Jo jonkin aikaa olin hautonut idealistista haavetta, joka, myönnettäköön, sikisi Guggenheimkeskustelusta, sen yhteydessä väläytellyistä suomalaisen puuarkkitehtuurin maailmanvalloitusmahdollisuuksista jne. Viimeistään tämä sosiaalisessa mediassakin Guggisturtumiskynnyksen ylittänyt Ylen uutinen töykkäisi ajatusta esille muotoilemaan.
Se, mikä täkäläisessä puurakentamisen perinteessä on hienointa, on tietysti makuasia, josta on varmaan useampia mieliä kuin ukkoja puusta ja laivoja rautaa, ja eikä metsistä tavalla tai toisella riippuvaisten teollisuudenhaarojen lobbauskykyä ja intoakaan kannata väheksyä. Voin olla ikävän negatiivinen väittäessäni, että siitä mikä on ollut parasta, täytyy melkein menneessä aikamuodossa puhuakin.
Kunnollista, kestävää, aikansa kasvanutta rakennuspuuta on nykyään vaikea saada käsiinsä. Materiaalin ja tilan taloudellisen (voidaan myös lukea ympäristöystävällisen) käytön synnyttämä niukkuuden estetiikka yhdistettynä sukupolvien aikana kertyneeseen ymmärrykseen ja taitoon erilaisten materiaalien ja rakenneratkaisujen valinnassa on synnyttänyt huikean kauniita puurakennuksia, joista useimmat ovat ollet toki täysin arkisia. Monet niistä olisivat kestäneet aikaa huomattavasti pidempään ilman suomalaisen rakennusteollisuuden väliintuloa, mutta onhan noita vielä pystyssä ja käytössäkin. Savusaunoja, puukirkkoja, maalaistaloja, kouluja, asemia, aittoja, veneitä... Sellaista elämänmuotoa, joka tuon rakennusperinteen synnytti, on turha haikailla ja mahdotonta palauttaa, mutta onneksi paljon perinteestä on kuitenkin tallennettu, sen arvo tunnustetaan ja jollain tavoin sitä yritetään eteenpäin välittää.
Teoria on kuitenkin eri asia kuin käytäntö. Estetiikka rakentuu käytännössä, tekemällä, eikä innokkainkaan talkooporukka ehdi hankkimaan samanlaista suhdetta materiaaliinsa ja sen kauneuteen kuin aiemmin syntyi vuosien kokemuksesta, välttämättömyyden pakosta, ehkä sen kummemmin asiaa miettimättäkään.
Guggenheim, taide sen kontekstissa ja brandiin liitetty arkkitehtuuri ovat edellä esittämäni vastakohta. Kyllähän jotkin vanhan, yksinkertaisen puurakentamisperinteen elementeistä ovat sovellettavissa Wau-meininkiinkin, mutta teollisuudenhaaraa ei niillä pönkitetä. Kärsämäen uusi paanukirkko on esimerkki mahdollisuuksista, joita tällainen ajattelu suo, ja varmasti mikäli Guggenheim-hanke edelleen etenee, arkkitehdit kilpailuehdotuksissa sekä raivaavat että viitoittavat tietä, innovoivat että tekevät kunniaa jatkumolle jne.
Haave, jonka alussa mainitsin, liittyy kestävyyden, tarkoituksenmukaisuuden ja niukkuuden estetiikkaan, joka tuntuu uhanalaiselta. Paradoksaalisen usein vähän pyytäjälle ei heltiä mitään, mutta riittävän reippaasti mitoitettu vaatimus otetaan vakavammin. Siitä huolimatta haluaisin haaveelleni Helsingin kaupungilta noin olohuoneen maton pinta-alan verran maata. Mielellään tavoitettavalta paikalta, Kanavaterminaali tai Töölönlahden ympäristö esimerkiksi sopisivat oikein mainiosti.
Haluaisin sille pystytettävän suomalaisen puurakentamisen parhaita perinteitä vaalivan rakennuksen, niin kauniin ja kestävän kuin mahdollista. Valtio voisi osallistua hankkeen kuluihin puolella. Yksityistä rahoitusta, materiaalilahjoituksia ja talkootyöapua näin hienoon projektiin tarjoutuisi myös varmasti.
Rakennuksessa ei olisi mitään ylimääräistä, ei mukavuuksia, ei muuta kuin tila itse. Mukaan rakentamaan tahtoisin perinnetaitajia ja heidän opeistaan kiinnostuneita, ja mukaan miettimään, miten kaikkein kaunein kauneus käytännössä tässä ajassa ilmenee, kaikki aiheesta kiinnostuneet. Rakennus, suoja, taide, olisi kaikkien sitä tarvitsevien käytettävissä ja kaikille avoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti