Saarna

Joskus ovat sanat vähissä. Tai tulee paljon sanoja, jotka toistavat samaa, eikä niillä tunnu olevan merkitystä edes itselleen. Joskus se joskus kestää kauan. Kuvia on kyllä, mutta ei energiaa eikä halua tai tarvettakaan niitä sanallistaa. Turhuuden ja tyhjyyden tunne on mielummin hyvin yksityisenä pidettävä. Miksi sitä levittämään? Ei sellaista häpeile, mutta jos ja kun itsekseen pärjää, ei varmastikaan kannata kaataa mitään muiden niskaan.

Kauniit hetkensä haluaa ottaa vastaan kun ne tulevat, ottaa ja päästää taas menemään. Ei niistäkään kannata kenellekään kertoa. Turhaan banalisoituvat. Eivät tule enää. Parempi olla hiljaa vaan.

Kuitenkin, eräänä aamuyönä avajaisten jatkoilla tässä taannoin yllätin itseni pitämästä muistaakseni hyvin kaunopuheista saarnaa. Keuhkosin siitä, kuinka elämä kaikesta huolimatta on elämisen ja iloitsemisen arvoista. Että lopulta eniten katuu kaikkea sitä mihin ei uskaltautunut.
Kaikki nekin sanani olivat jo monen ihmisen moneen kertaan käyttämät. Siinä tilanteessa ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan se ettei taaskaan tullut keksittyä mitään uuttaluovaa tai omaperäistä. Sen sijaan vielä seuraavanakin aamuna olin iloinen siitä, että vilpittömästi tarkoitin, mitä sanoin. Enempää ei voi sanoilla tehdä.

Kurkkubarbie ja muita asetelmia

Kun olin lapsi, filmipokkarilla otettiin valokuvia harvinaisina juhlahetkinä tai joskus, kun muistettiin. Kuviksi kehittäminen kesti kauan aikaa, ja oli jännittävää odottaa niiden saapumista.

Ihan pienenä koko kameraa ei edes saanut käyttää. Silti niitä 

lapsuusmuistokuvia on äidilläni monta kenkälaatikollista puuarkussa ja itsellänikin 

vinoja pinoja ( ja albumeihinhan niitä ei tietenkään juuri koskaan saatu aikaiseksi laittaa ).

Nyt on toisin. Oli elämys sekä itselleni että lapsilleni, kun tajusin että digipokkarilla voi rauhassa harjoitella kuvaamista. Tulos on tarkasteltavissa heti, ja kameran käyttö helppoa. Vaikka mikä on kuvaamisen arvoista! Hölmöä, että aiemmin asia ei ole tullut

mieleen. Ajattelimme kehittää valokuva - piirroskeskusteluja 

( ystävieni Emman ja Ilonan Mäntän kuvataideviikoille tulevan hienon Esinesanakirjan hengessä ja innoittamina ) Tästä lähtee :

Järkevä ammatti

                                           maalausraakile luurankomuusikoita kuvaavasta 

                                           sarjasta Ikuiset jamit

Muutamat viime viikot olen yrittänyt päästä taas pikavauhtia sisään maalaamiseen, koska deadline on melkoinen inspiraationlähde. Pian avautuva näyttely kotiseudun pienessä galleriassa on aiheuttanut monia paineita ja pulmia, kun raakileet ja vähän vanhemmat, omassa mielessä jo kuivahtaneet työt on pitänyt miettiä päässään jonkinmoiseksi kokonaisuudeksi. Lisäksi täytyi keksiä, kuinka henkilökohtaisen budjettikriisin kynsissä toimittaa teoksensa 500 km pohjoiseenpäin. Jo maalausten soutaminen työhuonesaaresta julkisen liikenteen piiriin vaikutti ajatuksena tuskaiselta. Onneksi apua löytyi siihen, kuten myöskin isoimpien maalausten toimittamiseen Matkahuollon huomaan.

Järkälemäistä aaltopahvipakettia raahatessamme ( mietin, että olisiko määritelmä muodolle ollut litteähkö tasokas ) mietimme luottoystäväni kanssa ammattimme varjopuolia. Vapaus tarkoittaa väistämättä köyhyyttä, ja kun taiteesta ei kykene päästämään irti, se mikä jälkeenpäin taidehistorian selvitymis- ja sankaritarinoissa näyttäytyy sitkeytenä, tuntuu itsestä usein vain sitkeältä tyhmyydeltä.

 Kokoaikainen taiteilijuus ei elätä kovinkaan monia, eikä heitäkään erityisemmin leveästi. Itselläni on suhteellisen hyvin palkattu, joustava ja erittäin mukava sivutyö, ja siitä ymmärrän olla onnellinen, koska sen turvin kykenen kuitenkin osittain keskittymään myös taiteen tekemiseen. Suurin osa kuvataiteilijoille tarjolla olevista sivutöistä vain on ihan toisenlaisia. Osittaisella töissäkäynnillä ei kykene rahoittamaan välttämättömiä menoja - saati siitä varsinaisesta ammatista koituvia kuluja.

Tuskin itse osaisin kuitenkaan olla onnellisempi, vaikka toimeentulosta ei tarvitsisi koko ajan kantaa huolta - murheita taitaa olla aika tasaisesti jakautuneena kaikkiin tuloluokkiin. Mietin kuitenkin, mitä tapahtuisi, jos suurin osa kulttuurin eri aloilla sinnittelevistä yksilöistä päättäisi kertakaikkiaan luovuttaa ja hankkia järkevän ammatin. Meitä on paljon. Työvoimapula tietyillä aloilla saattaisi helpottaa, mutta voisi kenties käydä niinkin että hoidettavia olisi jonkin ajan kuluttua huomattavasti enemmän? En tiedä. Taiteen moninaisuus on arvo, jonka kykenee hahmottamaan ehkä vasta sen kadottua. Se, mitä tuottavuuslaskelmien ja terävien kyynärpäiden julmassa maailmassa tapahtuu, tapahtuu niin vaivihkaa että havainnointikykymme ei ehkä riitä.

Voisin kai jatkaa paasausta loputtomasti, mutta huomenna on hoidettava palkkatyöpäivän lisäksi pienemmät maalaukset, itsensä ja jälkeläisensä junaan ja sieltä illansuussa ulos. Nyt on siis kerättävä unesta voimia ja tyhmänsitkeyttä. 

Toinenkin blogi

Tai oikeastaan kotisivua korvaava hommeli, niin kauan että ikuisuusprojekti valmistuu - eli täältä löytyy kuvia maalauksista, ja välillä ehkä muutakin. http://hannasaarikoski.blogspot.com/

Luurankoja luonnoskaapista

polle

lennättäjä

riippuvainen

Maalata kasvot, piirtää silmät

Meikkaamisen, kasvomaalauksen ja maalaamisen eleissä on jotain yhteistä, jota olen kovasti pohtinut. Ja kun ihana pikkusiskoni minulle suositteli ihanaa Feistiä, ja maalaamisen ääniraitana on Reminder nyt sitten kulunutkin, niin tässä tämä video, väljästi aiheisiini liittyen.

Tänään matkasin Pohjanmaalle, lapsuuskotoon. Junassa pohdimme veljeni kanssa maalaamisen ja piirtämisen eroa. Emme halunneet kategorisoida, mutta väitin, että useimmiten piirtäminen on analyyttisempää toimintaa kuin maalaaminen. Jos analyyttisellä tarkoitetaan rationaalista, ja jos tuntemus, tunne ja tunnustelu taas ovat rationaalisuuden vastakohtia. Enpä tiedä, keskusteluun tempautuessa ajatuksen kehittely tuntui jonkin jäljillä ololta, mutta nyt tekisi mieli kiistää kaikki, enkä enää onneksi ihan tarkkaan muistakaan, mitä on tullut julistaneeksi. Vastaväitteitä olisi hauska kuulla. Tai kuulla muiden jatkavan ajatusta? Niin itsekin teen, mutta juuri nyt se pätkii, tämä päivä on ollut jo riittävän täysi.

Varjo vain

Pikkuisena pelkäsin hysteerisesti luurankoja. Osaksi syy oli tuolloin valmistuneessa Hiidenpata - piirretyssä , jossa pääpahis oli varsin vaikuttava luurankohahmo. Tarkasti en muista, koska uskalsin katsoa korkeintaan toinen silmä auki.

Nyt näitä luurankoja kuitenkin kuviin tukkii, kaapista vaiko mistä, en tiedä, mutta kai niiden on annettava tulla. Kliseiksi muodostuvat kaikki aiheet, jotka ovat niin tärkeitä ja suuria, ettei niitä oikein osata loppuun koskaan käsitellä. Harmittaa hiukan, että toisin kuin veiston laitoksen - maalauksen laitoksen opetusohjelmaan ei luurangon piirtäminen pakollisena kuulunut. Olisi pitänyt silti varmaan mennä hakemaan selkärankaa piirtämiseensä kipsiluokan Haadeksesta. Tämä lomalla lekotteleva luurankeli lukee Maria Langin dekkaria joka alkaa huumaavalla Macbeth-sitaatilla:

" Elämä vaan on varjo liikuvainen/ näyttelijäraukka, joka näyttämöllä rajuupi hetken ja katoo sitten/ Tarina on se, hupsun tarinoima/ täynn ilmaa, tulta, mut mieltä vailla "

Valokuolema joka minut polttaa

Kalenteri on seinälle hommattu aikaa sitten, kai kuukauden aikaa. Muutaman kerran yritin postittaa tänne Käytöskukkasen osan " Kiire ", mutta ei ottanut onnistuakseen, ei sitten millään. Suosittelen katsomaan, YouTubestahan sekin löytyy.

Kipeys, tyhmyys, laiskuus ja uuden työhuoneen aiheuttamat tohinat ovat blogini pääasialliset hiljaisuuden syyt. Työtilassani on vielä paljon remppaamista, mutta seiniä rapatessa innostuin niihin piirtelemään, syntynyttä materiaalia kuvailemaan jne.

Akku loppui, valo loppui, energiakin, mutta ei hauskuus. Vaillinaisista otoksista tein tämmöisen pätkän ikäänkuin luonnokseksi kunnon animaatioon, joka ehkä joskus sitten tulee oikeasti tehtyäkin. Saahan nähdä. Luonnospätkän näkymättömissä kulkeva karaoketeksti on F.G: Lorcaa: Ajattelin Andalusian lauluista löytyvää runoa, jonka nimi on Pieni loputon runo.

Matkalla kelpaa kehnompikin eväs

Matkahuollon mainos, kuulemma kuusikymmenluvulta, aiheutti seurueessamme hysteerisen hilpeyden aamukahvia lautan kahviossa nauttiessamme. Kahvi oli kylläkin oivallista, mutta Fasun sininen ei kuulemma ole ollut entisensä Ruotsiin myynnin jälkeen.

Eilen reissun päästiin lopulta vasta illalla yhdeksän jälkeen, hyvin uupuneina mutta lopulta tyytyväisinä ja riehakkaina. Pääasillinen myöhästymissyy oli apurahahakemusten valmiiksi ja postiin saattaminen, joka ei koskaan, missään olosuhteissa ole helppo eikä kivuton tehtävä, mutta jos sitä yrittää hommailla työnteon, pakkaamisen ja erilaisten välietappien lomassa, projekti on lähes mahdotonta suorittaa ilman kyyneleitä. Lämminsydämisten lähimmäisten avustuksella lomakkeet ja printit jätettiin kuitenkin oikealla leimalla varustettuna postiin. Jos ne kansalaiset, jotka jaksavat eri keskustelufoorumeilla ja lehtien mielipidepalstoilla valittaa apurahoilla herroiksi elelevistä taiteilijaloisista, tietäisivät minkä määrän tuloksettomia hakemuksia jokainen apurahasta edes haaveileva joutuu vuoden aikana tuskastelemaan, saattaisi osa närkästyksestä haihtua. (Tähän liittyen teksi mieli vielä käsitellä sitä, kuinka moni niitä apurahoja edes saa, ja mikä itse asiassa on tämä ruhtinaallinen kuukausitulo, jolla herroiksi eleltäisiin. Mutta nyt olen lomalla, joka on ihan rehellisellä työnteolla ansaittu, ja palajan apuraha-aiheeseen joskus myöhemmin.)

Uudella Turun moottoritiellä tunnelit olivat pitkiä ja epätodellisia. Automankka soitteli aavistuksen venyttäen työhuonekasetteja kymmenen vuoden takaa - Leonard Cohenia, Stina Nordenstamia ja Tom Waitsia, tie oli liukas ja välillä tiheät sumusaarekkeet toivat lisäjännitystä matkantekoon. Mutta kun sumua ei ollut, tähtitaivas oli huikaisevan kirkas ja suuri. Hiukan ennen puoltayötä päädyimme vanhan ystäväni kommuunin keittiön pöydän ääreen nauttimaan kovaa teetä, ja oli äärettömän mukavaa taas tavata ja saada majapaikka pikavaroituksella niin hauskasta paikasta. Mielestäni talo, jossa käyttämätön uima-allas on otettu asuinkäytöön ja jonka vessassa on lukemistona Heideggerin " Taideteoksen alkuperä ", on majataloista parhain.

Nyt lautassa aurinko paistaa kirkkaasti väsyneisiin silmiin, meri ja saaret ovat liian kauniit  piirrettäväksi  ja mieli on täynnä lapsellista odotusta ja uteliaisuutta. Pian olemme perillä. 

Arboristeille ja metsureille

Hakemuskiireet ja kaikki muut deadlinet paukkuvat päälle niin, että ei ehdi kirjoittamaan, vaikka se tuntuisi tärkeältäkin. Piirtämään ehtii toivoakseni Jurmossa, jonne olen matkustamassa muutamaksi päiväksi ystävien hyväätekevässä seurassa – vaikka on kiire – kun tuli sovittua. Ehkä ihmisen pitää järjestää itselleen lomia tarpeeksi kauas saaristoon, jotta tyhjääkin tilaa joskus löytyisi. Saahan nähdä. Pihapuut ja metsän puut liittyvät tällaisen tilan hahmottamiseen omassa elinpiirissä. Teksti on syntynyt alkusyksystä joskus, eikä sen kautta mitään tullut valmiimmaksi, mutta ehkä se teki keskeneräisyyttä ja ihmettelyä itselleni näkyvämmäksi.

Pihapuut ja metsän puut

Piha, jossa kasvaa vanhoja puita, tai puita jotka eivät enää ole nuoria ainakaan, joka rajautuu metsään, on pakahduttava.

Ei ole väliä sillä, miten usein nurmikkoa leikataan, vai leikataanko ollenkaan. Eikä merkitystä ole silläkään, onko pihapuut istutettu paikoilleen vai jätetty aikanaan raivaamatta rakennusten tieltä.

Puu on metsän perusyksikkö. Pihalla puu on korostetusti yksilö, mutta tiheikön syliin liukuva piha näyttää lukuisin esimerkein yhden ja usean yhden ykseyden.

Ikkunasta näkyy kuusi, sen takana metsän kuuset. Pihan kuusi on mehevämmän vihreä, leveämpi. Kuusimetsä sen takana ei ole pelkkää kuusta, mutta niin se kuitenkin on mieleen määrittynyt. Ne puut ovat vain hiukan kauempana, mutta niiden väri on kaukaisuuteen haipuvan taustan väri; rungot erottuvat neulasten, risujen ja oksistojen massasta vain tiettyyn johonkin asti, eikä se jokin ole piste. Eikä raja. Metsässä yksityiskohdat sulavat kaikkeuteen.

Se, miten puu pihamaalla ottaa tilansa, hämmentää rajaa hallituksi kuvitellun ja villiksi oletetun välillä. Joka suuntaan haaroen pihan puu ilmentää vaistonvaraista tietoa siitä, että eroa näillä kahdella ei ole. Muun muassa sen tähden ihmisten pihoilla kasvaa puita.

Hetket merenneitona

Pitkästä aikaa vietin tänään pari tuntia piirustusmallina, normaalin käytännön mukaan 20 minuutin pätkissä. Kun tavoitteena on pysyä liikahtamatta ja pitää asento edes jotakuinkin kasassa, ehtii minuutit ja lopulta sekunnitkin laskemaan aika tarkkaan. Itse asiassa aikaa on parempi kuluttaa jotenkin muuten kuin laskemalla sen jokaista palasta, tai ne muuttuvat tuskaisen hitaiksi. 

Oma metodini on ensin hahmottaa asentoa omassa päässä eri kanteilta, se myös auttaa palaamaan asemiin tauon jälkeen. Loppuvaiheessa keskittymisen ja puutumisen sopivan suhteen ylläpitoon käy vaikka lyriikoiden ulkoamuistelu. Tänään en kokonaan muistanut Matti Johannes Koivun " Se oli eilen " ja " Pienet silmät "- biisien sanoituksia, kuten en muistanut myöskään täydellisesti Joni Mitchellin " All I Want " :ia enkä Mikko Perkoilan hienoa lastenbiisiä, joka alkaa " Ei ole, eikä tule koskaan olemaan /kaukaisessa maassa linnaa mahtavan kuninkaan/ eikä kuninkaalla tytärtä ... " Ja Dylan Thomasin runo to Others than you alkaa " Friend by enemy I call you out " , mutta jatko jäikin hyvin irrallisiksi pätkiksi päässäni.

Mutta nuppini pysyi suunnilleen koossa ja paikallaan, ja se lienee näiden huvitusten tarkoitus.

Pakollinen piirustuksen toiselle puolen pysähtyminen voi tapahtua näinkin. Myös oma nälkä totiseen mallipiirtämiseen kasvoi taas, kenties jo lähestyäkseen todellista tekoa. 

Sisältäni portin löysin - Pekka Streng

Tulipa vaan mieleen, usein työhuoneellakin soinutta - Kaksi hienoa muusikkoa, hiukan samanlaiset kohtalot, kummankin jäämistöissä postuumisti julkaistavaa demonauhaa...

Olen usein pähkäillyt varsinkin vähän varhaisempien artistien biiseihin tehtyjä kuvituksia - liikkuvaa kuvamateriaalia ei juuri neljän vuosikymmenen takaa ole, joten videoista ei voi puhua. Tässä nyt on kaksi hiukan valtavirrasta poikkeavaa esitystä, ja kun musiikki on itsessään niin kuvallista, nämä toimivat aiankin minulle paremmin kuin auringonlaskut ja kuvat tähden hautakivestä. 

Nick Drake - Day is Done

Pellestä taikuriksi

Muuttuu aika hitaasti. Ääneen voi hyräillä Tuu tuu tupakkarullaa, ja pään sisällä hoilottaa että mikä noidista on puhumaan henkilö näin mämmikourainen...

Hyvin usein kovin tekemisen ja sanomisen pakko ilmaantuu silloin, kun sitä ei voi purkaa välittömästi. Tänä iltana, kun tupakkarulla tuntui kestävän ikuisesti ja mietin mitä kaikkea vielä pitäisi jaksaa tehdä ennen oman unen tuloa, rauhoitin levottomuuttani: kädet silittivät, silmät piirsivät.

Ikkunalaudalla seisoo puuhevonen, raskastekoinen, mutta valppaalla ilmeellä varustettu. Hämärässä siitä lankeaa pehmeä pieni varjo sen etupuolelle, suttuinen ääriviiva karmilaudassa.

Hevosen korvat ja otsa ylettyvät heijastumaan ikkunalasista, näyttää siltä että ikkunanpokien muodostamassa karsinassa hevosella on tallitoveri. Ne seisovat rinnakkain ja kuulostelevat toisiaan.

Ulkona taivas on punertavan harmaa, valonheittimet piirtävät ympyröitä taivaalle, pilvimassassa niidenkin jälki on pehmeä, mutta liike agressiivinen. Ne partioivat, etsivät jotakin. Ja jos saavat kiinni, ei hyvää seuraa. Puuskainen tuuli nykii kadun yli viritettyjen lamppujen valoa edestakaisin, se on piirturi jostain, tai kehto, jota kukaan ei osaa keinuttaa oikein.

Tuhertelu puhdistaa

Ja sotku siivoaa. Tarvitaan vain paperia ja kynä. Tänä iltana hyvän ystävän luona istuessa ja jutellessa tulostui tämmöistä: 

Ihmisen viiva

Voi tuntua kaukaa haetulta yhteydeltä, mutta kun poliittisten, kulttuuristen ja vielä vaikeammin määriteltävissä olevien inhimillisten syiden vuoksi tulehtuneita rajalinjoja murretaan ja puolustetaan hirvittävällä hinnalla, näkee siinäkin yhteyden piirtämiseen.

Raja on kuitenkin vain viiva, itsessään ei mitään muuta kuin jakava linja. Elämä sen kumminkin puolin on samaa elämää, jonka arvon ei pitäisi vähetä ulkopuolelle määritellyn toiseuden myötä. Päinvastoin.

Seuraava kelailuni on syntynyt välitilan olemuksesta mallipiirtämisessä, mutta jotenkin luin sitä vähän laajemmin nyt. 

Ihmettelyni alkaa siitä yksinkertaistuksesta joka on tehtävä kyetäkseen kuvaamaan ihmistä tilassa, muunnettuna litteälle, rajatulle pinnalle. Viiva kuvaa ihmisen kolmiulotteisuutta, lihallisuutta ja kenties olemustansa muutenkin, mutta sama viiva kuvaa myös sitä mikä mallia ympäröi. Avaruutta. Materiaalista ympäristöä. Kaikkea sitäkin, mikä ei pääse ihmisestä ulos: 

aineellista ja aineetonta.

Jos viivan jakaa mielessään kahtia, voiko mallia hipova viivan osa kuvata lihaa ja ulkopuolinen sitä muuta, ympäröivää? Yksi elementti, itsessään epätodellinen, pilkkoo piirroksen kahteen erilliseen totuuteen.

Vuosia sitten minua suututti ihmiskeskeisyys, suunnaton omahyväisyys jonka on pakko löytää samaistumiskelpoinen objekti, erotella kohde ja tausta. Juuri nyt en saa enää ajatuksestani kiinni. Silloin yritin piirtää niinkuin kone asian näkisi, jos se ei olisi ihmisen ohjelmoima, minuus - toiseus -neutraalisti. Kurottelin alueelle, jonne on mahdoton löytää, sillä ihmistä itsessään ei voi häivyttää. Taiteen ja inhimillisen mittakaava on sama, vaikka taide voikin sitä mittakaavaa laajentaa.

Vaivihkaa, maalaamisen myötä, tapahtui täyskäännös. Pyrkimys ojektiivisuuteen vaihtui tunteelliseksi lähestymistavaksi. Voisi kai sitä sanoa myös runolliseksi tai romanttiseksi: ihminen / olio on kaikkine rajoineen, rajoituksineen, maailman kanssa yhtä. Joinain huikaisevina hetkinä tämä ykseys kaikkeuden / tyhjyyden kanssa on niin selvää, että sen aistii maailman hyväilynä ihollaan. Enin osa ihmisenä elämisestä on kuitenkin muunlaisten olemisten tilojen määrittelemää. 

Ykseys ei kaipaa välitilaa. Ilmentyy se toinen sitten häiriötekijänä: pelottavan lähelle tunkeutuvana, vaativana, rikkinäisenä -  eleinä, tekoina, maalauspintana, oman elossaolon lämpönä ikkunalasista heijastuessaan - muodostuu aina yhteys, ja väliin jäävä alue on se merkityksin ladattu välitila. Ajattelen kuitenkin että jäsentyäkseen tietyksi, nimenomaisella tavalla käsitetyksi ( väli )tilaksi on sen todella oltava rajattu. Hetkellisen tapahtuman todellisuudessa välitilan määrittelee dramaturgia: ketkä ja mitkä kohtaavat, mitä on ilmassa. Kuvassa rajat muodostuvat viimeistään sen reunoista, vaikka sisäkkäisiä välitiloja voi ollakin loputtomasti. Piirroksessa viiva helpottaa jaon tekemistä välitilaan ja siihen, joka ei sitä ole.

Kuusi ja kuuset

Huomenna on edessä junamatka Helsinkiin, kotiin ja arkeen takaisin. Ennen lähtöä kävimme vielä viemässä hautausmaalle kynttilöitä. Pakkasilmassa vanhat kuuset suojasivat jäykkinä ja arvokkaina hautoja. Kahden suuren rungon väliin oli kaivettu uusi hauta, montun molemmin puolin kasa hietamaata, ja kummassakin kasassa pystyssä kolme lapiota. Toisen kuusen rungon juurella oli pino valmiiksi taiteltuja havuja.

Tämän näyn olisin halunnut tänään osata piirtää. Koetin kolmesti. Koska mikään yritys ei tuottanut tunnetta siitä että olisin tavoittanut hautausmaan kauniin ja surullisen symmetrian, laitan tähän ne kaikki. Reippaan alun vuoksi jopa välittämättä kuvien kehnosta teknisestä laadusta, sen suhteen tilanne paranee kun pääsen kotoisan elektroniikkani yhteyteen.

Varhaisimpia neuvoja, joita piirtämiseen sain, oli äitini antama: väritä kunnolla, niin että paperia ei näy, jos sen ei ole tarkoitus näkyä. Viiden vuoden iässä ohjetta tuli noudatettua varsin uskollisesti, mutta onneksi se sisälsi tämän sivuhuomautuksen tyhjäksi jättämisen tarkoituksellisuudesta. 

Neuvo annettiin piirtäessäni tätä tonttua. Se on valvonut lapsuuskotini Joulunviettoa vuodesta -83 lähtien, ja hauskaa on se, että annetun neuvon reunahuomautusta katsoin silloin aiheelliseksi toteuttaa silmissä.

Ei lupauksia, vaan merkintöjä

No niin. Saapahan nähdä, kuinka monta kertaa löytyy jotain sanottavaa tänne, ennenkuin muistan vaihtaa uuden kalenterin seinälle. Kummankaan asian suhteen en aio uudenvuodenlupausta antaa. Jossain vaiheessa menneen syksyn aikan havaitsin tekeväni kirjalliseen muotoon hakeutuvia huomioita, usein taiteilusta ja lähiympäristön tarkastelusta kumpuavia. Ja kumuloituvia. Jonnekin niitä pitää purkaa, ettei pieni pää räjähdä.
Punaliitu on traditionaalinen, kaunis ja pehmeä piirustusväline, fineliner taas, no, ainakin terävämpi. Viivat ja valöörit, joita niillä voi luoda löytyvät paitsi kuvien, myös ajatusten ja tunteiden rakenteista.