kuin minä omaani, ainakin matemaattisesti ajatellen. Silti tuoreinta tulokasta ja esikoista yhdistää oikeutettu oletus minun aikuisuudestani, heidän lapsuudestaan.
Olemme puhkaisseet vanhan, tukitun oviaukon kohdalle uuden ikkunanpaikan, reikää peittää läpikuultava, himmeä muovi, se kahisee ja lepattaa, vanhan koulun asukkaat kolkuttelevat oveaan. Minä sahaan pokien liitoksia kuistilla, tähän mennessä olen oppinut huolella merkitsemään mikä pää menee mitenkä päin mihinkä liitokseen ja piirtämään kuviot tarkasti. En vielä sahaamaan. Vasen alanurkka jäljellä. Asioista pääsee hiukan hajulle hiukan ennen kuin ne loppuvat. Olikohan tuokin nyt turhan rehvakkasti sanottu?

jatkokertomus 10/?

Istuudun ylimmälle portaalle. Minulla on kiinnekohta, sidos ajan ja toden välillä, kahdenvälinen, todennäköinen. Tästä lähtien kaikki on erilaista. On aikaan sitoutuneen kaipaus, vaiteliaisuus. Minä koostun muistosta ja tämänhetkisyyden kokemuksesta. Olen olemassa aina vähintään niissä. Silti en tiedä, mitä nimikylttiin voisi kirjoittaa. Mikä on selkeää? 
Minä en.
Istun portaalla ja katselen illan ja yön välillä mustuvaan metsään, taloni levittämän valopiirin reunalla häämöttävät rungot luovuttavat värinsä hämäräksi, hämärä ja tumma kuhisevat kummia, pimeitä sanoja. Kimeä. Yöstä on tulossa kimeä. Kimeinä öinä nukkuminen on vaikeaa, jos sammuttaa valonsa ja asettuu sijallensa makaamaan, sanat muodostavat remuavia joukkioita ja valtaavat pihamaan, pitävät hauskaa äänekästä elämää. Valta. Valvoa. Valvottaa. Loppuyöstä ne muuttuvat hysteerisiksi ja riitelevät raivokkaasti.
On olemassa tuskaista levottomuutta ja iloista levottomuutta. Rauha on lepoa ilossa, unettomuus levotonta liikettä, ei voi pitää paikkaansa, kiemurtelee ja kääntelee kylkiään, raivostuneet sanat kantavat sisuksiin asti ja valtaavat sen.

Pelolle ei eikä luulolle saa antaa valtaa. Tiedän että jokin ratkaisu on olemassa, suojakeino vihaisia sanoja vastaan ja että on paljon hyviäkin, paljon hyviä ja oikeita sanoja.
Sellaista on palanen taskussani, otan sen taas esiin, silitän sitä varovasti. Kirjaimissa on hento valo, vetäydyn niiden kanssa sisään, salpaan oven, ne kiinnittyvät kattoon vuoteeni yläpuolelle ja hekuvat siellä, yövalo, valokuva jota katselen koko yön.  s o l