Ihmisen viiva

Voi tuntua kaukaa haetulta yhteydeltä, mutta kun poliittisten, kulttuuristen ja vielä vaikeammin määriteltävissä olevien inhimillisten syiden vuoksi tulehtuneita rajalinjoja murretaan ja puolustetaan hirvittävällä hinnalla, näkee siinäkin yhteyden piirtämiseen.

Raja on kuitenkin vain viiva, itsessään ei mitään muuta kuin jakava linja. Elämä sen kumminkin puolin on samaa elämää, jonka arvon ei pitäisi vähetä ulkopuolelle määritellyn toiseuden myötä. Päinvastoin.

Seuraava kelailuni on syntynyt välitilan olemuksesta mallipiirtämisessä, mutta jotenkin luin sitä vähän laajemmin nyt. 

Ihmettelyni alkaa siitä yksinkertaistuksesta joka on tehtävä kyetäkseen kuvaamaan ihmistä tilassa, muunnettuna litteälle, rajatulle pinnalle. Viiva kuvaa ihmisen kolmiulotteisuutta, lihallisuutta ja kenties olemustansa muutenkin, mutta sama viiva kuvaa myös sitä mikä mallia ympäröi. Avaruutta. Materiaalista ympäristöä. Kaikkea sitäkin, mikä ei pääse ihmisestä ulos: 

aineellista ja aineetonta.

Jos viivan jakaa mielessään kahtia, voiko mallia hipova viivan osa kuvata lihaa ja ulkopuolinen sitä muuta, ympäröivää? Yksi elementti, itsessään epätodellinen, pilkkoo piirroksen kahteen erilliseen totuuteen.

Vuosia sitten minua suututti ihmiskeskeisyys, suunnaton omahyväisyys jonka on pakko löytää samaistumiskelpoinen objekti, erotella kohde ja tausta. Juuri nyt en saa enää ajatuksestani kiinni. Silloin yritin piirtää niinkuin kone asian näkisi, jos se ei olisi ihmisen ohjelmoima, minuus - toiseus -neutraalisti. Kurottelin alueelle, jonne on mahdoton löytää, sillä ihmistä itsessään ei voi häivyttää. Taiteen ja inhimillisen mittakaava on sama, vaikka taide voikin sitä mittakaavaa laajentaa.

Vaivihkaa, maalaamisen myötä, tapahtui täyskäännös. Pyrkimys ojektiivisuuteen vaihtui tunteelliseksi lähestymistavaksi. Voisi kai sitä sanoa myös runolliseksi tai romanttiseksi: ihminen / olio on kaikkine rajoineen, rajoituksineen, maailman kanssa yhtä. Joinain huikaisevina hetkinä tämä ykseys kaikkeuden / tyhjyyden kanssa on niin selvää, että sen aistii maailman hyväilynä ihollaan. Enin osa ihmisenä elämisestä on kuitenkin muunlaisten olemisten tilojen määrittelemää. 

Ykseys ei kaipaa välitilaa. Ilmentyy se toinen sitten häiriötekijänä: pelottavan lähelle tunkeutuvana, vaativana, rikkinäisenä -  eleinä, tekoina, maalauspintana, oman elossaolon lämpönä ikkunalasista heijastuessaan - muodostuu aina yhteys, ja väliin jäävä alue on se merkityksin ladattu välitila. Ajattelen kuitenkin että jäsentyäkseen tietyksi, nimenomaisella tavalla käsitetyksi ( väli )tilaksi on sen todella oltava rajattu. Hetkellisen tapahtuman todellisuudessa välitilan määrittelee dramaturgia: ketkä ja mitkä kohtaavat, mitä on ilmassa. Kuvassa rajat muodostuvat viimeistään sen reunoista, vaikka sisäkkäisiä välitiloja voi ollakin loputtomasti. Piirroksessa viiva helpottaa jaon tekemistä välitilaan ja siihen, joka ei sitä ole.