Jatkokertomus 11/?

Kuinka kauan voi sana pitää valonsa? Kuinka kauan hehku on jaksanut pysyä kiinni murusissa, leijua katossa? Kun minä herään, sitä ei ole. 

On hämärää, oudon äänetöntä, horkka. Juhliva seurue on poistunut ja jättänyt jälkeensä saviliejuksi tallautuneen pihamaan. Polku pihan reunalta metsään on leveämpi kuin ennen, sitä on kulkenut moni monta kertaa. Ja kursiivi on lähtenyt niiden mukaan, tai se on viety vasten tahtoaan, huudan sitä mutta se pysyy hiljaa, olen harvempi ja selkeämpi ilman sitä. Kumisen. En pelkää enkä kaipaa enkä ole kiinni talossa johon synnyin. Menen heti katsomaan minne jäljet vievät. Se, joka puhui minulle järkeä ja joka itse oli vailla järkeä on viety minulta ja lähden sitä pelastamaan. Tienreuna postilaatikon lähettyvillä on rampattu edestakaisin, kursiivi on varmasti ollut siellä monet kerrat kun nukuin ja tuijottanut tien toiselle puolelle, sinne minne ei saanut mennä. Kaikkein kauneinta, kaikkein hirveintä ovat sellaiset rajat, joita ei ole sopiva eikä turvallista ylittää, siellä se on huojunut ja ollut aina vain enemmän kallellaan, se on ollut helppo saalis pahoille puheille ja eturivin moraalinvartijoille. Jossain sitä uudelleenkäsitellään ja vastaesitetään niin kauan että se on hiuki kuin risuaita enkä näe sitä, eikä se varsinkaan puhu minulle enää. 

Ei saa antaa pelolle eikä luulolle valtaa, vaikka aina on vailla jotakin. Kun en enää itke yksinäisyyttäni enkä ketään toista joka auttaisi olemaan minä, osa minusta itsestäni on poissa, enkä selviä ilman sitä. Sellainen olin # ######### ####### ################################
#väen vängälle sinut kadotin kahden hengellä monet lopetin#eikä sinua ollut enää enkä pelännyt mitään#ei kukaan päässyt väliin#väki katosi metsä lakosi katsoin kaivoon ja kannon alle#kannoin mukanani kaikkialle#sinut ja sinun kaipauksesi oli vesi virtaus ja seisova mesi#hiki lentävä mies kepeä muunneltu tosi#totuus tie#ja elämä hiipui kunnes kosi#sanoja vaille valmis valhe#sekosi kompastui mureni meni piiloon vältti katsoi muualle############# ### #########

Talven luut ja haamut, Eteläranta 4.3.2015

En oikeastaan koskaan ole osannut valokuvata. En myöskään olla kuvissa. Lukiossa yritin innokkaasti opetella vanhalla Cosinalla, mutta piirtäminen ja maalaminen jotenkin veivät toiseen suuntaan ja mukanaan. Viime kesästä lähtien minulla on kuitenkin ollut puhelin, jolla kuvan räpsäiseminen on aiempia luureja mielekkäämpää, vaikka räpsyjähän nämä tosiaan ovat. 

Huolettoman muistiin poimimisen mahdollisuus on vapauttavaa. Oikeassa mielentilassa kuljeskellessaan näkee jatkuvasti kiinnostavia yksityiskohtia ja kaikkeuden palasia, ja kuljeskelu taas hyvin nopeasti vie oikeaan mielentilaan. Mietin melkein joka askeleella kuinka kuva kulkee minun mukanani. Kuinka näkökenttäni rajaa näkemäni kuvaksi, kuinka jalat takovat kuvan alareunan ja kuinka oma kallo katkaisee yhteyden korkeuksiin. Liikun ja kuva liikkuu, hengitän ja se huojuu. Mielikuvaaminen on kuvan sisällä olemista. Kamera ulkoistaa kuvan, ainakin minulle. Nappaan sen talteen, linssi näyttää asiat toisin, vääntää ja puhkoo, mutta se, mitä halusin, on kuitenkin tallessa. 

Eikä edes väärällä, takertuvalla ja nostalgisoivalla tavalla, vaan niinkuin arkisuudeessaankin kiinnostava löytöesine kadulta, sellainen jonka oikeaa omistajaa on selvästi mahdoton löytää, jonka poimii taskun pohjalle mukaansa ja unohtaa. Joskus kuukausia myöhemmin, kun sattuu sama takki taas päälle, se osuu käteen ja ilahduttaa satunnaisuudellaan.

loisväri

Silmäkulma. Luukaari ohuen nahan alla, varjokuoppa. Missä yläluomi tapaa alaluomen iho on tummempaa: vähän punervaa, alaviistoon kulkeva viiva piirtää katseelle surumielisen, miettivän ilmeen. 
Silmämuna, kiiltävä, hohtava. Jostain syystä ajattelen biljardipalloa tai suurta marmorikuulaa joka pilkistäisi nauhoilla ryppyyn kiristettävän, säämiskää imoitoivan kangaspussin suusta. Vanhemmiten. Vanhemmiten kyllä.
Kun tulen näin lähelle ja katson, katson vain, hän jähmettyy, tuijottaa kuivin silmin eteensä, näen nykivän taistelun niissä, lopulta on pakko räpäyttää kerran, toisenkin, nopeasti. Pisara kyynelnestettä lähtee valumaan silmän sisänurkasta, tiedän että se tuntuu nyt iholla kuumalta ja kohta viilenee, kutittaa. Hän pyyhkäisee sen kämmenselkään, kiskaisee samalla henkeä nopeasti niin että kosteus tuhahtaa sieraimessa, palauttaa kädet syliinsä, istuu taas hievahtamatta.
Minä kierrän sivulta hänen taakseen.  Niskassa nikamarivin molemmin puolin kulkevat ihoa pingottavat jänteet kohti hiusrajaa, takana raja ei ole selkeä, höytyväiset hiusviivat pyörteilevät ylöspäin, näen ihon pinnan tiivistyvän, suojakuori, kananliha tuijotustani vastaan.

Ajastin piippaa.
"Mä teippaan sut nyt, pysy vielä hetki"
Hän nyökkää. Menen arkulle. Niittipyssy, ruskeassa paperipussissa katkenneita hiiliä ja kumi.  Pyykkipoikia, kotinarua, sotkuinen läjä kiertyneenä suorakulman ympärille, vasara. Ei teippiä.
"Miten se rulla voi aina hukassa olla?" Näen hänen kiemurtelevan tuolilla
"Mulla on hirvee pissahätä, pakko mennä kohta"
"Hei, ootas nyt vähän, jos vaan millään pystyt"
Vedän vihaisin vedoin oranssia maalilla reiden ulkosyrjän linjat ja kyynärpään paikan tuolin piikkiseen plyyshinukkaan, kyykistyn jalkoihin, merkitsen vielä varpaiden vinot ja kantapäiden kaarevat viivat mattoon.
"No nyt saat mennä"
"Kyllä sen saa pois. Ja jos ei saa, aina voi naamioida sen samanväriseksi kuin isäntänsä", sanon, kun hän tulee takaisin.
"Isännän?"
Ei hän tajua, enkä minäkään täysin, suusta luiskahtanut yhdistelmäassosiaatio loiseläimestä tai jonkin sortin kameleontista.
"Joskus tuntuu, että väriklöntit ovat eläimiä, sinne tänne ryömiviä ja vilistäviä tai hiljaa paikoilleen maastoutuneita."
Siinä se matolla makaa ja vaanii.



-------------------------------
Liian harvoin näkee tekstejä kuvan tekemisestä. Penjami Lehdon Varjostustehtävästä inspiroituneena pistänkin pihalle tän, jo jonkin aikaa tekstiraakileissa haudotun. Tuo Lehto oli kyllä ensin mykistävä ja sitten pään sisällä varjoja ja viivaa myllertävä lukukokemus. Kuvataiteilija toki takertuu nimenomaan niihin, vaikka teksti levittäytyy ja säteilee aika moniin muihinkin suuntiin...

So-me-u-jo

Mietin some-ujoutta. Kuinka eräs elämän parhaita herkkuja on aina ollut seurata kiinnostavia keskusteluja, tempautua mukaan, unohtaa jännittäminen ja mykkyys, aukaista suunsa ja osallistua. Hengittää mukana, kuunnella mitä toiset ovat mieltä, seurata ilmeitä ja eleitä. Tällaista on ollut pitkään kovin ikävä. Syystä tai toisesta sosiaaliset ympyrät ovat kutistuneet, tai ainakin pyörivät hiukan hankalasti saavutettavissa maastoissa. Ja itse vaipuu horrokseen, josta on yhä vaikeampi karata. Lieka, josta ei voi syyttää muita kuin itseään, kun vielä on mainittava, että enimmäkseen viihtyy oikein hyvin itsekseen tai omassa perhepiirissä. On ihanaa, kun ihmisiä tulee kylään, mutta sitä ei voi odottaa, kun ei itseäänkään juuri koskaan saa liikkeelle.

Jonkin aikaa helpotusta tähän tarjosivat blogit, oma(t) ja varsinkin muiden. Keskustelufoorumit ja Facebook, tietysti, ja viimein muka Twitterkin, vaikka siihen liittyessä jo laadin muunnelmaa kuluneesta "Suomalainen vaikenee kahdella kielellä" -hokemasta. Mutta mitä pidempään niitä on seurannut, sitä suuremmaksi on kasvanut kynnys itse osallistua. Arastelee sitä, miten helppoa kaikkea sanottua on tulkita väärin, kun ilmeet ja eleet puuttuvat. Vaatii taitoa osata kommunikoida edes jossain määrin tarkasti, ja reaktionopeutta, ahkeruutta, ronskia huumorintajua. Eivät ole hissukoiden areenoita nämä. Ja sellaiseksi sitä siis on palaamassa taas, jos joskus olikin jo kasvamassa ulos siitä roolista.
Rooleista puheenollen, somessa ne korostuvat. Muiden rooleista enimmäkseen nauttii, puolitiedostamattomasta tunnistuspelistä, siitä millaiseksi joku on itsensä halunnut rakentaa tai millaisena tulee itsensä tahattomasti näyttäneeksi, tai näiden kahden yhdistelmästä. Useimmiten kai mukana ovat molemmat. Kadehdin kaikkia heitä, jotka kykenevät olemaan välittämättä siitä pakkotyylittelystä ja typistymisestä, joka roolituksesta seuraa. Tietysti samat ilmiöt ovat mukana elämässä muutenkin, mutta livenä ihmiset tulevat ilmi niin monissa eri rekistereissä yhtä aikaa… soivat. Tuoksuvat. Huitovat, tuijottavat, myhäilevät. Ironista ei tarvitse piestä, sarkasmi on hauskaa.
En enää osaa ottaa kevyesti sitä, että rooli pitäisi valita. En myöskään sitä, että vaikka mitä valitsisi, vaalisi ja rakentaisi, tai jos se valinta olisi yritys olla paljas ja rehellinen, näyttäytyisi se kuitenkin rakennelmana. On mahdotonta olla läsnä olematta maaninen.

Noin kun ajattelee, voisi kai yrittää esiintyä periaatteellisena live-elämän puolustajana, lopettaa kaikki tilit ja ylipäänsä yritys seurata, mitä missäkin sanotaan ja tapahtuu. Käyttää vapautuva aika hyödykseen ja kasvattaa hiljainen, rikas, sisäinen elämä. Mutta ei se ihan rehellistä olisi. Niin paljon ihmeellistä ja kiinnostavaa on olemassa vain siksi, että jotkut, aika monet, ovat tarpeeksi reippaita jakamaan edes osan, edes valitut palat itsestään netissä. Minäkin haluaisin edelleen pystyä siihen. En tahtoisi käydä siinä yhä vain kyvyttömämmäksi. Ainakaan en haluaisi olla tyly ja epäkohtelias, jättää vastaamatta, tai tehdä niin aivan liian hitaasti, paperikirjeenvaihdon tahdilla, vain siksi että on päässyt kasvamaan ujouslukko. Anteeksi, kun näin on käynyt.

En tiedä, miten tämän blogin käy. Loppuu se kai lopettamattakin, jos ei koskaan mitään julkaise. Tai sitten taas rohkaistuu. Julkeaa, olla julki. Julkaista. Julkinen.

Alle gegen alle

Viime keskiviikkona neljäsluokkalaiseni osallistui ylipormestarin itsenäisyyspirskeisiin isoisoäitinsä tekemässä sinivalkoruudullisessa mekossa. Mummu ompeli sen, niinkuin aikanaan monta muutakin luomusta minulle ja siskolleni koulun juhliin, ja on hienoa, että ne ovat jo seuraavan sukupolven käytössä. Asuvalintoihinsa suurella hartaudella suhtautuvan kymmenvuotiaan päällä vanhanajan pitsi-ruutumekko oli liikuttava yllätys. Värit kuulemma sopivat tarkoitukseen, ja mekon historia myös. Karjalasta evakkoon joutuessaan mekon ompelija oli itse suurinpiirtein tanssijaishileeni ikäinen.

Finlandiatalolla kysyttiin myös linnan itsenäisyysjuhlien kestohitti: mitä itsenäisyys merkitsee sinulle? Lapset tuntuivat pohtivan vastaustaan vaikeaan kysymykseen ihan oikeasti. Jatkoimme mietintää kotona itsenäisyyspäivän aamuna, mutta yksiselitteistä vastausta ei löytynyt. Puhe kääntyi mikrovaltioihin, oli kiire pihalle hartaasti odotetussa lumessa riehumaan, lumisotaan varustautuessa kaivettiin esiin Alle Gegen Alle. Saunan jälkeen leivottiin illan teemaan niin sopivaa pitsaa, kaikki saivat päättää omat täytteensä. Myös toisten outoja valintoja piti maistaa... Linnan juhlien televisiointi ei tarjonnut yllätyksiä, ei myöskään samaan aikaan käynnissä olleen mielenosoituksen uutisointi. Tai no, harvemmin Ylen toimituksesta paikalle on sattunut noin paljon ajovaloihin jähmettynyttä kaniinia muistuttava toimittaja, mutta muutoin raportointi, kuten tapahtumia seuraava ja kommentoiva somevirtakin soljui odotetusti. Irma Optimisti lausui virkistävän rehellisen oloisen mielipiteensä pakolliseen itsenäisyydenmerkitys-kysymykseen, taiteilijakunta siis Juicen viitoittamalla kohteliaan kapinan poluilla.

Keväällä 2013  Kasarmitorille haettiin taideteosehdotusta Talvisodan muistomerkiksi. Vaikka  ajatus kilpailusta aiheutti tuoreeltaan vain tuskaantunutta tympäytymistä, pakottauduin miettimään suhdettani sekä sotaan, veteraanien kunnioittamiseen että muistomerkkeihin yleensäkin. Jollain tapaa tuntui, että täytyy yrittää, että Suomen valtion kouluttamana taiteilijana isänmaallinen velvollisuuteni on rustata mahdollisimman paljon omaa taidekäsitystäni edustava ehdotus. Parhaani tein, ja harvoin olen ollut niin iloisella mielellä ja kevättä rinnassa kun ehdotustani (tietysti kilpailuajan viimeisillä sallituilla minuuteilla) lautakunnalle kiikuttaessani. En odottanut sen menestyvän, mutta olin tyytyväinen saatuani sen tehdyksi. Jo viime itsenäisyyspäivän aikaan, Kiakkovieraiden ja muiden Tampereen juhlijoiden toimien ruodintaa seuratessa, teki mieli julkaista ehdotukseni. Enpä kuitenkaan kehdannut. Nyt, kun aika on tasoittanut, silittänyt, turruttanut minua taas vuoden lisää, on syytä antautua houkutukselle, joka vuosi kehtaan taatusti vähemmän. Siis:

Nimimerkki Kipinä: Teosehdotukseni Talvisodan muistomerkki-kilpailuun Kasarmitorille

Ehdotukseni on monumentin olemusta ja aikakäsitystä tapahtuman suuntaan laajentuva.
Tulkitsen Talvisodan hengeksi nimetyn ilmiön olennaisimmaksi sanomaksi tälle ja tuleville päiville valmiuden taistella arvokkaiksi koettujen asioiden puolesta, yhdessä. Tuskin sota-ajan yhteishenki ja taistelutahto hävittivät kansakunnan sisäiset erimielisyydet ja ristiriidat, mutta tiukassa tilanteessa oli pakko suunnata huomio siihen, mikä on yhteistä, ei erottavaa. Sodasta selviäminen näytti tuon asenteen voiman ja jälleenrakennuksen toiveikkuus ja sitkeys kasvoivat sen pohjalta.
Toivoisin, että osaisimme taas löytää tuon asenteen. Kykenisimme yhdessä selvittämään, keitä me kansa- ja ihmiskuntanakin olemme, onko olemassa jotain niin suurta yhteistä unelmaa, että unohdamme erimielisyytemme, oman edun tavoittelun, kärjekkään ja omiin blokkeihinsa asemoituvan julkisen keskustelun, ennakkoluuloihin perustuvat viholliskuvat? Mitkä ovat tämän päivän todelliset uhat, ja miten niistä voi selvitä?

Muistomerkkiehdotukseni puitteissa näihin kysymyksiin pureuduttaisiin kerran vuodessa Talvisodan alkamisen päivänä järjestettävässä tapahtumassa, joka kokoaisi yhteen Kasarmitorille pystytettävään puolijoukkutelttaan mahdollisimman eri-ikäisiä, erilaisia näkemyksiä, yhteiskuntaluokkia, ammatteja, eri kulttuuritaustoja edustavia ihmisiä. He yöpyisivät teltassa torilla ja yhdessä keskustellen etsisivät ratkaisuehdotuksia juuri sillä hetkellä tärkeimmiltä tuntuviin kysymyksiin. Jokaisena vuonna mukana olisi vastuuhenkilö, joka kutsuisi mukaan muut osallistujat. Seuraavan vuoden vastuuhenkilö-ehdotus synnytettäisiin teltassa sen pohjalta, minkälainen osallistuja tuntuisi vielä tarvittavan näkemyksiä laajentamaan. Teltan keskusteluja dokumetoimaan ja julkiseksi tekemään kutsuttaisiin mahdollisimman monipuolisesti mediaa, niin vaihtoehtoisten kuin julkisen ja kaupalliselta pohjalta toimivien tahojen edustajia.
Teltassa vietyn yön jälkeen osallistujat ja toivottavasti myös laajempi yleisö jatkaisivat aloitettua keskustelua vapaamuotoisesti. Talvisodan loppumisen päivänä teltta pystytettäisiin taas, ja torilla vietettäisiin avoin tapahtuma, johon prosessiin osallistuneet voisivat valmistaa/ehdottaa sopivaksi katsomaansa ohjelmaa.

Materiaalisesti teosehdotukseni sisältää ainoastaan puolijoukkueteltan kahdeksaa sivusalkoa ja yhtä keskisalkoa varten torin kiveyksestä kaksi kertaa vuodessa irrotettavat kivet, jotka paikan merkitsemiseksi hiottaisiin kiiltäväksi. Maa kivien alla tulisi muokata sellaiseksi, että telttakepit saa tukevasti pystyyn, paikaltaan irrotettuja kiviä voitaisiin käyttää teltannarujen painoina tapahtuman ajan. Teltta itsessään olisi tavallinen puolustusvoimien puolijoukkueteltta, joka joko voitaisiin hankkia pysyvästi tätä käyttötarkoitusta varten, tai lainata tai vuokrata tilanteen mukaan. Tapahtumat järjestettäisiin talkoo- ja vapaaehtoispohjalta, mukaan kutsuttujen tahojen työpanosta hyödyntäen. Mahdollisesti muistomerkin toteuttamiseksi budjetoitu summa voitaisiin jakaa jonkinlaiseksi pesämunaksi tapahtumien välttämättömiin kuluihin.

Menneitten saavutusten kunnioittamisen ja ihailun lisäksi on osattava uudelleentulkita niitä, pitää niiden ydintä hengissä tuorein tavoin. Ilman valmiutta rakentavaan, avoimeen, erilaisuutta ja erimielisyyttä sietävään keskusteluun meillä ei ole toivoa paremmasta, eikä tulevaisuutta, jossa monumentteja ihailla.

12.11.2014

     marras  kello  aurinko  kuu

Runotyttö yökkii

Nyt se taas on alkanut. Kurja unettomuus. Mitenköhän monia tunteja olen pyörinyt hereillä, kirjoittanut päässäni turhautuneita lauseita: kirjeitä rakkaille ja ystäville, menneisyyttä, haaveita ja raakileita teksteiksi, päiväkirjaa, blogia, hakemuksia, kiistakirjelmiä, tunnustuksia. Koska päivät ovat täynnä muuta ja uupumus kasautuu, selviytyy arkivelvoitteista juuri ja juuri, ei aina kaikista niistäkään ihan kunnialla, unohtelee tärkeitäkin asioita, ei tunnu mahdolliselta uhrata potentiaalista uniaikaa siihen että todella yrittäisi kirjoittaa. Kuvitteellinen kirjoittaminen paineistaa todellista yhä mahdottomammaksi. Epäonnistunut yritys pakottaa itsensä uneen ei ole lepoa. On pakko aloittaa suman purkaminen ja valvoa tarkoituksella.

Joskus kun olin viaton, ihantenani oli pysyä herkkänä ja viattomana. Nyt pelkästään tämän kirjoittamalla tunnustaminen on nolottavaa. Ja miten hullua, jos tämän kääntää nurinpäin: nykyään minulla ei ole ihanteita? Nykyään en enää halua olla herkkä? Nykyään en enää tiedä, mitä on olla viaton? Nykyään olen nolo.
Koetan itse ymmärtää tätä runotyttöposeraauksen kautta: näen itseni nuorempana, tuoreempana, viattomampana. Sen verran itsetietoisena ja narsistisena, että ymmärrän kuinka söpöä sellainen herkkä runotyttömäisyys voi olla. Tällainen runollisen heittäytyvä tunteellisuus on kuitenkin syntymälahjana saatu riesa ja ominaisuus, otetaan siitä nyt kaikki irti siis… Muutamaa auringonpyörähdystä vanhempana… sama heittäytyvä tunteellisuus ja mustelma arpineen heittäytymisen seurauksina. Vaikka tekee kipeää ei haittaa. Kypsä elämänkokemus on söpöä. Sopivissa määrin. Ja niin edelleen. Lisää syöksyjä ja lisää. Toistetaan vielä muutama kerta.

Jossain vaiheessa sitä vaan miettii, että taktiikkaa tulisi muuttaa. Tämä ei toimi enää itselle eikä muille. En ole enää söpö. Turraksi voi tulla vain jos ensin on ollut herkkä. Jos mistään ei enää ilmannukaan ketään puhaltelemaan pipeihin, on parempi jättää parkumiset sikseen, ja keskittyä vaikka olemaan kompastelematta. Tämänkin kirjoittaminen hävettää, mutta saatana vie, parempi kirjoittaa kuin valvoa muuten vaan. Niinkö se onkin. Että on esittänyt näytelmää itselleen ja muille, ja sen tajutessaan lamaantuu. Voi apeus. Eikä mitään ole jäljellä, paitsi jälkikasvu, jota rakastaa samalla sentimentaalisella yleispätevällä tunnekuohulla kuin ihmisyyteen nyt kuuluu. Ei mitään raportoimisen arvoista. Nyt siis en jaksa yrittää enempää. Luovutan. Yritän taas nukkua, että huomenna jaksan taas rakastaa arkeani ja ihmisiä siinä, kaiken tavallisuutta ja tiettyä mykkyyttä.

( tämä teksti syntyi ryöpsäyksenä, röyh, jokunen valvottu yö takaperin, elokuussa kait ja oli tarkoitettu äärimmäisen yksityiseksi. Parin viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen taas valvonut liikaa, roikkunut netissä ja tuumaillut kaikenlaista sellaista josta toivon rohkeavani ja jaksavani kirjoittaa analyyttisemmin joskus. Mm. tämän Virpi Alasen blogitekstin,sitä kommentoineen fb-keskustelun, sekä erään (nais)lifestylebloggaajaa muiluttaneen vauvan av-palstan kommenttiketjun sysäämänä päätin nyt kuitenkin pistää ekana ilmoille tämän. Pienenä henkilökohtaisena rohkeustekona. Jospa taas joskus saattaisin lukea Södergrania, Seljaa, Janssonia, Ahmatovaa, Guroa, Lessingiä, Munroa, Kaipaista, Kettua, Lindgreniä, Tarttia, Atwoodia, Kallasta jne. ihan vaan kirjallisuutena ja uskaltaen itse heittäytyä lukemaani. )