jatkokertomus 9/?

Ei tehtävää sovi kesken jättää, 
niin se on. Porstuassa palaavat mieleen risut, edelleen siellä metsätien poskessa, 
piennar ja poski ja kaularanka. Vastahanka, otsahanka. otsan, oksan, oksa palaa.

Askeleet hyvässä rytmissä kun minä palaan jälkiäni enkä katso ympärilleni kuinka pimeää on piilossa liikaa. Tummuus, tie hekuu siinä heikosti, kulkemisen jäljet, enempi tuoksuvat kuin erottuvat muin aistein. Näyt, kuulin, kiilui. Vapaana edullinen liiketila! Tie on tuoksuva liikkeistä, ne ovat tiivistäneet sen miksi se on. Reitti jostain jonkun luo. Tie on juostava kotiin takaisin, risukuorma selässä, maalissa talo on koti, ulko-ovi on auki ja kotonani on valo. 

Auki Galleria Huudossa, toinen viikko

Auki 1.1.2013 - 20.1.2013

Auki on kolmen viikon maalausperformanssi Galleria Huudon Uudenmaankadun näyttelytilassa. ( Uudenmaankatu 35, Helsinki)

Päällystin gallerian lattiasta kattoon paperilla, ja maalaan tilaa joka päivä. 

Työskentely noudattelee gallerian aukioloaikoja, lukuunottamatta  keskiviikkoja 9.1 ja 16.1 jolloin olen paikalla    iltapäivällä klo 17 - 20. Tällöin galleria on auki klo 20 asti. 

Näyttely on avoinna poikkeuksellisesti myös maanantaisin klo 17 - 20.

Näyttelyn lopettajaiset järjestetään sunnuntaina 20.1 klo 12-16, jolloin vierailijoilla on mahdollisuus leikata mukaansa valitsemansa palan maalauksesta. Tervetuloa!

Kuvia 1.1 - 5.1  maalausjaksolta. Maalauspohjan pinta-ala on  5,6 m x 5,2 m x 3,65 m.

Paperit ovat 160g ja 300g Fabrianoja rullatavarana sekä joitain tilkkuja bambuakvarellipaperia. Teippaukset on tehty kaksipuolisella tarrateipillä sekä happovapaalla kasviliimapaperilla. Yhdistelmä on epäortodoksinen, mutta kohtalaisen pitävä. Värit ovat nappiakvarelleja sekä nestemäisiä tusseja. Kahvia on kulunut litroittain. 

Maalausmusiikkina Nina Simone, Joose Keskitalo ja Cat Power.

                                        

  

  

jatkokertomus 8/?

Se on kippurassa, hapertunut. Ravistan sitä varovasti: Se oikenee ihon lämmössä, reunoista irtoaa pieniä hitusia.                                                             

Tongin lehtikasaa syvemmältä, mutta löydän vain hyönteisiä ja märkiä, hiljaisia lehtiä. Menen makaamaan niiden sekaan, pitelen sananpalaa kaksin käsin rintaani vasten, asettaudun lehtien alle, suljen silmät ja odotan. Ajattelen siiliä, kahvinporoja, kaivauksia. Perunoita, joista yhden maahan kaivamalla saa tilalle monta. Sananpala lämpenee ja liikehtii minua vasten, se on vielä elossa. Jos otan sen mukaani ja pidän huolta se saattaa osata kasvattaa uudelleen puuttuvat osansa, niinkuin sisilisko hännän. Ehkä se osaa lisääntyä suvuttomasti. Sitten tulisi talo täyteen pieniä outoja sanoja enkä olisi enää yksin.

Avaan silmät. Joku seisoo tiellä ja katsoo minua. 

– Onko kaikki kunnossa?

Minä sanon että laajahko kysymys, mutta nousen pois lehtien seasta ja tielle seisomaan 

kysyjän viereen, ensimmäinen ihmiseni ja ensimmäiset sanani, miten ne sattuivatkin olemaan 

juuri nämä. En pelkää sitä ollenkaan. Postinkantaja. Sananmykkyrän piilotan taskuun, se

rapisee siellä vähän, mutta asettuu. Lähdemme kulkemaan tietä pitkin kohti minun mutkaani,

matka tuntuu paljon pidemmältä kuin tullessa, mutta se ei haittaa, paitsi että 

Postinkantajalla on painava laukku, selkä vinossa, minä kysyn, että sinäkö niitä mainoksia 

                                                                                              Voi.  Oletpa sinä läpikuultava

minun laatikkooni tuot ja postinkantaja myöntää. Pihlajanmarjoja ei myönnä. Koltiaiset 

    ai. En tiennytkään. Ei ole ollut mihin verrata                              En minä pahalla, 

tietenkin asialla, ne keksivät kaikenlaista. Unohdin risukuorman, mutta haluan kulkea 

                   ?                                                                               sehän on hieno ominaisuus     

samaa matkaa tämän ihmisen kanssa niin pitkään kuin mahdollista, en kääntyä takaisin nyt. 

Tuntuu oudolta, että kuulisit lävitseni. Kuullotat?           Tunnustan, kyllä minä tunnistan sen

Kävelemme kumpikin hiljaa, minä oikeaa, postinkantaja vasenta renkaanuraa pitkin,

Hiillostelet? Kuulustelet? Et. Hyvä että näet minut                         Tunnustelen. Sekin on näkemistä.

jostain syystä naurahdamme vähän. Pihapolku näkyy jo, sanon, että voisin keittää kahvia, 

vaikka olisinkin kuultava. Minäkin tunnistin heti, Sinä saat minut leikkimään kömpelöitä sana-

Postinkantaja on virantoimituksessa eikä saa poiketa tieltä. Minä punastun. 

sinä olet sellainen, sekoan rytmissäni, alan kohtapuoleikkejäen haastaa riitaa

Minullakin on rajat, sanon, tuo on minun pihani. Postinkantaja kehottaa hankkimaan selkeän nimikyltin 

                                                       kun en tiedämitä muuten sitä voi enkä välitä - hyvässä hengessä

laatikkoon, toivottaa mukavaa päivänjatkoa. Palaan kotiin.

                                           kaikella kunnioituksella huonoja juttuja, sinä nauratat minua, heihei

                                                       Kai sinä vielä tulet,

huutaa kursiivi sen perään, olen ihmeissäni sen käytöksestä, nyt pidän siitä paljon enemmän kuin aiemmin.

Mikä sinuun meni, kysyn, mutta se on mykistynyt ja joudun itse komentamaan itseni kyltin tekoon.

nopeita syyspiirroksia

sivupolku

"Sinä sanoit ettei metsää voi rakastaa. Kyllä voi. Jäkälän ja puolukanvarpujen alla on hiekkaa, männynrungot siihen ankkuroituneena niin vakaasti, se on ihme,  ja aurinko tuoksuu paremmalta kuin missään, paremmalta kuin iholla, kuivan kankaan tuoksussa on mukana vesi, meri, mesi. Männyt ovat niin tukevasti, ja kun myrsky tulee ja joskus kaataa niistä jonkun, maa nousee mukana pienenä laattana, kallio paljastuu, paljaaseen alueeseen kertyy lammikko jossa hyttysvauvat kasvavat. "

"Hyttysvauvat! Lopeta…"

"Kuusimetsässä niitä hyttysiä vasta onkin. Ja mustikoita, suppilovahveroita, kääpiä. Mutta ei metsän rakastamisessa ruokahuollosta ole kysymys. Se ei ole symboli. Se on paikka ja itsensä samalla kertaa ja koko ajan. Sitä ei voi omistaa, mutta siltä saa kaiken. Siltä ei voi odotaa mitään muuta kuin että se on. Se muuttuu jatkuvasti, mutta pysyy itsenään. 

Symboli on jotain, jota käytetään. Metsän voi kaataa, polttaa ja myrkyttää, mutta ei se tee siitä symbolia. Symbolista…"

"Sekoitat kaiken. Symboli, vaikka onkin käyttötavaraa, käyttökäsite, ei se sentään sama asia kuin hyväksikäyttö ole."

"Symbolisesti rakastaminen on hyväksikäyttöä"

"Minkälaista muuta rakastamista on?"

"Älä yritä! Rakastamista sellaisena kuin jokin ilmenee. Puhdasta rakastamista. Niinkuin metsää voi rakastaa."

"Puhtaus on symbolinen käsite. Rakkauskin on"

"Vaikka sitten, jos niin haluat. Pidä rakkautesi, minä pidän metsän."

jatkokertomus 7/?

Kuistin komerossa on säilykkeitä. On kuivattuja sieniä ja on marjoja hillottuna, on joku ollut ahkerana, vaikka ei nyt juuri jaksa muistaa kuka ja kuinka. Vain ne postit ja perunat… ja polttopuut talven varalta. Lumivalkea, lumen alta vaikea tonkia

Minä en pidä kaivelemisesta enkä pidä halkomisesta. Halkeamista. 

Valkea. Postilaatikko on punainen, minä kävelen sitä kohti varovaisesti nyt. Otan itseäni niskasta kiinni ja laatikkoa kannesta kiinni, ja varovaisesti… nostan. Nyt.

Laatikon pohjalla on pelkästään pihlajanmarjoja ja mainos menneistä vaaleista. Minä ihmettelen ja olen surullinen ja olen helpottunut: ei vaateita, ei haasteita, ei laskuja. Turhaan pelätty ja turhaan vältelty. Täällä ei ollut mitään haudattuna. Ei niin mitään niin mitään.

Merkitsen paikan turvalliseksi. Kursiivi sekaantuu taas: 

katsohan, miten paljon myrskyn pudottamia oksia! samaan syssyyn, polttopuita, poikki ja pinoon, ei tarvitse halkoa, senkun poimit talteen vain ja liiteriin sillälailla

Miten hermostuttava se on. Voisinpa halkaista sen ja haudata! Ärtymys, eloisa tunne, siitä ilosta teen niinkuin se tahtoo, kiukusta ja elossa. Kävelen kauemmaksi kuin koskaan, pois näköpiiristä, pois sen valtapiiristä.

Tämä pieni metsätie on kaunis, sitä pitkin voi kulkea paljon väkeä, retkueita, sanansaattajia, kulkureita. Tien reunalla on puita ja puiden latvoissa kiikkuu sanojen parvia, ne rapisevat ja supisevat ja livahtavat runkojen taa piiloon, minä havaitsen ne kyllä, en vain ole huomaavinani. havinani. rapinani. supinani.

Metsä on tiheä, kirkkaus korkeuksissa, pieniä välähdyksiä, alhaalla hämärä, maassa risuja, teen niistä kuorman. Risujen alla, lahoaviin lehtiin liimautuneena on sananpalanen, hajoamaton osa. Nostan sen kämmenelleni.