perjantai 12. syyskuuta 2014

pressujää

Syyskuun kesäpäivä, on lämmin, istumme pihalla ateriaa lopetellen. Sanon, että tämä on juuri parasta, jokin muutos meneillään ja tuntuu ilmassa, minä pidän tällaisesta. Niin, muutos pimeämpään ja kylmempään, sanoo A, vaikka hymyilee, kevät on paljon mukavampi kun kaikki on uutta ja vasta alkamassa. Tervetuloa vanhuus, sanon minä ja nauran.
Illalla kannan muumiotautisia omenoita kuoppaan pelto-ojan laidalle, ylitän hopeisena rapisevan, jättiputket peittävän pressuautiomaan, keittion ikkunassa näkyy keltainen valo ja vähenevä valo ulkonakin on lämmin. Hajamielinen ajatus siitä, että tämä taitaa olla juuri sellaista, josta nuorempana haaveilin. Pressujen on oltava paikallaan ainakin kolme, mieluiten seitsemän vuotta. Silloin ne lahoavat ja tukahtuvat. Feisbuukissa noinkuinkin itseni ikäinen puolituttava kiroilee keski-ikäistä pyöräkaaharia. Keski-ikä on aina joillain muilla, itse aion elää pitkästi yli satavuotiaaksi. jos vain muistan elää. Merkkipaalujen ja taitepisteiden välit pitenevät armeliaasti kun matkat pitenevät, missä on puoliväli, missä ensimmäinen tärkeä etappi. Vanhin lapseni on lähempänä aikuistumisensa alkua kuin minä omaani, ainakin matemaattisesti ajatellen. Silti tuoreinta tulokasta ja esikoista yhdistää oikeutettu oletus minun aikuisuudestani, heidän lapsuudestaan.
Olemme puhkaisseet vanhan, tukitun oviaukon kohdalle uuden ikkunanpaikan, reikää peittää läpikuultava, himmeä muovi, se kahisee ja lepattaa, vanhan koulun asukkaat kolkuttelevat oveaan. Minä sahaan pokien liitoksia kuistilla, tähän mennessä olen oppinut huolella merkitsemään mikä pää menee mitenkä päin mihinkä liitokseen ja piirtämään kuviot tarkasti. En vielä sahaamaan. Vasen alanurkka jäljellä. Asioista pääsee hiukan hajulle hiukan ennen kuin ne loppuvat. Olikohan tuokin nyt turhan rehvakkasti sanottu?