Turvekourat

Immin ja Marian kämppä on puutalossa jossa joskus ennen on ollut kauppa, suuren näyteikkunan kadulle päin he ovat peittäneet kermanvärisellä paperilaskoskaihtimella. Huoneen lävistää pyykkipojilla ripustettu korttirivistö, Shepardin kuvituksia, roikkuvat narulla loivassa puolikaaressa kuin harva hymy.
En saa missään vaiheessa Fair Haired Boyn rytmistä kiinni, koko biisi on vain irrallisia nuotinrääpäleitä yhä hikisemmäksi nuhraantuvalla paperilla. En myöskään löydä oikeaa tapaa puhaltaa huiluun, tai sitten syy on halkeamassa, joka siihen ratkesi melkein heti soittimen saatuani - railo paikattiin luuliiman ja eebenpuujauheen seoksella, mutta vaatii lisäksi laastariksi palan teippiä. Kamppailen, kädet hikoavat. Kuuntelen ihmeissäni ja kaivaten Marian vaivattoman oloisesti ilmoille pulppuavaa, pyöreän ilmeikästä saundia. Jigit tinapillillä kulkevat irtonaisemmin, mutta tiedän että olisi pitänyt harjoitella enemmän, keskittyneemmin. Vasta jonain tulevana kesänä Pelimannituvan nurkkapöydässä, jotain sumuista aamyön jamisessiota eläytyneesti kuunneltuani, Tommi Viksten lausuu minulle lohdullisen vapauttavat sanat: Hyviä kuuntelijoitakin tarvitaan aina.
Opetuksen ajan isi istuu hiljaa nojatuolissa tai tutkailee kirja- ja levyhyllyjä. Joskus hän käy pihalla tupakalla tai sanoo jo aluksi: Minäpä käyn vähä tuola kylillä kiertelemäsä.
Tullessa on ollut vielä hiukan iltapäivän valoa, puhelemme vähän, tuskin lainkaan, aina välillä aloitan jonkin jutun kun tuntuu ettei koko matkaa voi hiljaakaan olla, sitten se tyrehtyy, mitä sitä tyhjää höpöttämään. Ajetaanko Toholammin kautta - matka on pidempi mutta paremmat tiet. Eikä vieläkään ole lunta, vaikka ei sitä kaipaakaan - liukkaita ajokelejä, raskas kulkia mehtäsä. Vaikka muuttuuhan se valosammaks sitte.
Tunnin loputtua isi maksaa, sovitaan seuraavasta kerrasta. On jo pimeää, taivas kirkas tähdistä korkealla, sen huomaa kun taajama jää taa ja nojaa päätään auton ikkunalasiin, jotkin kuviot erottuvat aivan selvästi. Lasi on viileä, auto täryyttää, tiellä on päällystämättömiä osuuksia, nyt mennään Ullavan kautta vaihteeksi. Äkkiä käännymme oikealle jonnekin pikkutielle, sitten vielä pienemmälle, niin että pajupensaat melkein raapivat sivuikkunoita, savinen tienpinta maiskuu renkaissa, ajetaan todella hiljaa, tie mutkittelee. Ihmettelen tietysti, mutta en riittävästi ehtiäkseni alkaa kysellä, olen tottunut istumaan kyydissä metsäautoteillä, menossa karpaloon tai puolukkaan, retkille muuten vain.
Pysähdymme. - Tulepas ulos, sanoo isi, nousee autosta, jättää ajovalot päälle. Ne puhkaisevat pimeään kaksi tunnelia joissa kieppuu valkeita retaleita. Ensilumi. Kauempana valoissa erottuu mustaa, suon reuna, vielä kauempana metsän. Ja siellä metsän reunassa, jonne valokiilat osoittavat, kaksi valtavaa metallista kouraa, pystyyn nostetuissa varsissaan hervottomana roikkuen. Tuijotan niitä ja mustia puita koneiden takana, haistan kylmän, turpeen, räntä nipistelee kasvoilla.
- Jaa, jos sitä polttais tupakin vielä, sanoo isi, istuu sisälle autoon, sammuttaa valot, jättää etuoven auki ja puhaltaa savua ulos. Minäkin istun, katson suoaukeaa, silmät tottuvat, näkevät ettei pimeä ole hämärää tummempaa ja tähtien valo heijastuu heikkona hohteena takaisin maan pinnalta.
-Oltiin hakkuilla vähän aikaa sitte Esan kans täsä lähellä, aattelin että onpas vaikuttavan näkönen paikka.
Isolla tiellä, matkalla kotiinpäin kuvittelemme naavakarvaista metsän äijää, joka yön hiljaisuudessa hiipii kaivinkoneille, murtautuu sisään ja ajelee itsekseen sadatellen ja väliin vauhdin hurmasta kiljahdellen ympäri, ympäri, tankit tyhjäksi. Aamun valjetessa se sitten livistää piiloonsa vaaran laelle, jättää vain haisevan vastalauseensa kuskinpukille, nauraa rätkättää mennessään.

Leikillistä. Kylläpä on leikillistä
profiilia tarkasteltu: kymmenen kertaa
käyntejä joilta ei poistuttu välittömästi: kaksi

kuin kaksi kosteaa lehteä toisiinsa kevyesti liimautuneena,
reunat melkein tasan toisiaan vasten
välissä muutama sirpale hiekkaa, päällekkäin lepäillen:
tämä sivusto on havainnut virheen joka saattaa estää sitä toimimasta oikein

Yhteiskunnallisen taiteen vaikuttavuudesta

Olen ollut jokseenkin vakuuttunut, että kovin suoraan yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivä taide ei todellisuudessa pysty vaikuttamaan, ei ainakaan hyvinvointikylläisissä yhteiskunnissa. Sattumalta televisio oli auki tämäniltaisen Silminnäkijän aikana, ja ainakin minut ohjelman kolme esimerkkiä vakuuttivat. Täytyy pureksia hieman, jotta osaisin eritellä mikä vaikutti ja vakuutti,
mutta kannattaa ehdottomasti katsoa ja jakaa: tässä linkki Leikisti kuollut Areenalle, nähtävissä siellä 11.11.2011 asti.

Ja vielä linkit kahteen ohjelmassa esiteltyyn projektiin:


Joseph DeLappen dead-in-iraq
Wafaa Bilalin Domestic Tension

Enkös minä jo sanonut...

Radio Ylen ykkösellä, lempparillani valtamedioista, on syksyn mittaan ohjelmasarjassa "Suoraa puhetta" käsitelty kaupallisen maailmanmenon murjomaa kulttuuriamme. Aleksis Salusjärven toimittaman seuraavan lähetyksen aiheena http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/
on ylimitoitettu kultturikoulutus. Manifestin lukaistuani mieleeni muistui kirjoitelma Kuvataideakatemian opintojeni alkutaipaleelta, vuodelta 2000, jossa varsinaisena tehtävänä oli muistaakseni määritellä omaa työskentelyään taiteilijana. Hiukan arkistoja pengottuani se jo löytyikin. Teksti on lyhyt kunnon kouluainetyyliin, ja isoja asioita vain viittauksenomaisesti sivuava. Nyt hymyilyttää tuo käyttämäni ylenmäärin juhlava sävy, mutta epäilen sen johtuvan vain siitä, että noista nuoruuden päivistä olen siinä määrin taantunut, että nolostelen joskus naivia idealistisuutta. Korvaukseksi olen oppinut voimaan pahoin vasta avajaisten jälkeen ja sietämään kaupunkeja, jopa pitämään niistä. Yleisellä tasolla asiat ovat kuitenkin muuttuneet hämmästyttävän vähän - kuten Suoran puheen manifesti toteaa, kymmenessä vuodessa taidekoulutettujen määrä on vain entisestään kasvanut, mutta keskustelu ilmiön taustoista ja merkityksistä on ollut pintapuolista ja vähäistä.
Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan lauantain lähetystä - keitä on puhumassa ja mitä sitten tulee sanotuksi.

Melkein manifesti

Periaatteessa minun ei pitäisi opiskella Kuvataideakatemiassa, sillä taiteen maisteri on mielestäni älytön titteli. Suurin osa koulustamme valmistuvista ihmisistä ei elätä itseään koulutustaan vastaavalla työllä. Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi heistä, sillä en viihdy kaupungeissa , voin pahoin avajaisissa, enkä kertaakaan ole osannut hinnoitella työtäni ilman jonkun kovapintaisemman apua.
Silti minä, kuten ne monet muutkin, joista ei koskaan tule supertähtiä, opiskelemme täällä. Minusta se on hyvä asia. Jos yhteiskunta olisi loputtoman varakas, kaikille halukkaille pitäisi mahdollistaa taidekoulutus.
Ainakin minut nykytilanne on saanut nostamaan tulevan taiteiljaidentiteettini avainkysymykseksi taiteilijan suhteen yhteiskuntaan, ja vastuun, joka siihen sisältyy. Elitistinen termi "korkeakulttuuri" on menettänyt pohjansa aikoja sitten, mikäli puheet demokratiasta ja hyvinvoinnista ideaaleina eivät ole pelkkää tekopyhää sanahelinää. Silti taide ja suurin osa sen potentiaalisesta yleisöstä ovat toisilleen vieraita, jopa lievän vihamielisissä väleissä. Ongelma on asenteissa - molemmin puolin - mutta niiden on vähitellen pakostakin muututtava. Mitään varsinaista ohjelmanjulistusta ei tarvita, sillä taiteilijoiksi koulutettavien suuri lukumäärä pakottaa itsekunkin etsimään uusia tapoja olla taiteilija. Todennäköisesti se ei käy kivutta, mutta verrattuna kuraattorien ja galleristien pyörittämään oravanpyörään monetkin näistä tavoista voivat olla terveen avoimia ja ahtaiden taidepiirien ulkopuolelle sijoittuvia.
Itse en tee taidetta siksi, etteikö mikään muu maailmassa kiinnostaisi tai tuntuisi arvokkaalta. Teen sitä siksi, etten pääse pakoonkaan itseäni ja pakkoa minussa. Enkä usko olevani tässä kovinkaan poikkeuksellinen. Tapa jolla itseäni tutkiskelen, on sivuseikka. Tärkeintä on, että saan tehdä niin. Silti niin kauan, kun koen olevani etuoikeutettu, en voi olla täysin vapaa. Vapaus, itselläni ja muilla, ei pelkästään taiteen maisterin tittelin omaavilla, vaan kaikilla ihmisillä, kaikilla tavoilla hyväksyttynä, on niin suuri unelma, ettei sen eteen nolota olla naivi ja idealistinen.

über tuulikaappi

Niin monen sivun jälkeen: ...Ja yksi seikka joka minua ärsyttää on tämä jatkuva kyseleminen. Se tuntuu epäaidolta. Mutta tosiasia on, etten tiedä, olen ymmälläni monen asian edessä.
Jotenkin haluaisin olla enemmän tarkkailuasemissa. Jos ei aio toimia, on ihan turhaa vain ihmetellä. Riittäisi havainnointikin: huomioiden laajentaminen ja syventäminen, ei tarvitsisi tyhjää kyselyä, vastaukset olisivat siinä jo valmiina. Koska kysyminen tapahtuu sanoiksi muotoilemattakin, koko elämä on kysymystä.
Huomio !:! Kahvilan tuulikaappiin vievän oven yläpuolella on vihreistä valopisteistä rakentuva juokseva hahmo . .
.

puolustuspuhe VR:lle

Siinä mielessä on turhaa valittaa junamatkan pituudesta, että juuri missään muualla en tunne olevani niin oikeassa paikassa kuin liikkeellä olevassa junassa olen. Rauhassa, minulle osoitetulla istuimella nököttämällä, maisemia katsellen tai jotain lueskellen teen juuri sitä mitä pitääkin, eikä minulta muuta vaadita kuin lippu ja asiallinen käytös.
Vaunu muistuttaa sisältä kutistettua kirkkosalia. Totisena penkeissään istuu seurakunta, tasaisin väliajoin kiertää konduktööri keräten kolehdin. On täysin mahdollista istua hiljaa koko matkan ajan, vaipua kolkkeen hypnoottisen rytmin tuudittamana ajattomaan tilaan, tai sitten jutella vapautuneesti vierustoverin kanssa tietäen ettei ripittäytymisestä ole mitään normaalin sosiaalisuuden seuraamuksia. Jos puhelinnumeroa määräaseman lähestyessä muodon vuoksi vaihdetaankin, kukaan ei oleta sitä koskaan käytettävän. Toijalan takana ei taaskaan ole mitään. Paitsi Särkänniemi, syyskylmän hopeoimana kauniimpi kuin koskaan.
Junan ikkuna pyhittää kaikki näkymät. Sen standardimuoto, aukkojen ketjut vaunujen kyljissä ja liike: junassa istuva ja ulos katsova on eniten läsnä maisemassaan, koska tietää sen jäävän hyvin nopeasti taakse. Muusta junaliikenteestä johtuva hetken seisahtuminen keskelle sateen ryvettämää talousmetsää käytetään tarkastelemalla kaikkea hartaasti. Äärimmilleen raskaiden vesipisaroiden vanat ikkunalasissa, pienet vesiryöpyt koivunoksien kärjistä ja saviset, vastakaivetun ojan jyrkät seinämät, hirven tiheikössä ehkä häämöttävä hahmo rekisteröityvät lukemattomien muiden yksityiskohtien kera aivoihin osastoon, jonka nimi mahdollisesti on arkipyhiä.
Valtion ja kirkon saa erottaa, valtion ja rautatien ero voi olla kohtalokas. Sen on oltava hidas ja epäluotettava, kallis ja epätoivoisesti kilvoiteltava kohti nykyhetkessä kiinniräpistelevän olion imagoa. Mutta sen tosiolemus ja tarve on olla jotain muuta - irrallaan ajasta, yksi liikkuvan pysähtyneisyyden viimeisistä ritareista.

mmmmuminaa

mitä mmm mitä m myö
työ töityy mitä, mi mi mi mi mitä mitä mi töi tä
imitöi mi tätä tä
tä mitätöi mit mitä työ, hei m i mi työ mmmmmm.mmmmmmm
mitä tms mitättömyys myy mitä myy mi tä tyy tityy mitä mi mitätäytyy täytyy mitä täytyy
mitämitä m itä täityö täytyi täytyi mitätöityä täyttää mitätöityä töitä
mitä ttöitä
mmmmmmmmmmmmm mmmmmmmmmmm
mmmmmmmmmmmmmm
mmm
mmmm
mm