Juurihoitoja luonnoskirjasta

*
*
*




Muotokuvakurssin bussimatkalla Valamon konservointilaitokselle ja Mikkelin taidemuseolle raapusteltuja (hieno näyttely Mikkelissä muuten : Hiroyuki Masuyaman The Time Travel , ja piristäviä peruskokoelman maalauksia siellä myös esillä. Kannattaa käydä katsomassa! )

Savonlinnasta

Korkeanpaikanleiri: maalaisin niin että väri on osa minua. Että ei ole katkeamaa ajatuksen, tunteen ja maalaukseen päätyvän välillä. Säikeitä jotka soljuisivat tai kirkuisivat, solmiutuisivat ja kerrostuisivat sinne jonka pitäisi olla maalaus. Tai piirtäessä piirros. Ei sen väliä.
Kaksiulotteisen pinnan tökkimistä ja silittelyä niin että sen saisi haltuunsa ja sulautumaan samaksi, moniulotteiseksii todellisuudeksi, jota niin koettaa ymmärtää. Sen jota hengittää ja jonka valossa elää. Täytyy olla hyvin suorana ja paljain jaloin, kuin maadoitettuna kummalliseen virtaan, sellaiseen joka ei siedä tukoksia ja muutenkin hyvin helposti katkeaa.
Sitten siellä on ihminen, ihmisiä. Kitalakeen takertuvan liuotinhuurun taikapiirissä kaikki sulautuvat yhteen, eikä ole väliä sillä kuka on asettunut nähtäväksi, kuka tulee nähdyksi tai näyttäytyneeksi tekemisensä kautta.
Siitä syntyy oppi jota ei osaa sanallistaa, mutta olemassa se on. Kun on palannut tavallisen tekemisensä yksinäisyyteen voi koittaa purkaa vähän kerrassaan sitä mitä on saanut.

Kun lähdin ylioppilaskesänä -97 Savonlinnasta kolmivuotisen Taidelukiorupeaman jälkeen pois, en olisi ikinä arvannut, että kuluu kolmetoista vuotta kunnes palaan kaupunkiin. Talvisalonmäellä hautakiviveistämön vieressä seisoi edelleen rakkaista rakkain puutalokommuunimme, Rottakoto, ja Olavinlinna, sitä ympäröivät vedet ja rannat olivat ihan yhtä sykähdyttäviä kuin silloin ennen. Taikkarin juhlasalin edestä löytyi vieläkin se sama ruskea sohvarähjä jolla moninaiset hyppytunnit venyttiin ja moni vanhoista opettajistakin tuli käytävillä vastaan.
Kurssin viimeisenä iltana kävelimme kolmen muun paikalle jääneen kanssa notkumaan Kasinosaarille, ja ihmeellisen varmasti sitä löysi suorimman reitin lukiovuosien parhaalle istumakalliolle taas.

Kesällä 2007 Rovaniemellä järjestetyn muotokuvakurssin jälkeen taas en olisi ikinä arvannut, että näin pian pääsen nauttimaan uudesta samanmoisesta intensiivileiristä. Rovaniemen oppilaista nyt Savonlinnassa oli myös ystäväni Jasmin Anoschkin, ja hyvin hauskaa oli ruotia edellisen ja meneillään olevan kurssin antia yhteenlaskettuna. Kummallakin kurssilla oli loistavat opettajat ja maailman parhaat ja hauskimmat kurssitoverit. Siinä mielessä on harmillista, että SKR:n järjestämiä muotokuvakursseja tullaan ilmeisesti pitämään enää vain yksi, ensi kesänä Turussa, ja sille en enää kehtaa hakea, vaikka opittavaa muotokuvissa yhäti olisi. Olen kuitenkin hyvin iloinen ja kiitollinen sitä, mitä näiltä kahdelta kurssilta sain. Hienoa että SKR päätti käynnistää niin mittavan projektin. Muotokuva tuntuu klassisuudestaan huolimatta aiheena mielenkiintoisesti sijoittuvan taidekentän reunamille, ja itsestäni tuntuu, että juuri niitä reunoja kulkemalla voi tiirailla keskiötä hiukan uusin silmin.

Nokkoskeittopäivitys

Kaveri naureskeli taannoin facebookissa näkyvillä olevaa "sushipallero-päivitys"-ilmiötä. Eli sitä kun kaikille 600 kaverille kerrotaan kuinka töiden jälkeen, lenkiltä palattua, on rakkaan kanssa pyöräytetty sushipalleroita ja korkataan vuosikertaviini. Aiai, kuinka ihanaa ja täydellistä.
Voihan siinä hiukan olla perääkin - että todellisuudessa on hätäisesti lämmitetty einespitsaa ja juoksulenkkikin jäi väliin ( taas kerran ) - mutta julkisuuskuvaa on vaan pakko pitää yllä.

Väitän silti, että taustalla voi myös olla ehta onnen tunne. Hyvää ruokaa pöydässä ja kerrankin on kaikki mennyt putkeen. Voihan sen sitten ihan vilpittömästi haluta jakaa kavereille ja miksi ei puolitutuillekin. Tulipa vaan mieleeni tämä Vartiosaaren vihersadosta kokatuista herkuista työhuoneen pihapöydässä nautiskellessa. Kun vallitseva olotila on tässä ollut semmoinen, että näkee kyllä maailman kauneuden, mutta ei sen mieltä, ja suru on pakko sulloa sisäänsä jotta kykenisi elämään jotakuinkin normaalisti, voi horsmanlehtisalaatti ja nokkos-perunamuussi olla juuri se asia, jossa on mieli. Ja maku.

Saaren kauneus täytyi jättää, ja lähteä Viiskulman Huutoon näyttelyä vahtimaan. Mukaan sain kuitenkin kotiinviemiseksi vielä pussillisen nokkosia. Gallerialla oli hiljaista, aika matoi, päivä suuren kadulle aukeavan ikkunan takana kirkas ja ihmisten kesäfiilistä vilisevä. Minä istuin lapsineni ihmettelemässä tämänkin puuhan mielekkyyttä. Maalata pakonomaisesti pöljän näköisenä pällisteleviä naamatauluja, jotka jäävät omaan mykkyyteensä. Lasin alle ja gallerian ikkunalasin taakse jumitettuina ei niillä ole edes sitä mahdollisuutta joka meille koitti klo 16, kun lukitsimme ovet ja astuimme ulos maailmaan.
Senaatintorilla pääsimme seuraamaan kyyniset ajatukseni pesevää spektaakkelia: suurkirkon portaita asteli juuri alas ilmeisen tuore aviopari. Morsian oli klassisen kaunis, vaalea ja tyylikäs, sulhanen tumma ja komea. Portaiden alla paria odotti hevosvaunut, kuskilla silinteri ja mihinkä tahansa brittikomediasarjaan istuva harmaa kokoparta. Turistit torilla olivat asemoituneet ihailemaan näkyä. Lapseni tuijottivat lumottuina. Juhlaväki hurrasi, riisi ja kukkaset lensivät. Täydellinen sushipalleropari, ajattelin, ja häpesin. Anu Silfverberg taisi Nyt-liittessä kirjoittaa, että naimisiin meno on kuin perustaisi yrityksen laman aikaan, ja juuri näin voi ollakin. Optimistisille yrityksille kannattaa silti antaa tukensa, ja sitäpaitsi, näky nosti spontaanisti mieleen Sapfon hääkatkelmia -
Iloitse morsian
Iloitkoon sulhanen

Kotona kaivoin hyllystä " Iltatähti, häälaulu" kappaleeni( leimat kertovat : poistettu Pellon kunnan pääkirjastosta ) ja taas, ties monennenko kerran sen säkeet antoivat jotain määrittelemättömissä olevaa onnea ja hämmennystä. Hätäpäissäni olin pyytänyt myös runovinkkejä, kun turtumukseeni kaipasin apua. http://lasittuminen.blogspot.com/ löytyi uutta ja vaikuttavaa runoa, ja sitten tulin vielä hankkineeksi Markku Paasosen Tulevassa maailmassa- proosarunokokoelman, josta kovin pidin. Nauramaankin se sai.

Niin että nokkoskeitto ja runot ne ainakin tämän ihmisen tiellä pitävät. Suosittelen muillekin.

Valmista tuli

Aika pitkään oli suunnitteilla, itse tuskin omin voimin olisin koskaan valmiiksi asti saanut, mutta nyt sitten on olemassa nettisivut http://www.hannasaarikoski.com/. Kiitos Juhanille ja Antille!

vida digna

Minäkin poltan ikkunallani kynttilää. Mikään ei tuo takaisin ystävää joka lähti ensin kauaksi ja sitten vielä kauemmaksi. Elävät muistot eivät helpota tuskaa, mutta niiden kautta Jyri on myös lähellä. Mielessäni kirjoitan viimeistä kirjettä, vaikka en voi sitä koskaan lähettää.
Suruun sekoittuu myös viha. Eilen, ensimmäisten uutisten saapuessa Meksikosta, kun mitään tarkempaa tietoa ei ollut saatavilla ja sitä yritti saada käsiinsä, vyöryi silmille taas se lukemattomat keskustelupalstat täyttävä oksennus, jota yleensä yrittää tietoisesti välttää lukemasta. Nyt ei kyennyt suojautumaan. Nimettömät henkilöt latelivat käsittämättömiä, lähes vahingoniloisia tuomioitaan. He eivät varmasti tunteneet mielipiteidensä kohdetta, eivätkä selvästi myöskään juurikaan tilanteen taustoja. Mutta vaikka olisivat asioista perilläkin, en usko että he olisivat olleet ymmärtäväisempiä. Kuinka se, että joillakin ihmisillä on paitsi silmät nähdä maailman vääryyksiä, myös rohkeutta yrittää tehdä jotain niiden korjaamiseksi, voi herättää niin suurta negaatiota?
Me emme elä täällä irrallaan muusta maailmasta. On käsittämättömän omahyväistä ajatella että meillä olisi oikeus sulkeutua niin kutsuttuun hyvinvointiimme ja olla piittaamatta siitä, mille kaikelle se rakentuu ja kasvaa korkoa. Ei ole olemassa mitään " meidän köyhiä ". Jos ihmiset todella kokisivat toiset ihmiset omikseen, lämpimällä, välittävällä tavalla, köyhyyttä ei tarvitsisi olla.
Sivustolle Toinenmeksiko.org kirjoittamassaan blogissa Jyri puhui asiasta mm. näin:

"Ja vaikka välittäminen voikin joskus kutsua kuljettamaan avustustavaraa köyhistä köyhimmille ja hädänalaisista hädänalaisimmille, on vanhan Estelle-viisauden mukaan ensisijainen kohdemaamme Suomi. (Tätä voisi kyllä laajentaa koskemaan Eurooppaa tai koko läntistä kulttuuripiiriä.) Tämän ajatuksen mukaan pitkällä aikavälillä autamme köyhistä köyhimpiä parhaiten muuttamalla asioita omassa elinpiirissämme. Ja oikeastaan koko auttamisajatuksen voisi unohtaa kokonaan: yksinkertaisesti kyse on siitä, että rakentamalla toisenlaista elämää lakkaamme uudistamasta ja tukemasta valtasuhteita ja rakenteita, jotka luovat köyhyyttä ja estävät köyhdytettyjä rakentamasta ihmisarvoista elämää omaehtoisesti."

http://toinenmeksiko.wordpress.com/

Välipala

sopimattoman kriittinen

Onhan ollut mielenkiintoista seurata kuvataidekentän kuohuntaa. Tärkeitä seikkoja niin Framen alasajon kuin Kiasman johtajavalinnan tiimoilta on noussut esiin, julkiseen keskusteluun. Toivottavasti niitä maltetaan myöskin pitää näkösällä sen verran että esillä olon lisäksi syntyy aitoa mielipiteiden vaihtoa. Ettei esimerkiksi käy niin, että kun opetusministeriö on julistanut ottavansa vastaan ideoita Framen raunioille, niin ideat kyllä otetaan, mutta ministeriössä niitä ihan itsekseen muhitaan ja sitten jossain vaiheessa julistetaan hauduttelun tulos ( ei varmaan kannata kertoa, miten optimistisin aatoksin sitä keitosta saisi odotella ).

Eräs näistä tärkeistä esilläolleista seikoista on yhteiskunnallisuus ja poliittisuus taiteessa ja kulttuurielämässä muutenkin. Kun se itselle tuottaa jatkuvaa päänvaivaa, tulee huomioitua aiheen käsittely eri medioissa, suomenkielisissä ja Suomeen rajoittuvissa tosin vain. Aikalailla yksioikoista on ollut, täytyy sanoa, mutta kun ei juuri nyt ole rahkeita julkaista omaa manifestia, niin ei auta enempää moitiskella. Eilen, 12.4 Hesarin kultturitoimituksen esimies Saska Saarikoski tosin laajensi kivasti pohdintaa yleisemmälle tasolle kommentissaan " Sopivasti kriittinen ". Siinä hän kertoi ymmärtävänsä Pirkko Siitarin, Kiasman uuden johtajan, varovaista linjaa, mutta tutustuttuaan tarkemmin Kiasman tämänhetkiseen tarjontaan yhteiskunnallisen taiteen saralta, päätyi toteamaan: "Varmasti monikin taiteilija haluaisi olla oman aikansa valheenpaljastaja, mutta se vaatii kykyä arvioida selvänäköisesti historiaa ja yhteiskuntaa - eikä taiteilijoilla yleensä ole sellaiseen mitään erityisosaamista.

Siksi yhteiskunnalliseksi kutsuttu taide tuntuukin usein edustavan ns. yleisesti hyväksyttyä kriittisyyttä, mihin näyttäisi vuonna 2010 kuuluvan esimerkiksi kestävä kehitys, perinteisten sukupuoliroolien purkaminen sekä länsimaiden hegemonian kyseenalaistaminen - tietysti sillä tavalla fiksusti, ettei museovieraalta mene tunnelma pilalle."

Minäkin ymmärrän Siitarin varovaisuuden: Minusta Kiasman johtajan ei toimessaan tule julkituoda mitään tiettyä poliittista agendaa - hänen työnsä on ihan toinen. Yhteiskunnallinen taide voi olla hyvää taidetta, tai yhtä hyvin hyvin huonoa taidetta, itse aihe ei taiteen laatua arvioidessa pelasta mitään. Mutta kun ja jos Kiasman rooli on nykytaiteen museona olla osa yhteiskuntaa ja taiteen keinoin dialogissa ympäröivän todellisuuden kanssa, "varovainen linjaus" yhteiskunnallisen taiteen esiin nostamisesta on varmaan ihan perusteltua?
Mutta sitten ymmärrykseni Hesarin kulttuurikommentin kanssa loppuukin. Miten ihmeessä taiteilijoilta ( edes niiltä, joita Kiasma esittelee ) voi vaatia sen selvänäköisempää historiantulkintaa tai yhteiskunnallista ymmärrystä kuin muiltakaan yhteiskunnan jäseniltä? Onhan se hienoa, jos kulttuuritoimittajalla on tällaista korkeamman tason viisautta, mutta siinä tapauksessa vaadin julkaisemaan sen tiedon jotta voimme aikailematta käydä maailmaa ja taidetta pelastamaan! Siihen asti minusta on erittäin suotavaa että Kiasma ja muutkin kulttuurilaitokset esittelevät edes sitä yleisesti hyväksyttyä ja museovieraiden tunteita paapovaa kriittisyyttä, sillä vaikka se voi tuntua välillä helppohintaiselta, kesyydessään sekin kuitenkin on sitä mitä väittääkin olevansa: yhteiskunnallista, kritiikkiä.

Tällä en kuitenkaan tarkoita että sopisi tyytyä asioiden tilaan, luopua yrityksestä ymmärtää ja pyrkimyksestä ilmaista enemmän. Keskustelua ei vielä ole se, että nimetään erilaisia osatekijöitä ja hiukan viitataan historiaan, jos ollaan oikein kunnianhimoisia. Se on vasta keskustelun alku. Ja siitä, miten hommat pitäisi hoitaa, maailma, Suomen kulttuurivienti ja hengenelämä pelastaa, kannattaisi jaksaa keskustella vielä paljon laajemmin ja enemmän.

No niin. Puuh! Jotta huomenna jaksaisin taas viljellä mielipiteitäni ja toisaalta en enää kertaakaan tänään ehtisi käyttää sanaa yhteiskunnallinen, menen nyt nukkumaan.