Kuistin komerossa on säilykkeitä. On kuivattuja sieniä ja on marjoja hillottuna, on joku ollut ahkerana, vaikka ei nyt juuri jaksa muistaa kuka ja kuinka. Vain ne postit ja perunat… ja polttopuut talven varalta. Lumivalkea, lumen alta vaikea tonkia
Minä en pidä kaivelemisesta enkä pidä halkomisesta. Halkeamista.
Valkea. Postilaatikko on punainen, minä kävelen sitä kohti varovaisesti nyt. Otan itseäni niskasta kiinni ja laatikkoa kannesta kiinni, ja varovaisesti… nostan. Nyt.
Laatikon pohjalla on pelkästään pihlajanmarjoja ja mainos menneistä vaaleista. Minä ihmettelen ja olen surullinen ja olen helpottunut: ei vaateita, ei haasteita, ei laskuja. Turhaan pelätty ja turhaan vältelty. Täällä ei ollut mitään haudattuna. Ei niin mitään niin mitään.
Merkitsen paikan turvalliseksi. Kursiivi sekaantuu taas:
katsohan, miten paljon myrskyn pudottamia oksia! samaan syssyyn, polttopuita, poikki ja pinoon, ei tarvitse halkoa, senkun poimit talteen vain ja liiteriin sillälailla
Miten hermostuttava se on. Voisinpa halkaista sen ja haudata! Ärtymys, eloisa tunne, siitä ilosta teen niinkuin se tahtoo, kiukusta ja elossa. Kävelen kauemmaksi kuin koskaan, pois näköpiiristä, pois sen valtapiiristä.
Tämä pieni metsätie on kaunis, sitä pitkin voi kulkea paljon väkeä, retkueita, sanansaattajia, kulkureita. Tien reunalla on puita ja puiden latvoissa kiikkuu sanojen parvia, ne rapisevat ja supisevat ja livahtavat runkojen taa piiloon, minä havaitsen ne kyllä, en vain ole huomaavinani. havinani. rapinani. supinani.
Metsä on tiheä, kirkkaus korkeuksissa, pieniä välähdyksiä, alhaalla hämärä, maassa risuja, teen niistä kuorman. Risujen alla, lahoaviin lehtiin liimautuneena on sananpalanen, hajoamaton osa. Nostan sen kämmenelleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti