Kulkee keskustassa, nilkat nuljuvat. Levottomuus. Tuntee halua hypätä mihin vain seutubussiin, matkustaa pääteasemalle. Kello on jo paljon, mitään ei kuitenkaan tapahtuisi, ei mitään seikkailua, ei ainakaan sellaista jonka haluaisi kokea, ei mitään hyvää seikkailua. Silti ajatus bussilla satunnaisen lähiön seikkailuun matkustamisesta houkuttaa, nousee mieleen jokaisella hienoisesti kiertävällä askeleella. Tietää että kulkisi siellä, samalla tavoin nilkat lonksuen, ehkä joku ulkoiluttaisi koiraa, joissakin ikkunoissa palaisi valo, verhot kiinni, iltatupakan tuoksu parvekkeilta. Sitten kaikki hiljenisi, sitä vaeltaisi siellä yksin, muutamaa tienpätkää edestakaisin, asutuksen loputtua pimeään metsään ei uskaltaisi mennä, seisoisi siellä pitkään katulampun valokiilan reunalla ja pelkäisi että lamppu sammuu.
Tosissaan ei halua valtamerenylipurjehdusseikkailua, tajunnan hämärtämistä tai laajentamista oudossa seurueessa, maanosan vaihtamista, liittymistä vallankumouksellisiin. Haluaisi jotenkin kertoa muillekin, että fantasioi seutubussiseikkailusta, mutta ei kehtaa. Kenelle sen kertoisi? Katukiveen on kuivunut kiinni litteä sammakko. Onko se niin paha haaveilla mahdollisista asioista?(vaikka ei edes toteuttaisi niitä?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti