Fineliner & punaliitu

Jatkokertomus 1/?

2012-02-18T16:32:00.000+02:00

Useimmat sanat olivat kiivenneet puiden latvuksiin turvaan. Siellä ne roikkuivat, rimpuilivat uteliaana alas kurkistellen, sillä eiväthän ne ominaisuuksistaan mihinkään päässeet. Varovaisuus ajoi ne puuhun, uteliaisuus horjutti asemistaan. Joidekin voimat eivät riittäneet, hitaasti ne liukuivat alaspäin runkoa pitkin, valuivat haaroväleistä. Hassu, hiukan melankolinenkin näky, miten vankkavartaloinen sana aneemisia tarttumapintojaan sätkytellen koetti vielä taipua, napata kiinni jostain poikkipuolisesta, luovutti, kietoutui sitten rungon ympäri, ja hitaasti, hitaasti,,, paksuna sulana möykkynä lähestyi tyveä. Ruohonjuuri juuri juurikin se taso. Sanojen hedelmöityminen, kato, kulo, yli käyvä tuuli. Latvojakin se ravisteli. Puutumus.
Sieltä se lopulta saapui, sumu metsän sisuksista, niin matalana ettei hipaissutkaan valoon pyrkiviä oksia. Sen vyöryessä paksuna rungot puhkoivat siihen tunneleita, kosteus lietti polut.

taide vai yhteiskunta :) eli helkkarin pitkä mainospuhe

2012-02-01T23:12:00.005+02:00

Kirpputori, tilitoimisto, ulkosaariston pikkupuoti, tyhjentynyt talo lappilaiskylässä, pitkospuureitti, kirjasto, baari, mediatalo... perinteisten galleria- ja museotilojen lisäksi olen kiikutellut vuosien varrella töitä esille hyvin monenlaisiin tiloihin ja tilanteisiin. Periaatteesta. Näyttelyt ovat olleet yksin tai yhdessä tehtyjä, tavoittaneet muutaman tai sitten vähän useamman ihmisen.

Vieraskirjamerkinnöistä kiintoisimmat ovat kertyneet tällaisista näyttelyistä. Virallisen taidemaailman näkökulmasta poikkeavat paikat ovat epäpaikkoja, ne ovat niitä, jotka on vaikea tyylikkäästi ilmaista CVssä. Ellei kysymys sitten ole jostain yhteiskunnallisen taiteen projektista, joka taidemaailman satelliittina on helposti ymmärrettävissä. Kiinnostavimmillaan yhteiskunnallinen, kantaaottava taide löytää itselleen ilmenemismuodon, joka sulautuu ympäristöönsä niin, ettei sen olemassaololle taiteena ole merkitystä kuin korkeintaan taiteilijalle – taidemaailmassa. Jokin tällainen kiehtoi mieltäni syksyisessä postauksessani sotapeleihin ujuttautuneista taideprojekteista. Tarkempi analyysi em. teoksista edellyttäisi ymmärrystä peleistä, sitä minulta ei onneksi/valitettavasti löydy.
Maalarina olen koettanut löytää maalaukselle luontevia keinoja vastaavaan rajalla kuljentaan, mutta johtunee taiteenlajin pitkästä historiasta, ettei se ole aivan helppoa. Materiaalisen ja kuvan ilmaiseman ulottuvuuden lisäksi maalauksella on aina olemuksessaan "taiteen" paino tahi arvo. Katutaidekaan, vaikka edustaakin vaihtoehtoa ja kapinaa, ei irtaudu taiteen tavoittelemasta erityisolemuksesta, vaan perustuu nimenomaan taiteeksi tunnistamisen kontrastille ympäristössä, johon se on asettunut; kontrastiin ympäristön ja siitä erottuvan teoksen, sekä toisaalta kontrastiin katutaiteen ja salonkitaiteen välillä.
Niitä superideoita odotellessa ihan tavallisten teosten ripustaminen paikkoihin, joissa niitä näkevät muutkin kuin gallerioiden vakikävijäkunta, on ollut ja oleva ainakin minulle kelpo keino asemoitua ammattiinsa osasena yhteiskuntaa, ihmisyhteisöä...ja venyttää rajaa toisinpäin.(älytöntä, miten vaikeaksi menee sanojen haeskelu jos eksyy vähänkään tälle alueelle, jossa käsitteet ovat vain arkijärjellä yhteisesti jaettuja ja ymmärrettyjä. Huteja tulee, väkisinkin.) Teokset näyttäytyvät itsellekin uudessa valossa, usein vähän julman paljastavassa. Ja siellä ne sitten roikkuvat aikansa, ilman sen kummempaa hässäkkää. Siinä rauhassa on jotain, mistä pidän. Tällä kertaa, helmikuun ajan, Arabianrannan kirjastossa.

PS. otsikon viittaus muutama vuosi sitten antikvariaatista bongaamaani helmeen vuodelta 1970, Taide vai yhteiskunta, julkaistu Tammen Kurki-sarjassa, toim. C-G Lilius. Ansaitsee kyllä erillisen syventymisensä...

arkisen tärkeää viivanmuodostusta

2012-01-21T22:32:00.005+02:00

0.35 mm line widht

kiiltokuvahevonen kääntää toisenkin posken

opti-, ei sarkasti

2012-01-17T02:53:00.006+02:00

Mitenkään puuttumatta spekulaatioon korkeampien voimien olemassaolosta, Senaatintorin ja Suurkirkon ohittaminen aiheuttaa minussa aina vähintäänkin häivähdyksen jostain kunnioitusta herättävästä, kauniista, jostain, no, mitä se nyt sitten onkaan, hyvän pariin kuuluvaa kumminkin. Ja kuljen ohi usein, päivittäin lähes, kun satun asumaan reitillä. Uspenskin katedraali toimii samoin, se tosin osuu reitille harvemmin. Luulisin, että nykypäivän WAU-arkkitehtuuri pyrkii herättämään katsojassaan jotain vähän vastaavaa. Mitenkään en haluaisi puuttua siinä ilmenevien voimien korkeuteen tai hyvyyten, mutta kun ne nyt eräässä tietyssä kaavaillussa esimerkissä liittyvät minulle henkilökohtaisesti pyhään aiheeseen – taiteeseen.

Kyllä. Se pelastajaksemme nimetty suuri G. Ugg. En Heim. Siitä on kyse, eli keskustelu, eli itkupotkuraivari eli katkeranvanhanstallarin kapulat kaikkiin öljyttyihin rattaisiin ja reikiä silikooniinja käyttövaroistakyselemättäkustannettu dreamconsulting insulting verkostoverikostomarkkinointi proopushka... kaikenlaisia kysymyksiä, lupauksia, raamatullisia kuni pirullisia vertauksia on sinkoiltu ilmaan niin poliittisin, kulttuuripoliittisin kuin ihan henkilöön ja henkilön kalvosulkeisiinkin käyvin perustein.

Tässä vaiheessa mikään ei ole vielä selvää, vuoden odottelun jälkeen olemme viimein saaneet luvan keskustella, mitä on harjoitettukin (eri) (omissa)porukoissa niin ahkerasti että suurin osa sotureista alkaa jo hyytymään. Sillä välin keskustelu kaikissa muissa porukoissa viheltää niin käsittämättömän populistisella tasolla että päänsärky jolleivät pahemmatkin taudit uhkaa.
Terveyttäni suojellakseni ehdin jo minäkin horjumaan vankkumattoman epäilevästä kannastani.

Ihan vain muutaman syyn mainitakseni 1. Pessimismi poliittisen päätöksenteon läpinäkyvyydestä ja puheiden ja tekojen suhteesta kaappasi syövereihinsä (siis sehän on jo päätetty, jos on kansalaiskeskustelun aika, turha siis tuhlata ruutia) 2. Minun, tavallisen pienen kuvataiteilijan mielipiteellä ei ole juurikaan kiinnostavuutta tahi painoarvoa, voin siis rauhassa tuuliviireillä 3. Luontainen optimismikin valtasi sijaa (jos lisenssiin kerran on rahat luvassa yksityisiltä isokenkäisiltä, Helsingin taidemuseo joka tapauksessa tarvitsisi uuden tilaratkaisun ja viisaat kulttuuripäättäjät ovat sitoutuneet varmistamaan ja turvaamaan kaupungin omien kokoelmien hoidon, esillepanon ja kartuttamisen sekä pätevän henkilöstön kohtalon kaikissa myllerryksissä, niin mikä jottei, perhana!) Lisää rahaa kulttuurille luvassa, rohkeutta peliin, ei haittaa tuulet ja tuiskut, ei depression.

No, jos ja kun se sitten tulee, ajattelin ihan ilmaiseksi antaa muutaman vision, elikkäs apua mission toteutukseen.

1. Se Katajanokan WAU, olisi niin hienoa, jos siihen hankittaisiin jokin sellainen WAU, joka olisi jonkinlaisessa suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Gehryn suunnittelemat Guggelit ovat omalla tavallaan vaikuttavia, mutta tuskin vaikkapa Bilbaon pytinkiä muistuttava viritys siihen pienelle tontille sopisi. Kun jotain isolla rahalla suunnitellaan ja rakennutetaan, ei varmaan ole tarpeen taipua kytkykauppoihin, vaan voidaan järjestää niin avoin kilpailu, että ehdotusten joukosta löytyy muutamakin tuoreella tavalla WAU:n tulkinnut ehdotus. Esimerkiksi Helsingin kaupungin kansainvälinen, avoin suunnittelukilpailu Kirjava satama olisi voinut tarjota tähän jotain, mutta synenergioissa lienee hiottavaa, esimerkiksi Ville Ylikarhin Guggenheim-blogauksen k o mmenteista päätellen. Yhtäkaikki, uskon, että paikalle olisi mahdollista löytää, tuore, esteettinen ja ympäristöä ja kaupunkia kunnioittava WAU. Ehkä se oliskin wau. Aina ei tarttis huutaa.

2. Kun ja jos sijainti on tämä, ja lupausten mukaan Kluuvin galleria saa jatkaa toimintaansa, Kluuvin ennen niin vaikea ja luokseenpääsemätön sijainti olisikin yhtäkkiä aivan maisemareitillä matkalla kohti Ateneumia, Kiasmaa, hienoja keskustagallerioitamme. Nyt typistettyjä aukioloaikoja olisi varaa tarkistaa tavoitettavampaan suuntaan, kenties palkata lisää työntekijöitäkin. Guggiksesta olisi toki selkeät ja näyttävät opasteet tähän uutta ja rohkeaa nykytaidetta esittelevään galleriaan . Johon, kuten gallerioihin yleensäkin, on ilmainen sisäänpääsy. Yleisöryntäystä ei estäisi mikään!

3. Kun rikkaat elitistit ja muut kulttuurin kermahelmat viimein saisivat palatsinsa, ja sitä kelpaisi risteilyturistille rahasta näyttää, niin että taantuman kuristusote viimein kulttuurin hapankermasakinkin kurkulta kirpoaisi, voitaisiin taas palauttaa perjantai-illan ilmainen sisäänpääsy sinne Kiasmaan. Siitä kun jouduttiin huonon taloustilanteen vuoksi luopumaan. Siinä saisivat sitten nekin siellä Valtion Taidemuseolla osansa yhteisestä kakusta.

4. Ja vielä vinkki Helsingin taidemuseon kokoelmien esittelyyn ja lähiöissä muhivan herra-ja kulttuurivihaisen kansanosan liennyttämiseen: otetaan pop-up-näyttelyn kuraattoriksi yksi pitkäaikaistyötön väärinajattelija, yksi työtön kuvataiteilija, museon varastoista muutama – hmm... minnekäs nää nyt pantais – hieno-ei -niin-särkyvä-teos sekä Helsingin ja Guggenheimin taidemuseon osaavaa ja innostunutta jengiä tiedotuspuuhiin, ja pystytetään se näyttely johonkin Guggenheim-säätiössä vaikuttavan bisnesjengin know-how:lla saataville järjestettyyn liiketilaan, toistetaan tämä uusilla tekijöillä aina päänäyttelyiden vaihtuessa ja avot: meillä on sosiaalisen taiteen innovaatio! Saadaan samalla muutama vartija ja sekalaista jengiä oheistuotteiden myyntiin pätkähommiin, koko tämän poppoon työllistymisen kerrannaisvaikutukset ovat huimat. Tätä pakettia autenttiseen Suomeen voidaan myydä seikkailunhaluisimmille turisteille Guggenheimin luukulta joko matkaoppaalla tai ilman. win-win-win.

Ja lopuksi nöyrä anteeksipyyntö, jos olen tullut näine ehdotuksineni loukanneeksi jotain jonkun pyhää. Ihan vakavalla mielellä jään pohtimaan, että jokin tässä Guggenheim-hankkeen esiin nostamassa aiheessa: taiteen kuorissa, rakenteissa, seinissä, siinä ja siitä eläjissä on niin herkkää ja haavoittuvaista, niin kiivasta ja kaunista että soisi sen kestävän kaiken tämän. Ja kai se kestää, jos se pitää jotain sisälläänkin.

Be a Hobo and go with me...

2011-12-12T22:28:00.004+02:00

Voi miten mahtavaa on löytää jotain itselleen ennen tuntematonta ja uutta. Jakoon vaan samatien tämä hienous...

http://en.wikipedia.org/wiki/Moondog

mustan päivän (oma)kuvia

2011-12-09T23:01:00.008+02:00

Lopen kyllästyneenä akvarelliin ikuisesti liitettyyn herkkyyden määritelmään
(enkä minä mitään suolenpätkä- tahi sukupuolielinrankkailuakaan jaksa)
ryhdyin antimaalauksiin mustalle ohuelle paperille joka ei ime, vaan rypistyy, paperille joka ei heijasta vaan tappaa.
Lehtiöllinen epävesiväripaperia kului muutamassa tunnissa, syljin ulos jotain omasta turhaumastani: kai se niin on, että kuva ei pääse ikonisuudestaan eroon. Jos tekee kuvaa, pitäisi kyetä korkeammalle, kirkkaampaan, selkeämpään, ohi ja yli sen esineellisen arvon, jonka kuvalle aina joku syöksyy lätkäisemään. Haparointia, etsimistä, tavallisen turpeaa, inhimillistä keskinkertaisuutta, sitä ei ole hyvä esitellä.

Nytkin vaan teen juuri niin, manifestinomaisesti. Yleensäkin olen tässä blogissa halunnut julkistaa spontaanisti syntyneitä juttuja niitä sen kummemmin hiomatta ja harkitsematta, vaikka jälkeenpäin hävettäisikin. Esimerkiksi nyt, tähän mennessä osa höyrystä on jo purkautunut, ja oikeastaan huvittaisi kuopata koko purkaus. Mutta ei sentään.

Tyydyn tasoittelemaan valoisemmilla lopputunnelmilla, mielikuvilla joista olo kirkastuu, ainakin omani:
Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä kättelemässä presidenttiparia itsenäisyyspäivän vastaanotolla joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa. Pertti Kurikka tänä vuonna samassa toimessa. Lumi, vihdoinkin. Ja huomenna aion leipoa punajuurisuklaakakun, enkä maalata enkä öhistä yhtään.

scan if you can

2011-11-29T00:16:00.002+02:00

elämöi

2011-11-17T22:59:00.003+02:00

hölinöi elämöi älälöi
laski alleen
et real sukseen
tsh!shhhsiilipuolustus minäkö tosikko to sh ik ikä hik

va, vä? va- eiku,- vakavikko
höyhenikko, vitsiniekko
ties mik moraalisti mora mora more a(nd)more kohotusaine
(nk) luuv
(ts, tms, mtsk.) kirkastettu voiturinoitapurinoitahapannoita kirsikoitarusinoitaanhavoita
vakävikko
vitsiniekko
ush kalikko
m a t a l i k k o räme
pohjamuta
ota, ota
h h h h h h h
moni_kakku_ päältä_ kaunis_ silkkaa_ silkkova_ sisältä
x x x x x x x

lauleloita, lauleloita

Turvekourat

2011-11-13T21:34:00.003+02:00

Immin ja Marian kämppä on puutalossa jossa joskus ennen on ollut kauppa, suuren näyteikkunan kadulle päin he ovat peittäneet kermanvärisellä paperilaskoskaihtimella. Huoneen lävistää pyykkipojilla ripustettu korttirivistö, Shepardin kuvituksia, roikkuvat narulla loivassa puolikaaressa kuin harva hymy.
En saa missään vaiheessa Fair Haired Boyn rytmistä kiinni, koko biisi on vain irrallisia nuotinrääpäleitä yhä hikisemmäksi nuhraantuvalla paperilla. En myöskään löydä oikeaa tapaa puhaltaa huiluun, tai sitten syy on halkeamassa, joka siihen ratkesi melkein heti soittimen saatuani - railo paikattiin luuliiman ja eebenpuujauheen seoksella, mutta vaatii lisäksi laastariksi palan teippiä. Kamppailen, kädet hikoavat. Kuuntelen ihmeissäni ja kaivaten Marian vaivattoman oloisesti ilmoille pulppuavaa, pyöreän ilmeikästä saundia. Jigit tinapillillä kulkevat irtonaisemmin, mutta tiedän että olisi pitänyt harjoitella enemmän, keskittyneemmin. Vasta jonain tulevana kesänä Pelimannituvan nurkkapöydässä, jotain sumuista aamyön jamisessiota eläytyneesti kuunneltuani, Tommi Viksten lausuu minulle lohdullisen vapauttavat sanat: Hyviä kuuntelijoitakin tarvitaan aina.
Opetuksen ajan isi istuu hiljaa nojatuolissa tai tutkailee kirja- ja levyhyllyjä. Joskus hän käy pihalla tupakalla tai sanoo jo aluksi: Minäpä käyn vähä tuola kylillä kiertelemäsä.
Tullessa on ollut vielä hiukan iltapäivän valoa, puhelemme vähän, tuskin lainkaan, aina välillä aloitan jonkin jutun kun tuntuu ettei koko matkaa voi hiljaakaan olla, sitten se tyrehtyy, mitä sitä tyhjää höpöttämään. Ajetaanko Toholammin kautta - matka on pidempi mutta paremmat tiet. Eikä vieläkään ole lunta, vaikka ei sitä kaipaakaan - liukkaita ajokelejä, raskas kulkia mehtäsä. Vaikka muuttuuhan se valosammaks sitte.
Tunnin loputtua isi maksaa, sovitaan seuraavasta kerrasta. On jo pimeää, taivas kirkas tähdistä korkealla, sen huomaa kun taajama jää taa ja nojaa päätään auton ikkunalasiin, jotkin kuviot erottuvat aivan selvästi. Lasi on viileä, auto täryyttää, tiellä on päällystämättömiä osuuksia, nyt mennään Ullavan kautta vaihteeksi. Äkkiä käännymme oikealle jonnekin pikkutielle, sitten vielä pienemmälle, niin että pajupensaat melkein raapivat sivuikkunoita, savinen tienpinta maiskuu renkaissa, ajetaan todella hiljaa, tie mutkittelee. Ihmettelen tietysti, mutta en riittävästi ehtiäkseni alkaa kysellä, olen tottunut istumaan kyydissä metsäautoteillä, menossa karpaloon tai puolukkaan, retkille muuten vain.
Pysähdymme. - Tulepas ulos, sanoo isi, nousee autosta, jättää ajovalot päälle. Ne puhkaisevat pimeään kaksi tunnelia joissa kieppuu valkeita retaleita. Ensilumi. Kauempana valoissa erottuu mustaa, suon reuna, vielä kauempana metsän. Ja siellä metsän reunassa, jonne valokiilat osoittavat, kaksi valtavaa metallista kouraa, pystyyn nostetuissa varsissaan hervottomana roikkuen. Tuijotan niitä ja mustia puita koneiden takana, haistan kylmän, turpeen, räntä nipistelee kasvoilla.
- Jaa, jos sitä polttais tupakin vielä, sanoo isi, istuu sisälle autoon, sammuttaa valot, jättää etuoven auki ja puhaltaa savua ulos. Minäkin istun, katson suoaukeaa, silmät tottuvat, näkevät ettei pimeä ole hämärää tummempaa ja tähtien valo heijastuu heikkona hohteena takaisin maan pinnalta.
-Oltiin hakkuilla vähän aikaa sitte Esan kans täsä lähellä, aattelin että onpas vaikuttavan näkönen paikka.
Isolla tiellä, matkalla kotiinpäin kuvittelemme naavakarvaista metsän äijää, joka yön hiljaisuudessa hiipii kaivinkoneille, murtautuu sisään ja ajelee itsekseen sadatellen ja väliin vauhdin hurmasta kiljahdellen ympäri, ympäri, tankit tyhjäksi. Aamun valjetessa se sitten livistää piiloonsa vaaran laelle, jättää vain haisevan vastalauseensa kuskinpukille, nauraa rätkättää mennessään.

2011-10-28T21:52:00.000+03:00

Leikillistä. Kylläpä on leikillistä
profiilia tarkasteltu: kymmenen kertaa
käyntejä joilta ei poistuttu välittömästi: kaksi

kuin kaksi kosteaa lehteä toisiinsa kevyesti liimautuneena,
reunat melkein tasan toisiaan vasten
välissä muutama sirpale hiekkaa, päällekkäin lepäillen:
tämä sivusto on havainnut virheen joka saattaa estää sitä toimimasta oikein

Yhteiskunnallisen taiteen vaikuttavuudesta

2011-10-12T23:20:00.004+03:00

Olen ollut jokseenkin vakuuttunut, että kovin suoraan yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivä taide ei todellisuudessa pysty vaikuttamaan, ei ainakaan hyvinvointikylläisissä yhteiskunnissa. Sattumalta televisio oli auki tämäniltaisen Silminnäkijän aikana, ja ainakin minut ohjelman kolme esimerkkiä vakuuttivat. Täytyy pureksia hieman, jotta osaisin eritellä mikä vaikutti ja vakuutti,
mutta kannattaa ehdottomasti katsoa ja jakaa: tässä linkki Leikisti kuollut Areenalle, nähtävissä siellä 11.11.2011 asti.

Ja vielä linkit kahteen ohjelmassa esiteltyyn projektiin:

Joseph DeLappen dead-in-iraq
Wafaa Bilalin Domestic Tension

Enkös minä jo sanonut...

2011-10-06T17:39:00.003+03:00

Radio Ylen ykkösellä, lempparillani valtamedioista, on syksyn mittaan ohjelmasarjassa "Suoraa puhetta" käsitelty kaupallisen maailmanmenon murjomaa kulttuuriamme. Aleksis Salusjärven toimittaman seuraavan lähetyksen aiheena http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/
on ylimitoitettu kultturikoulutus. Manifestin lukaistuani mieleeni muistui kirjoitelma Kuvataideakatemian opintojeni alkutaipaleelta, vuodelta 2000, jossa varsinaisena tehtävänä oli muistaakseni määritellä omaa työskentelyään taiteilijana. Hiukan arkistoja pengottuani se jo löytyikin. Teksti on lyhyt kunnon kouluainetyyliin, ja isoja asioita vain viittauksenomaisesti sivuava. Nyt hymyilyttää tuo käyttämäni ylenmäärin juhlava sävy, mutta epäilen sen johtuvan vain siitä, että noista nuoruuden päivistä olen siinä määrin taantunut, että nolostelen joskus naivia idealistisuutta. Korvaukseksi olen oppinut voimaan pahoin vasta avajaisten jälkeen ja sietämään kaupunkeja, jopa pitämään niistä. Yleisellä tasolla asiat ovat kuitenkin muuttuneet hämmästyttävän vähän - kuten Suoran puheen manifesti toteaa, kymmenessä vuodessa taidekoulutettujen määrä on vain entisestään kasvanut, mutta keskustelu ilmiön taustoista ja merkityksistä on ollut pintapuolista ja vähäistä.
Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan lauantain lähetystä - keitä on puhumassa ja mitä sitten tulee sanotuksi.

Melkein manifesti

Periaatteessa minun ei pitäisi opiskella Kuvataideakatemiassa, sillä taiteen maisteri on mielestäni älytön titteli. Suurin osa koulustamme valmistuvista ihmisistä ei elätä itseään koulutustaan vastaavalla työllä. Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi heistä, sillä en viihdy kaupungeissa , voin pahoin avajaisissa, enkä kertaakaan ole osannut hinnoitella työtäni ilman jonkun kovapintaisemman apua.
Silti minä, kuten ne monet muutkin, joista ei koskaan tule supertähtiä, opiskelemme täällä. Minusta se on hyvä asia. Jos yhteiskunta olisi loputtoman varakas, kaikille halukkaille pitäisi mahdollistaa taidekoulutus.
Ainakin minut nykytilanne on saanut nostamaan tulevan taiteiljaidentiteettini avainkysymykseksi taiteilijan suhteen yhteiskuntaan, ja vastuun, joka siihen sisältyy. Elitistinen termi "korkeakulttuuri" on menettänyt pohjansa aikoja sitten, mikäli puheet demokratiasta ja hyvinvoinnista ideaaleina eivät ole pelkkää tekopyhää sanahelinää. Silti taide ja suurin osa sen potentiaalisesta yleisöstä ovat toisilleen vieraita, jopa lievän vihamielisissä väleissä. Ongelma on asenteissa - molemmin puolin - mutta niiden on vähitellen pakostakin muututtava. Mitään varsinaista ohjelmanjulistusta ei tarvita, sillä taiteilijoiksi koulutettavien suuri lukumäärä pakottaa itsekunkin etsimään uusia tapoja olla taiteilija. Todennäköisesti se ei käy kivutta, mutta verrattuna kuraattorien ja galleristien pyörittämään oravanpyörään monetkin näistä tavoista voivat olla terveen avoimia ja ahtaiden taidepiirien ulkopuolelle sijoittuvia.
Itse en tee taidetta siksi, etteikö mikään muu maailmassa kiinnostaisi tai tuntuisi arvokkaalta. Teen sitä siksi, etten pääse pakoonkaan itseäni ja pakkoa minussa. Enkä usko olevani tässä kovinkaan poikkeuksellinen. Tapa jolla itseäni tutkiskelen, on sivuseikka. Tärkeintä on, että saan tehdä niin. Silti niin kauan, kun koen olevani etuoikeutettu, en voi olla täysin vapaa. Vapaus, itselläni ja muilla, ei pelkästään taiteen maisterin tittelin omaavilla, vaan kaikilla ihmisillä, kaikilla tavoilla hyväksyttynä, on niin suuri unelma, ettei sen eteen nolota olla naivi ja idealistinen.

über tuulikaappi

2011-10-04T21:49:00.006+03:00

Niin monen sivun jälkeen: ...Ja yksi seikka joka minua ärsyttää on tämä jatkuva kyseleminen. Se tuntuu epäaidolta. Mutta tosiasia on, etten tiedä, olen ymmälläni monen asian edessä.
Jotenkin haluaisin olla enemmän tarkkailuasemissa. Jos ei aio toimia, on ihan turhaa vain ihmetellä. Riittäisi havainnointikin: huomioiden laajentaminen ja syventäminen, ei tarvitsisi tyhjää kyselyä, vastaukset olisivat siinä jo valmiina. Koska kysyminen tapahtuu sanoiksi muotoilemattakin, koko elämä on kysymystä.
Huomio !:! Kahvilan tuulikaappiin vievän oven yläpuolella on vihreistä valopisteistä rakentuva juokseva hahmo . .
.

puolustuspuhe VR:lle

2011-09-27T16:10:00.002+03:00

Siinä mielessä on turhaa valittaa junamatkan pituudesta, että juuri missään muualla en tunne olevani niin oikeassa paikassa kuin liikkeellä olevassa junassa olen. Rauhassa, minulle osoitetulla istuimella nököttämällä, maisemia katsellen tai jotain lueskellen teen juuri sitä mitä pitääkin, eikä minulta muuta vaadita kuin lippu ja asiallinen käytös.
Vaunu muistuttaa sisältä kutistettua kirkkosalia. Totisena penkeissään istuu seurakunta, tasaisin väliajoin kiertää konduktööri keräten kolehdin. On täysin mahdollista istua hiljaa koko matkan ajan, vaipua kolkkeen hypnoottisen rytmin tuudittamana ajattomaan tilaan, tai sitten jutella vapautuneesti vierustoverin kanssa tietäen ettei ripittäytymisestä ole mitään normaalin sosiaalisuuden seuraamuksia. Jos puhelinnumeroa määräaseman lähestyessä muodon vuoksi vaihdetaankin, kukaan ei oleta sitä koskaan käytettävän. Toijalan takana ei taaskaan ole mitään. Paitsi Särkänniemi, syyskylmän hopeoimana kauniimpi kuin koskaan.
Junan ikkuna pyhittää kaikki näkymät. Sen standardimuoto, aukkojen ketjut vaunujen kyljissä ja liike: junassa istuva ja ulos katsova on eniten läsnä maisemassaan, koska tietää sen jäävän hyvin nopeasti taakse. Muusta junaliikenteestä johtuva hetken seisahtuminen keskelle sateen ryvettämää talousmetsää käytetään tarkastelemalla kaikkea hartaasti. Äärimmilleen raskaiden vesipisaroiden vanat ikkunalasissa, pienet vesiryöpyt koivunoksien kärjistä ja saviset, vastakaivetun ojan jyrkät seinämät, hirven tiheikössä ehkä häämöttävä hahmo rekisteröityvät lukemattomien muiden yksityiskohtien kera aivoihin osastoon, jonka nimi mahdollisesti on arkipyhiä.
Valtion ja kirkon saa erottaa, valtion ja rautatien ero voi olla kohtalokas. Sen on oltava hidas ja epäluotettava, kallis ja epätoivoisesti kilvoiteltava kohti nykyhetkessä kiinniräpistelevän olion imagoa. Mutta sen tosiolemus ja tarve on olla jotain muuta - irrallaan ajasta, yksi liikkuvan pysähtyneisyyden viimeisistä ritareista.

mmmmuminaa

2011-09-01T23:16:00.003+03:00

mitä mmm mitä m myö
työ töityy mitä, mi mi mi mi mitä mitä mi töi tä
imitöi mi tätä tä
tä mitätöi mit mitä työ, hei m i mi työ mmmmmm.mmmmmmm
mitä tms mitättömyys myy mitä myy mi tä tyy tityy mitä mi mitätäytyy täytyy mitä täytyy
mitämitä m itä täityö täytyi täytyi mitätöityä täyttää mitätöityä töitä
mitä ttöitä
mmmmmmmmmmmmm mmmmmmmmmmm
mmmmmmmmmmmmmm
mmm
mmmm
mm

Konterfei

2011-08-28T22:08:00.002+03:00

Näyttely pian tulossa. Jossain vaiheessa luulin ymmärtäväni, että visualisoin keskeislyriikkaa. Ehkä. Siten kaikki muuttui vain entistä kompleksisemmaksi. Ja näyttelytekstin kirjoittaminen on ihan mahdotonta puuhaa, selitellä ei auta. No mutta kuitenkin, Galleria Gjutarsissa avautuu 14.9.2011, saa tulla katsomaan, siis Tervetuloa.

sirpaleiden kuu

2011-08-17T00:54:00.001+03:00

Ripustussaunan, meressä uinnin, kaikkea ennen maistaamaani parempien savukilohailien jälkeen iltatoimiltaan saapuva Iina sanoi: Mee äkkiä ulos, kävele huussille asti ja katso mäntymetsään päin. Minä että onko pakko, Iina että juu pakko on. Miks huussille asti? Sitten kun näät sen, saat pysähtyä. Missä täällä kuninkaan kurittamassa saaressa metsää on? Ja metsässä metsän peto, jota ei kuitenkaan käsketty pelätä. Siellä suunnassa metsä varmaan, jossa näköpiirin tummasta reunasta juuri oli irroittautumassa valtava, pyöreän täydellinen

kuu. Kuu, kaikille nähdä, ei kenellekään uusi, aina sama ja muuttuva, kaikille pyöreä kuu
ja täällä ihmeissään tämä
keskeislyyrinen minuus. ottamalla jonkin minällisen hahmon kyselee suhdettaan maailmaan.
tarjoamalla minuuden itsekkyyden ja itsellisyyden, ainakin jonkinlaisen kiinnekohdan. Ja tyhjää itsensä alttiiksi kenen tahansa heijastua ja ottaa haltuunsa ja kyseenalaistaa. Jos vaikka kysytään: mikä on lyyristä? onko se kaunista? Mikä on kaunista? Eihän sitä tarvitse etujoukkojen halveksia, minne se marssii, mistä pois, minkä puolesta mitä valloittamaan?

Sinä, jolle jokin mystinen ääni puhuu, alistutko sille? Yhtäkaikki pelottavaa, luitko runoa tai käyttöohjetta, eikö se herätä kapinaa? Ei edes sirpaleina ihminen pääse keskeltään karkuun. Ja yhteisyyttä rakentavat puheet, suositukset, ne ovat sirpaleiden kieltä, toimenpiteet, ideaalit ja unelmat, passiivissa kaikki? Kenen kurjuutta pilkkaa viileän itsetyytyväisen näköinen nuori mies, jonka banderolli ohjeistaa "suosi suomalaista"? Tänään, meidän kulkiessamme hänen ohitseen hänen kasvoistaan mieleen tulikin se kuu, tyhjä ja pyöreä kuu kituliaan metsän yllä.

puoliyö, perjantai, 8.7.2011 Jakkula

2011-08-09T00:33:00.003+03:00

Hei. Viime kirjeestä on kulunut tosi pitkään. Sama juttu kuin aina ennenkin, parempi laittaa talteen ne asiat joita päässään sinulle puhuu, se tuntuu vähemmän hullulta, vaikka en tiedä saanko tätä valmiiksi asti, kuoreen suljetuksi ja lähetetyksi koskaan, enkä sitäkään, löytääkö se perille. Siis vähemmän hullulta kuin ikäänkuin vain kuvittelisi kirjoittavansa, vähemmän yksinäiseltä kuin itsellään pitäminen.

Jotenkin iloisinta oli aina saada sellainen kirje, joka oli keskeytynyt, ajoiksi unohtunut, jonka sävy ja tapahtumat vaihtuivat ja arkkien lukujärjestykseen saattaminen vaati vaivannäköä. Että se oli pysynyt tallessa ja lopulta, kirjeen tavalla, tullut valmiiksi ja lähetetty.

Nyt täytyy olla tarkkana. Mietin haikeana, että ennen vanhaan kirjettä kirjoittaessaan oli samaan aikaan mutkaton ja puserrettu, kaikkein tärkeimmille kirjoittaessaan voimisteli koettaen sekä löytää sanottavansa että oikeat sanat. Asiat ja sanat, mutta niiden vapaasti paperille päästäminen, harkinta ja tunne samaan aikaan, sellainen muoto on (ainakin minulta) ( melkeinpä ) kadonnut. Paljon kertoo tästä jo sekin, että minun on vaikeaa kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa. Ja sinulle.

Puhelimessa, kahvilatapaamisessa, sähköpostiviesteissä saa kyllä jutusteltua ja varmaan vastauksen juuri tuohon mitä kuuluu, mutta sellaista, mitä kirjeissä välittyi, on kovin vaikea tavoittaa. Pitkillä, pitkillä kävelyillä, ehkä, ehkä jotain samankaltaista. Minä ikävöin sitä, miten aikaa sellaisiin käytettiin, kirjeisiin, kävelyihin.
Tietenkin, kun oli nuorempi, oli enemmän aikaa, tai osasi vain omistaa enemmän aikaa kaikelle tuollaiselle. Nyt tuntuu surkuhupaisalta törsäykseltä jo minuuttikin tahi rivinpuolikas päivänselvyyksille kuten aikain muuttuminen ja nostalgisointi. Kömpelöstä, itseänsäsylkevästä irooniasta puhumattakaan.

Mutta mutta, arkisista kuulumisista kasvimaa ja hedelmäpuut kasvattivat ehkä nekin asiat joita tuntui tarpeelliselta kirjeenä purkaa. Kai joku essee voisi myös olla mahdollinen muoto, mutta siitä en osaa olla niin varma, että ajatukseni ovat yleisellä tasolla kiinnostavia tai millään tavalla uusia. Kun nyt vaikka on bussimatkoilla lueskellut Thoreauta, ja miettii miten paljon ihmisen ja luonnon suhteesta on kirjoitettu maailman sivu. Se kai on kirjeiden eräs ihanuus, se että omana itsenään voi pohtia ja koettaa kuitenkin ajatuksensa toiselle muotoilla, luottaen ystävyyteen perustuvaan hyvään tahtoon lauseenvänkyröiden tulkinnassa.

Hankin impulsiivisesti omenapuun taimen. Se oli viimeinen kesäomenapuu rautakaupan puutarhaosastolla, Vuokko. Koko kevät ja alkukesä ahtaanlaisessa muoviruukussa, ja helteistäkin on ollut. Ei sitä voinut sinne jättää. Siis säälin puuta. Puut saattavat elää kauan, siksi istutuspaikkaa piti miettiä huolella. Yhden yön yli se sai vielä kestää ahtautta. Illalla, kun kastelin kasvimaan muutenkin, juotin taimelle vettä. Oli hyvin tyyntä ja hiljaista. Saattoi kuulla kun sen juurimulta kihisi, pienet oksat ja lehdet oikenivat vaivihkaa. Puu joi ja minä katsoin ja kannoin sille lisää, pieni saviruukullinen kerrallaan, niin että edellinen ehti imeytyä: kerralla kaikesta tarvitsemastaan se ei olisi selviytynyt. Se joi kuin ihminen, ja sen oksia ja väriseviä lehtiä katsoessani tuntui että se huokaili. Tai sitten juuri silloin jostain tuli pieni tuulenvire, joka huojutti lehtiä ja oksia. Eihän sitä voi tietää.

------------------
jatkuu... Seuraavana päivänä kävin lenkillä metsätiellä, sen varrella näin muiden puiden seassa pienen kuusen, johon kiinnitettynä sinisen ja keltaisen nauhan. Niissä luki: suojele, säästä. Juoksin ja juoksin. Tie haarautui, minä valitsin haaroista sen jota en luullut, järvi ei tullut vastaan. Vasikankokoinen mustanpuhuva koira tuli ja halusi nuolla koko pääni. Kaikeksi onneksi se oli kiltti, kuten sen hetken päästä paikalle ehättänyt omistaja kertoi, muuten olisin pelännyt kamalasti. Askelten takomassa päässäni pyörivät sanat: kun ulkoilutin vararenkaitani soratiellä, mäkäräiset söivät silmieni ympärille silmälasinkehysten muotoiset renkaat. Nyt näen kaiken tarkemmin. Sanat eivät häipyneet, ja se häiritsi minua, varsinkin, kun olin arvellut, että lenkillä saattaisin löytää tavan, jolla jäsentää sinulle luonto - ihminen ongelmaani.
Tavallaan se liityy suruuni siitä, että kyky olla metsässä niin että unohtaa itsensä, on hävinnyt. Siihen, että luonto on jotakuinkin elämys, aistinvarainen, usein nautinnollinen, mutta sillä sekunnilla kun se tuntuu siltä, voimallisen hyvältä, tulee myös torjunta - äläpäs romantisoi siinä. En ole varma, pitäisikö sanoa: minä olen kadottanut kykyni olla metsässä... vai kuten kirjoitin, niin että voisi ajatella huomion koskettavan tarkemmin määrittelemätöntä isompaa ihmisjoukkoa, jonka rajaaminen vaikka meiksi on myöskin minusta ongelmallista. Ja minut irralliseksi osaksi, meidät irralliseksi osaksi, muuksi kuin luonto. Esimerkiksi mahdottomuus sulkea koko ongelmavyyhti, hiilijalanjäljet, saamattomuus, piittaamattomuus, oma ja muiden, eristää ja irrottaa minut ja meidät siitä jota kuitenkin olemme. Löytyy järjelle syitä kovistella.

Käännyin jälkiäni takaisin, piti kävellä välillä. Jossain vaiheessa olin kuitenkin unohtanut mäkärälasini. Päätin, että palaan tähän vielä, että alkava pähkäily on nyt liian alussa että osaisin sen kertoa kenellekään toiselle kun en itsellenikään. Se, että olisin halunnut vain kyetä näkemään omenapuun juovan, on ehkä hiukan samaa halua kuin nyt se että haluaisin osata ajatella kuten puu joisi.

--------------------
Taas paljon aikaa välissä. Elokuu jo. Lepakot ovat alkaneet iltalentonsa, tai hämärä ajoittuu niin että usein sattuu olemaan kuistin portailla kun ne liitelevät siinä ihan vierestä. Minusta tämä aika vuodesta on paras, samoin kuin varhainen kevät, kun lämpötilaerot yön ja päivän välillä ovat suuret, ja illoin aamuin tuoksuu muutos. Silloin luontokappaleena oleminen tuntuu mutkattomimmalta ja myös nautinnollisimmalta, se miten maapallon liike vaikuttaa kaikkiin yhtälaisesti. Jos varsinaiset vuodenajat helposti kääntyvät tarinankönteiksi " kesäloma 2011" on juuri nyt tarinasta irroitettu, ikuinen hetki.

No niin. Lopetan tähän nyt. Kun en löydä parempaa tapaa siihen, teen sen näin. Töks.
Halauksin: Hanna

P.S
Omenapuu on ilmeisesti tehnyt juuriverson. Hullua. Lehdet ovat samannäköiset kuin emolla. Saa nähdä selviääkö se ja jos, löytyykö sille hyvä paikka.

Tehtävä

2011-07-29T00:25:00.002+03:00

suhteellinen köyhyys absoluuttinen köyhyys
suhteellinen nälkä absoluuttinen nälkä
suhteellinen vapaus absoluuttinen vapaus
suhteellinen ihanne absoluuttinen ihanne
suhteellinen sananvapaus absoluttinen sananvapaus
suhteellinen paradoksi absoluuttinen paradoksi
suhteellinen oikeus absoluuttinen oikeus
suhteellinen ihmisoikeus absoluuttinen ihmisoikeus
suhteellinen tasa-arvo absoluuttinen tasa-arvo
suhteellinen vastuu absoluuttinen vastuu

Päästä Pomppi pälkähästä: etsi mustavalkoisesta sokkelosta viisi virhettä. Rengasta tai väritä havaitsemasi kohdat. Mikä hirviö kuvassa piilottelee?

Kuinka kaupunkeja lähestytään

2011-06-22T17:59:00.002+03:00

Kuinka kaupunkeja lähestytään
Teitä pitkin viillellen. Lastut ja liepeet kertyvät salavihkaa kaikenkattavaksi asfaltiksi
Vettä pitkin lipuen. Torin reunaan suoraan keskelle johonkin laituriin kevyesti töksähtäen

ennen olivat vaikka joet, kinttupolut,
pihapiiri tiheikössä,
XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX..
XXXXXXXXXXXXXXXXaukea,XXXXXXXXjoku raivannut.

Aukea, myrsky kaatanut.
Rakentamalla rakennettu tie, työvoimalla. Taloja sen varsilla. Siltarumpuja, juorujen pärinää. Jos silloin polkuja pitkin liikkuvan edellä kulki sana, metsä muuttui ryteiköstä viljelymaaksi aina askelta aiemmin kuin kulkija ehti, silmäys oli yhtä kuin nopea askel, tai raskas
saadakseen jalansijan oli paikalla tallattava kauan

Jospa se oli niin.Jos nyt kulkija on kuollut,ei haikailla turhia,ei palata maakuoppiin.

Lähestytään kaupunkeja vauhdikkaasti.Näkymä vaihtuu nopeammin kuin ajatus,katse lepattaa tuulilasinpyyhkijöissä viimasta vetistäen.On itse kerrottava että oli @Turku@Jurmo@London@kerrottava itselleen jotta ymmärtäisi

Ankeuttajain karkoituksia

2011-05-19T12:53:00.005+03:00

Muutama ilta sitten Teemalta tuli dokkari säveltäjä Henrik Otto Donnerista. Tunnin ohjelma paitsi palautti mieleen kaiken hienon mitä Donner on ehtinyt tehdä ja missä kaikessa olla mukana, myös välitti suoraan valtavasti iloa ja energiaa.
Henrik Otto Donner 70 vuotta | Elävä arkisto | yle.fi Vähän haikeuttakin kyllä - välillä tuntuu vaikealta uskoa, että sellaista ilmapiiriä edes olisi enää edes mahdollista luoda. Vaan miten niin? Iloa ja energiaa tässäkin ajassa on, vaikka se väliin purkautuu kummallisilla tavoilla...

Donnerin lisäksi takuuvarma ilahduttajia on Ankin esittämä "Ne kesäyöt". Se toimii välittömänä piristeenä. Hitaammin ja monitasoisemmin mieleen porautuu hiukan piiloon unohdetun, Venäjän futuristisessa liikkeessä vaikuttaneen kirjailija-kuvataiteilija Jelena Guron runous.
"Taivaan pikku kamelit" on tietääkseni ainoa laajempi suomennettu kokonaisuus hänen tuotannostaan, sisältäen runoja ja päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1909 - 1912. Painos taisi olla pieni aikanaan, kirjaa en ainakaan antikvariaateista ole onnistunut löytämään. Vaikea määritellä, mikä Guron teksteissä eniten koskettaa. Niissä on sekaisin hilpeyttä ja katkeruutta, melskeissä mukana oloa mutta myös syrjään vetäytymistä, pakenemista johonkin pieneen ja yksityiseen tai panteistisesti syleilevään luontoon. Koska itselläni teosta ei ole, olen aina joskus päiväkirjoihin poiminut ylös jotain joka on sillä lukukerralla tuntunut tärkeältä, siis silloin kun sekä kirja että omat muistiinpanovälineet ovat sattuneet olemaan käsillä samaan aikaan. Mutta ilahduttamistarkoituksessa minun tarvitsee vain ajatella muutamia sanoja, joita Guro on käyttänyt: höyrypilviuskalikko on yksi parhaista.

Tämän löysin päiväkirjastani poimittuna T-junassa 6.7.2000, matkalla silloiseen kesätyöpaikkaan Postin lajittelukeskukselle. Siinä iloa tarvitsikin.

Riemastuneelle merelle purjehti
uljasrintaisia laivoja.
Laivoja purjehti, kevään
hennon himon ruokkimia.
Aijai, laiskuri laiskuri Jeremaa!
Tuuli niin vilpoisa, kotona ikävää.
Taivas on hennon kuultava.
Keinu, pikkuvene, keinuta,
hiekkakaistaleen kupeella,
jäljessäsi, välkynnässä, rientävät
hilpeät paperileijat, alkavat kukkia,
alkavat kukkia kultariemua,
helakanpunaista raitaa.
Ilakoi puolestani, pikkuvene,
joutilas kotiin komennetaan.

Trollitunnusteluja

2011-05-16T01:54:00.003+03:00

Kyllä näistä aineksista hyvät hallitsijat saadaan, harmi kun kaikki eivät millään mahdu mukaan samalla kertaa.

Persut käyvät pelolla. Heidän johtajansa käyttävät sitä hyväkseen ja kannattajansa vuoroin ruikuttavat ja uhoavat pelon voimalla. Tätä voimaa ei kannata vähätellä, vaikka/koska sitä on vaikea ohjailla. Pitkäjänteisempää toimintaa on hankala ylläpitää, mutta pankin sen voimin saa ryöstetyksi. Sitten homma joko riistäytyy käsistä, seuraa takaa-ajo, panttivankeja ja verilöyly, tai jäädään kiinni jo ensimmäistä lunnasvaatimusta esitettäessä ja homma hyytyy naputtelemaan salakielisiä viestejään naapurisellin kaverille.

Vasemmisto käy herravihalla ja keskinäisellä kaunaisuudella. Riippuen hörhöyden/ etujärjestöihin kuulumisen asteesta "riistäjiksi" määritellään vaihtuvan kokoinen joukko verenimijöitä. Idelogisinkin luopuu määritelmistä siinä vaiheessa kun solidaarisuudessa siirrytään globaalille tasolle ja vaaditaan konkreettisia toimia. Tällöin on paikallaan muistuttaa syyllistämisen lamauttavasta vaikutuksesta ja siitä, että onnellisuutta ei oikeastaan voi mitata aineellisella hyvinvoinnilla. Tovereita ovat tapauskohtaisesti kaikki toverit, paitsi ne jotka veljeilevät väärissä veljeskunnissa, tai sortuvat harjoittamaan julkista itsekriittisyyttä (=mustamaalaavat toista laitaa).

Vihreät käyvät ylimielisyydellä. He yksin voivat sekä suvaita että sympata vähemmistöjä. Vain heidän puoluessaan hajaannus tarkoittaa moniarvoisuutta ja tokihan sivistynyt ihminen
(= kaupunkilainen ) ymmärtää esimerkiksi koulutuksen, söpösti kapinallisen kulttuurin ja arjen pienten ympäristötekojen arvon. Kun on tarpeeksi hankistä ja/tai materiaalista pääomaa, ei tarvitse alentua nolostuttaviin ja vanhanaikaisiin oikeisto/vasemmisto diskursseihin. Kosmeettisia, mutta ahneessa ja itsekkäässä oikeistossa/vasemmistossa mediaseksikkään näyttävää vastarintaa herättäviä ympäristöveroja ajamalla voidaan välttää äänestäjiä karkoittava ikävä ekofasismi ja paluupakkomuutto turvekuoppiin.
Myöskään vihreät eivät pidä globaalista syyllistämisestä ja lentävät vain silloin kun se kerta-kaikkiaan-on-pakko tai kaikki on suhteellista.

Porvarit käyvät röyhkeydellä ja optimismilla. Heidän johtajansa vetoavat asiantuntemukseen, vastuunkantoon ja kokemukseen. He luottavat lauman seuraavan perässä ja unohtavan matkanteon ikävät sattumukset ja menetykset sekä epäselvyydet suunnasta, kunhan vain tarpeeksi kirkkaalla ja kovalla äänellä toistellaan eteepäinmenoa ja pysytään liikkeessä. Hankalat kysymykset voidaan mitätöidä hiljaisuudella/toistelemalla sopivaa mantraa/ vastaamalla asian vierestä - jatkuva eteenpäinmeno tuo tielle kohtapuoliin jotain uutta mielenkiintoista ja lauma saa tuoretta märehdittävää. Ei ole ongelmia, on vain haasteita! Menestys vaatii uhrauksia! Voittajan on helppo hymyillä!

Värit muuttuu vain ja niillä peitetään

2011-04-11T23:03:00.011+03:00

??????????????????????m?????????????????????????????????????? o n k
???????????????????????? i ?????????????????????????????????j????? ??+a
???????????????????????????k t
?????????????????????t a u s t a k s i y m m ä Rrämme ? ++n
???????????????????????????????ä???????????????????? o
????????????????????????????????????????se

Valkeat liput

2011-04-03T23:52:00.006+03:00

Sain juuri luettua loppuun Saramagon Kertomuksen näkevistä. Sen lisäksi en ole lukenut hänen teoksistaan kuin Baltazarin ja Blimundan ja Kertomuksen sokeudesta, mutta kovin niistä olen pitänyt. Uusin luku-urakka (Saramagon kieli ei ole helppolukuisimmasta päästä, mutta palkitsee vaivannäön) tuli tietoisesti valittua nostattamaan mieltä tässä piinaavassa ajanjaksossa ennen eduskuntavaaleja, kun joka tuutista tulvii provoa ja propagandaa.
Tarinahan kertoo erään maan pääkaupungista, jossa suuri enemmistö äänioikeutetuista äänestääkin kunnallisvaaleissa yllättäen tyhjää, eivätkä uusintavaalit paranna tulosta. Hallitus päättää eristää kaupungin ja jättää asukkaat oman onnensa nojaan, mitä nyt hiukan puuttuu asioiden kulkuun, kun odotettua kaaosta ei synnykään. Mm. näin lausuu presidentti televisiopuheessaan tyhjää äänestäneille: ...kaikki uppiniskaisuutenne on ollut turhaa, ja te ymmärrätte vihdoin, liian myöhään, että oikeudet ovat täysimääräisesti oikeuksia vain sanoissa, joilla ne on lausuttu, ja paperilla, jolle ne on kirjattu, olkoon se sitten valtiosääntö, laki tai jokin säädös, te ymmärrätte silloin, toivottavasti myös vakuuttuen, että niiden kohtuuton ja harkitsematon soveltaminen mullistaisi pahoin vakaimmallakin pohjalla seisovan yhteiskunnan, ja te ymmärrätte kaiken kaikkiaan että yksistään järkikin käskee meitä näkemään ne pelkkänä symbolina jostakin mitä voisi olla, jos olisi, eikä suinkaan aitona ja mahdollisena todellisuutena.

Sekä itkun että naurun kirja kyllä. Ja tästä pienellä aasinsiltaloikalla päästään taas meitä kuumottaviin vaaleihin. Valitettavasti niitä ei osaa sulkea pois tietoisuudestaan, tai pikemminkin politiikanharjoittamista noin yleensä, vaikka enimmäkseen mieli tekisi. Koska liian usein vielä äidyn paasaamaan tuumailuistani, aina välillä kuulee kyselyjä äänestyssuosituksista. No, Saramagoni nautittuani, ykkössuositukseni on lukea kaksi kertomusta: sekä näkevistä että sokeudesta, joka on em. sisarteos.
Jos helpommalla haluaa päästä ja edelleen haluaa äänestää, kehottaisin tutustumaan eduskuntapuolueiden kulttuuripoliittisiin kannanottoihin, esim.Ylen ykkösellä Minna Lindgrenin kulttuurikommentista löytyy tiiviste " Taideaskartelua kaikille" Kaikkien kahdeksan eduskuntapuolueen liikuttavan yksimielisten julistusten referoinnin jälkeen Lindgren kysyy asiaankuuluvasti, miksi toteutunut politiikka on lähestulkoon päinvastaista kuin nämä mietinnöt. Se, mitä periaatteessa luvataan, ja mitä sitten ollan oltu ajamassa, kertonee jotain. Tämän perusteella voi jo koettaa tehdä eroa puolueiden välille. Kulttuuripolitiikka on toki vain siivu kaikesta, mutta samalla tavalla voi ahkeroida muidenkin tekojen ja puheiden suhteita.

Suomen lisäydinvoimaluvat ja niiden ympärillä harjoitettu politiikka voisivat myös olla käypä suurennuslasi, varsinkin Japanin katastrofin muutettua tilannetta dramaattisesti. Suru, järkytys ja myötätunto eivät mielestäni ole syitä hiljentää keskustelua ydinvoiman ja muiden energiaratkaisuiden riskeistä ja eduista. Toivoisin ennemminkin että se jatkuisi mahdollisimman asialinjalla ja mahdollisimman pitkään.
Marraskuussa koetimme osallistua omalla panoksellamme siihen keskusteluun. Pienen, mutta sitkeän mielenosoituksemme ytimessä oli tärkeiden päätösten liukuminen edustuksellisuuden myötä niin kauas ja piiloon, että yksittäinen ihminen kadottaa uskonsa mahdollisuuteen vaikuttaa. Onko se koskaan enempää kuin uskoa, toivoa tai luuloa ollutkaan, sitä en tiedä, mutta ilman sitä on raskasta elää. Mukaan lähteneistä moni raatoi lukemattomia tunteja, seisoi viimassa, otti vastaan solvauksia ja jopa iskuja. Minut järjesti onneton sattuma isoksi osaksi aikaa hiukan syrjään tapahtumista, hermoilemaan ja potemaan syyllisyyttä muiden ponnisteluista. Ja olemaan iloinen ja kiitollinen siitä, että niin monet jaksoivat ja vaivautuivat.

Tajuan silti, että ponnistelumme ja vaikeutemme olivat pieniä verrattuna niihin, joita kohtaavat ihmiset kaikkialla sellaisissa maissa, joissa demokratia on tuskin korusanaa kummempi ja joissa protestiele voi tietää hengenmenoa. Sama pätee myös aiempiin sukupolviin täällä, niihin jotka ovat kamppailleet meille mm. yhtäläisen äänioikeuden ja tasa-arvoon pyrkivän koulutusjärjestelmän.
Niin että kaikista epätäydellisitä vaihtoehdoista edustuksellinen demokratia on kuitenkin mahdollisesti paras, ja niin kauan kun elämme sen luoman säännöstön alla, parasta, mitä voi tehdä, on pitää melua tärkeistä asioista. Ja jos äänensä antaa pois, miettiä kunnolla, keille sen antaa ja seurata, kuinka sitä käytetään. Oman meluosuuteni maksimoimiseksi ja koska tämä edellä käsittelemääni liittyy, alla Maan Ystäville kirjoittamani raakamuotoinen artikkeli mielenosoituksestamme.(Editoitu versio ilmestynyt 2010/Maan ystävien Ydinvoimanumerossa.)

Tee-se-itse-mielenosoitus

-Se oli demokraattinen päätös, siitä äänestettiin tuolla! -Sanokaa vielä, että hankkiutuvat eroon niistä turvenuijistakin! -Ei tuosta oo mitään hyötyä. -Ei me voida pakottaa ihmisiä säästämään, ydinvoima on ainoa keino leikata hiilidioksidipäästöjä niin, että on edes hiukan toivoa! -Hienoa kun jaksatte yrittää!

Kriittisen massan pitkitetty mielenilmaus ja banderolli "Demokratiaa, ei pakkoydinvoimaa!" kirvoitti ohikulkijoilta monenlaisia kommentteja ja keskustelua.
Kadunvarteen syntyi elävä mielipidesivu, jonka julkaisukynnykseen ei vaikuttanut yhdenkään päätoimittajan puoluekanta tai mediakonsernin sidonnaisuudet. Eduskuntatalon edustalla
1 - 5.11 klo 8-18 jatkunut mielenosoituksemme syntyi vastareaktiona vallitsevalle vaikenemisen ja ylhäältäpäin sanellun politiikan kulttuurille. Kun yli puolet kansalaisista vastustaa ydinvoimaa, miksi se ei juuri näy? Tahdoimme myös koettaa, onnistuuko mielenilmauksen järjestäminen pääosin tee-se-itse metodilla, ja saammeko riittävästi ihmisiä rohkaistua seisomaan vuorollaan mielipiteensä takana, vailla suuren mielenosoituksen suomaa väkijoukon turvaa.

Tarvittiin kymmenkunta suunnitteluun sitoutunutta ihmistä ja heidän verkostonsa. Jollakin oli printteri käytössään, muutamilla oli mahdollisuus istua päivystämässä kun ketjussa näytti muuten olevan aukko. Katriina Koskinen suunnitteli flyerin, jota jaettiin viikon aikana runsaasti. Sosiaalista mediaa käytettiin tiedotukseen aktiivisesti, järjestöiltä kyseltiin vinkkejä ja saatiin viestiä leviämään eteenpäin. Kutsuimme mukaan kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan itselleen luontevalla tavalla. Saamamme palaute ja kommentit vaihtelivat riippuen siitäkin, oliko paikalla yksi vai useampi kerrallaan.

Marikka Kiirikoffin mukaan positiivista oli nähdä epäuskoinen ilahtuminen joidenkin silmistä: "Että noi kuitenkin jaksaa vastustaa, vaikka se olisi turhaa. Toisaalta monet ihmiset näyttivät ajattelevan, että ydinvoimaa todella tarvitaan maan pelastamiseksi. Jotenkin naivia ja tottelematonta heidän mielestään vastustaa." Myös Jarmo Sarlin mainitsi ilon, jonka erityisesti paikalle yllättäin saapunut concertinan soittaja herätti. Laulettiin ja tanssittiin. Loppuviikosta tuntui että sana oli levinnyt, mieltään osoittamaan saapui väkeä kuin tyhjästä.
Nelli Palomäki koki erääksi oleelliseksi asiaksi yhteisöllisyyden tunteen: "Tässä huomattiin, että kyllä parempi mieli tulee ihan oikeasta yhdessä toimimisesta, tutustumisesta ja toteuttamisesta kuin tuosta virtuaalisesta ystävyyden hoitamisesta. Kannanotot ja mielipiteet yhdistävät ihmisiä."

Koska mukana suunnitteluporukassa oli useita kuvataiteilijoita, viikon aikana mieltä osoitettiin myös taiteen keinoin. Emma Helle toi paikalle mm.juureksista ja muoviputkesta rakentamansa ydinsähköttä toimivan suihkulähteen. Kylmät miehet juhlivat performanssissaan ydinvoiman tuloa, ja torstaina kuultiin ikiaikaiseen säveleen tehty ydinjätteen hautajaisitku. Perjantaina laulaja-lauluntekijä Yona esiintyi akustisesti kitaristinsa kanssa,ja pitkän viikon jälkeen hänen laulaessaan "...vielä kyyneeleesi puhdistaa tään maan, asfalttikuoren läpi puu kaunehin kasvaa, sen oksilla lapsenlapses leikkii saa, ja sen tuoretta hedelmää maistaa..." tuntuivat Vedenpaisumuslaulun sanat kuvaavan juuri sitä hetkeä.

En minä ainakaan

2011-03-28T23:17:00.003+03:00

Meri kuuro

Täällä nämä kalliot ovat kovin pehmeitä. Vesi kirkkaampaa kuin muut merivedet minun elämässäni. Meitä on viisi, me kellumme varpaat ja rinnat vedenpinnassa.
Vaatteet on jätetty tuulessa pullistelevaan telttaan kallionrinteelle, pyyhkeet irtolohkareille vedenrajaan. Taivas on harmaa, mutta harmaan takana hehkuu valo. Pilvet repsottavat päällämme sade alkaa samantien ja kiihtyy nopeasti. Vedenpinta pilkkoutuu lukemattomista pisaroiden iskuista, väri muuttuu hopeisesta peilistä musteeksi. Kun polkee vettä paikallaan ja pitää silmänsä juuri vedenrajassa
(näkee/kuulee/ maistaa /tulee piiskatuksi/havaitseeko)
äh koita selittää kun se veden pintajännityskalvo villiintyy, se ääni ja liike ja kun kellahdat osaksi sitä, otsa samansuuntaisesti kuin se vedenpinta oli ja pisarat hakkaavat kalloa, vesipiirtureita, pinnanpiirtureita tuhatmäärin kaikki sinkoaa takaisinpäin vai miten se olikaan, ei,

kuka se sinä olet joille aina runoissa puhutaan: istuit, menit
, tulit elit piiskauduit piiskutit hivellyit
ei,
se hukkui ja katosi kauneuteen hajosi

Vuotuinen dada-annos rikkoo hiljaisuuden

2011-03-18T03:50:00.002+02:00

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

'''''''''''''''''''''''''''''

savuverho

2011-01-10T22:22:00.003+02:00

rakkaani joka varoo liikoja sanoja, johon minä mykistyn,

minä joka pelkään hukkuvani hiljaisuuteen vaikka sitä rakastankin, minä joka en osaa olla sulautumatta minä joka kokoan itseäni olevaksi sana sanalta pala palalta
miestä sanasta, pala palasta
silmä silmästä, kauneimmasta kaksi
puhun: en ole ollakseni
minulle olennaiset sanat, olevaksi tekevät
olen olemassa

Mietin niitä kaikkia sanoja jotka käyvät mieleni läpi, joita en kirjoita ylös enkä anna julki niitä joissa sanottaisiin kaiken lisäksi: tämä tässä on lyijykynällä
harmaalle pariisinpaperille piirretty hymy
ensimmäinen käsky, lupaus
ole iloinen
(tässä kohden ((hämmentynyt)) lukija sulkee silmänsä ja pitää ne kiinni)

totisesti, hiljaisemmin kuin aamutaivaalta tähdet

palanen tähteä

2011-01-03T01:26:00.007+02:00

*

Kaksikymmentäyksi. Aina noustessani tänne lasken kierreportaat. Baari on tiheästi täynnä, pikkujouluseurueita, viinanhuurua, pikkupöytien tuolit selkänojat kiinni toisissan. Kahvi on kovin hintavaa, ja kaikki muu vielä arvokkaampaa. Tilaan kuitenkin glögin, jolla on toki jokin hienompi nimi. Punaisessa, kuumassa nesteessä ui kuivattu tähti.

Ulkona ei ole muita. Lämpölamput helottavat tuhkakuppien yllä. Kierrän hitaasti kaiteita myöden, katson joka ilmansuuntaan. Viima riisuu hupun kerta toisensa jälkeen päästä.
Ovi käy. Neitoja savukkeella: Se oli 300 % korkeammalla kuin tämä! Mä en oo ikinä niinku pelänny niin paljon ku sillon. Mä pidin vaan käsiä silmien edessä ja huusin. Ne laski yks-kaks-kolme. Ja sit mä menin, kun ne sano, Nyt!
Tähtianis ei ihan mahdu kunnolla siististi suuhun imeskeltäväksi, tiedän näyttäväni hullulta möklötellessäni sitä. Se on kova ja sen maku on utelias. Imen siitä alkoholin poltetta, glögi on jo haalennut. Ylhäällä Sokoksen lippu läpättää ja paukkuu, tuuli on raaka, räntä vasten lämpölamppujen valoa näyttää kiinteämmältä aineelta kuin onkaan.
Meren päältä pimeys liukuu kiinni samettiseen harmauteen, siitä leikkautuvat irti lumenvalkoista ja kaupungin valoa hehkuvat talojen katot. On helppoa uskoa että maailman reuna olisi jossain juuri siinä missä pimeyden ja loiston raja kulkee. Etäämmällä merellä, tumman harmaassa ui muutama punainen valopiste todisteena siitä että ehkä kaikki kuitenkin jatkuu. Kierrän toiselle puolen parveketta, kurkin alas, mietin, kuinkahan moni on yrittänyt täältä hyppäämistä. Blondien tupakkaseurue siirtyyy takaisin sisälle,
olen yksin. Tällä korkealla kaikki joita kaipaa, ovat lähempänä. Alhaalla kulkevan varjo on kolme kertaa kulkijaa suurempi.

etappi II

2010-12-12T22:35:00.002+02:00

See Paris and die - etappi I

2010-11-22T23:47:00.007+02:00

Charles de Gaullella on paljon hiljaisempaa kuin olisi luullut. Ei tungosta. Maalaan silmät päähäni vessassa, hanasta lorottaa automaattisesti vettä kun yritän kumartua lähemmäs peiliä. Tulee kuuma.
Kuvaamme ulos johtavilla liukuovilla. Kohisevassa, humisevassa, melkein hiljaisuudessa soi erilaisia ujelluksia ja vihellyksiä. Lasiovet avautuvat ja sulkeutuvat niin hiljaa, että liikkeen suunnan voi päätellä vain ulkoa kantautuvien äänteen voimistumisesta. Mutta ulkonakin kaikki on yllättävän vaimeaa, tuulikaapin tuuletus tuntuu iholla erehdyttävästi ulkoilmalta. Napsahdan päin liukuovia kuin kärpänen, mutta onneksi varovaisemmalla vauhdilla.

Suunnat katoavat melkein heti kun sulkee silmänsä ja on talutettavana. Junassa matkalla keskustaan oletan istuvani kasvot menosuuntaan päin. Penkit ovat punaista ja sinistä tekonahkaa; punaisen arvaan, sinisen kuulen. Ajattelen viileiden metallitankojen ja penkkien reunusten olevan valkoisia. Ajattelen istuvani vapaudessa, veljeydessä, tasa-arvossa, vähän rähjäisessä. Huvittaa. Ennen liikkeelle lähtöä juna odottaa, kuulutetaan jotain, kiireiset poistuvat. Vahvistettu naisääni laulaa - taustanauhan jumputus hämää, mistään en tietäisi kyseessä olevan live-esityksen.
Ympärillä aina vain enemmän tummia ääniä, muutaman pysähdyksen jälkeen vaunu on tupaten täynnä. Kuvittelen ikkunoihin harmaita betonilähiöitä, pyykkejä parvekkeilla, asfaltin keskellä epätoivoista juurtumisprojektiaan toteuttavia nuoria puita. Lapsia kentillä.

Joka paikassa taustamusiikkia, eikä se suostu pysymään taustalla. Se tunkee väkisin tajuntaan ja hämärtää vähäisenkin suunnan ja tilanteen tajun. Nyt olen paketti, käsissään lisää paketteja, seuraan käskyjä, minut toimitetaan junasta ulos, liukuportaita, kumisevia käytäviä pitkin Gare du Nordin kautta ulkomaailmaan ja kapeita kujia kirkkaassa luomet lävistävässä valossa Hostellin ala-aulaan. Avaan silmäni. Kestää hetken, ennenkuin kykenen kommunikoimaan normaalisti.

hanskat tiskiin

2010-11-07T21:31:00.003+02:00

'''
*''*'*''******''***'***'***''*
*'****'''****''*'***''*'**'***''''''
'''

Vanhoja ja uusia helmiä

2010-10-22T01:08:00.004+03:00

Olin väärässä, kun tuumin, ettei Hilja Grönforsia Radio Helsingissä sentään kuulisi. Aijai...
Kyllä ne varmaan siellä tätä ainakin veivaavat, ja hyvä niin.

Saapuu elokuun yö: Paleface ja Hilja Grönfors

Ylen hämmentävää

2010-10-08T19:31:00.012+03:00

Yleisradion perusongelma on liian niukka rahoitus, professori Jaakko Hämeen-Anttila tiivistää tämänpäiväisessä HS-raadissa. Tämä ainakin on jotain, josta voi olla samaa mieltä. Muuten raadin vastaukset esitettyyn kysymykseen (suuntaako Lauri Kivisen Yle yhtiön voimavaroja oikeisiin kohteisiin?) jättivät miettimään, mitä Yle ylipäänsä tällä hetkellä edustaa. Onko se jonkinlainen yhä ahtaammalle puristetun kansalaisyhteiskunnan idealistinen jäänne, vai yhä tehokkaammaksi trimmattava sisällöntuottaja? Ja jos viimeksi mainittu, mitkä ovat tehokkuuden mittarit, joita olisi mielekästä käyttää?
Kammottavaa on, jos linjauksia vastustaneiden epäilys Ylen kuihduttamisesta sivistyskaapuun verhoiltuna pitää paikkansa. Itse kuulun siihen mutu-gallupeissa harvalukuiseksi oletettuun vähemmistöön, joka oikeasti nauttii dokumenteista ja kulttuuri-ohjelmista. Olosuhteet ovat muokanneet käyttöäni radion suuntaan, mutta ilman Areenan palveluita jäisi moni kiinnostava lähetys kuulematta ja näkemättä. Runoraati, Historiasarjat, Nadjan huone, Kirjakerho, Kalle Haatanen ja Tuomas Enbuske, Lasten areenan lähetykset, Kultakuume, Ykkösaamu, Viikon tietokirja... listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta tässä nyt ensimmäisenä mieleen juolahtaneet - näiden ohjelmien tekijöitä on minun kiittäminen siitä, että surkeimminkin alkaneeseen päivään tietää ilmaantuvan jossain vaiheessa jotain hyvää.
Usein se hyvä ei ole mikään pysähtynyt auvon tila, vaan ennemminkin utelias kihinä päässä, halu tietää lisää, toive keskustelun jatkumisesta, vastaväiterypäs, ja siksi, vaikka tämä alkaa jo imelältä ylistyslaululta kajahtaakin, Yle onnistuu täyttämään sille asetetun tehtävän melkoisen hyvin.
Miksi rahoitusta ei sitten riittävästi löydy? Homman hoitaminen verovaroilla tuntuisi itsestäni tasapuolisimmalta ja käytännölliseltä vaihtoehdolta - tällä hetkellä jäissä oleva kaikille pakollinen mediamaksu oli ajatuksena todella epäreilu kaikkein köyhimpiä kohtaan. Ylen ahdinko heijastaa mielestäni yleisemminkin tilannetta, johon jostain kumman syystä on ajauduttu: hyvinvointivaltion palveluja arvostetaan, mutta veroja ei oikein haluttaisi maksaa. No, Ylellä kuitenkin kaiken muun ohella koettavat parhaansa mukaan valottaa näidenkin asiain yhteyksiä. Tässä taas pari loistavinta linkkiä: Joel Heleniuksen vieraana Heikki Patomäki puhuu mm. uusliberialistisen talouspolitiikan vaikutuksista mediatarjontaan ja
Historiasarjoissa käydään läpi Berliiniläisten taiteilijoiden kokemuksia muurin kummaltakin puolen. Jenni Stammeierin toimittamsta neliosaisesta sarjasta kaksi ensimmäistä osaa on jo esitetty, mutta seuraavat kaksi ovat vielä kuunneltavissa suoraan radiolähettimestäkin.

!

2010-10-02T00:31:00.004+03:00

kanttarellitsuppilovahverotsammaleenseassahiljaisethuutomerkit

!

Ei meidän päivinämme

2010-09-15T21:51:00.008+03:00

Kävimme lasteni ja ystäväni Iinan kanssa viime pääsiäisenä päiväretkellä Tukholmassa. Matkan pääkohde oli Wasa-museo, jossa vietimme reilut kolme tuntia. Laiva ja sen ympärille rakennettu museo olivat valtava elämys meille kaikille, ja viimeksi tänään lapset ovat palanneet laivaan ja sen kohtaloon. Lähes 70 metriä pitkä, kölistä mastonnokkaan yli 50 metriä korkea, upeasti veistoskoristeltu tammipuinen alus on hylkynäkin sellainen näky, että ei kovin helposti unohdu.

Sotalaiva Vasan piti olla Kuningas Kustaa II Adolfin lippulaiva, suurin ja komein ase sodassa Puolaa vastaan. Se kuitenkin upposi heti neitsytmatkallaan vuonna 1628 purjehdittuaan heikossa tuulessa 1300 m Tukholman Skeppsbronin saarelta. Mukanaan merenpohjaan se vei arviolta 50 henkeä: merimiehiä ja alkumatkalle saattamaan lähteneitä miehistön sukulaisia.
Vasa-laiva oli hyvin korkea ja aseistuksensa ja koristeidensa tähden painava. Kuningas oli vaatinut suuren tykkimäärän, josta johtuen laivan painopiste oli liian ylhäällä.
Ennen vesille laskua laivalle oli tehty kallistuskoe juoksuttamalla miehistöä laivan laidalta toiselle; kolmannen kierroksen jälkeen koe määrättiin lopetettavaksi, koska alus olisi kaatunut.

Museon alimmassa kerroksessa lepäävät esillä myös hylyn läheltä löytyneet 25 hukkuneen luurangot. Lasisissa arkuissaan ne ovat surullinen ja karmiva muistutus siitä, miten halpa ihmishenki on joskus, kun hallitsijan itsevaltius ja ylpeys käyvät kaiken muun edellä.
Lukiessani kallistuskokeesta kertovaa infotaulua koin kuitenkin koko museoretken suurimman järistyksen. Ensimmäinen ajatukseni oli nimittäin synkkä naureskelu siitä, miten käsittämättömän typerästi ja välinpitämättömästi oli silloin kokeen tulokselta silmät suljettu. Että ei onneksi nykyään enää kukaan voi kuvitella että jos vain on tarpeeksi mahtava kuningas, niin kyllä pinnalla pysytään. No, se ylimielinen ajatuskulku katkesi hyvin nopeasti. Esimerkkejä vastaavasta tuli mieleen pikavauhtia. Hallitsemaan päässeet tai syntyneet näyttävät olevan kautta aikain varsin samanlaista sakkia.

Se, mikä on erottaa 1600-luvun Ruotsin tämän päivän Suomesta, on erinäisten mullistusten ja pitkän uurastuksen kautta hankittu kansalaisoikeus- ja velvollisuus vaikuttaa siihen, kuka päätöksiä tekee. Viime aikoina käsitys Suomesta korruptiosta vapaana, puhtoisena onnelana on saanut mojovia kolhuja vaalirahoitussotkujen ja tsoukkina heitettyjen takinkäännösten myötä. On ihan perusteltua kyseenalaistaa kansanedustajien ja hallituksen oikeus runnoa pikavauhtia läpi esimerkiksi sellaisia pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, kuin päätös ydinvoiman lisärakentamisesta on ollut. Wasa-museo on eräs Pohjoismaiden suosituimpia turistikohteita, mutta rohkenen epäillä Itsekkyyden muistomerkin http://www.itsekkyydenmuistomerkki.fi/ tai rakennussotkusta toiseen kompuroineen Olkiluoto kolmosen potentiaalia vastaavina matkailuvaltteina.

Sellaiselle kiireelle, jolla päätöstä ydinvoiman lisärakentamisesta on valmisteltu, ei oikein löydy päivänvaloa kestäviä perusteluja. Jos kansanäänestys on ihan mahdoton ajatus, olisi vähintäänkin reilua lykätä päätöstä niin, että ydinvoimakysymystä, kuten koko valtakunnan energiapolitiikkaa ja päätöksentekoa ehdittäisiin käsitellä läpinäkyvästi, asiallisesti ja rauhassa. Niin että se olisi esimerkiksi keskeisenä vaaliteemana tulevissa eduskuntavaaleissa, ja niin, että kaikki energiaratkaisuihin liittyvät näkökohdat tulisivat julki ja ymmärretyiksi.

Ei missään tapauksessa kuvaruno

2010-09-06T17:45:00.004+03:00

vanhat olivat istuinosasta puhki,
Lähdinpä vain seuraamaan tussiviivalla Tintin Tangon uusittuja rottinkituoleja.
varmasti ne oli pakko vaihtaa, mutta nämä hehkuvat epätodelliseti, häiritsevät
Ensin puolihuolimattomasti, linjat ja mittasuhteet eivät osuneet kohdilleen, mutta
eikä mukana muita tusseja ollutkaan -
koska kädessäni oli tussi, jonka tasapaksu viiva sopi vaaleankiiltävien rottinkituolien
mikä on täydellinen muoto
olemukseen,( ja aukeaman keskikohta oli siinä epätäydelliset
kaksiulotteisena, paperilla muodon kuva, liiskautunut
muodot anteeksi antamassa, jo alussa mukaan hyväksytty )
miksi sensuroimattomuus, halu näyttää jotain korjaamatonta, on niin tärkeää
kun havaitsin että en halua korjailla ja toisaalta yhteen punoutuvat kaaret ja

rakenteet olivat niin koukuttavat ja seurattavat, annoin mennä. Skarppasin vähän.
ehkä se on se sama tyyppi,
Ihana tunne jatkaa viivan piirtämisen liikettä, (silti kokoaikainen taistelu kotikriitikon
joka nämä rivit sanelee
kanssa jotta ei niin murehtisi niitä mittasuhteita.) Ja aah, pöydän reuna niin monen

hienon punoksella kiinnitetyn liitoksen edessä, sama pyöreä kaari kuitenkin.
Se pöytä taisi vielä olla oikeasti puuta. Koputtelin, varmuutta ei tullut
Pöydän pinta viilutettu, nyt sai tehdä tiheitä suuntaviivoja. Hyppäys tuolien
M I K S I
selkämysten punokseen. Hämmästys siitä, että sen pystyi hahmottamaan,
M
kauneuden ja tarkoituksEnmukaisuuden elämys.
Eessä hämmästyä jos luulee kykenevänsä näkemään rakenteen ?
Hetken harhailen kankaissa, vanhoissa käsitöissä, niiden loimissa ja
I
kudelangoissa. Seikkailijat, toistensa ympäri, mutta järjestyksessä. Nämä
Mutta ihmisen aivot, sanotaan, kehittyivät kun kädet vapautuivat ja niitä alkoi ihminen käyttää
muovisen näköiseksi lakatut tuolit, ehkä vain muistuma romanttisessa mielessä
Onko se sitten romantiikkaa haikailla vanhojen taitojen, ajattelun perään?
hekumoimastani vanhasta käsityötaidosta. Nämä näyttävät siltä että pysyvät
Johonkin suuntaan ne aivot muokkautuvat nappeja painamallakin, mistä minä tietäisin
kasassa enemminkin liimamaisen lakan ja pikkunaulojen voimalla, kenties, kenties
onko se hyvä vaiko paha. vaiko kumpaakaan
Mutta punokset tässä ainakin esittävät liittävänsä yhteen kaaret ja ristikot...
mutta tykkään kutoa monimutkaisia kuvioita.
Selkänojan kuvion tarkkailu tuottaa yllätyksen, sen tärkeimmäksi elementiksi
L
nouseekin ensimmäisenä havaittujen kalanruotomaisten vinolinjojen sijaan niiden
I
keskellä yhtymiskohdassa kulkeva pystylinja ja sen ja kalanruotojen liitoskohtaan
K
rakentuva nuolikuvio. Ne vanhat tuolit olivat kes Laiskako olen, en jostain syystä halua

keltä tarkastella kuviota niin rikki

kauan että todella ymmärtäisin selkänojan punosrakenteen. Vai onko vapauttavaa
Kuvarunot on yleensä tympäiseviä,
piirtää vain viite siitä mitä näin?missään tapauksessa tämä ei yritä olla sellainen

Kuinka pitkälle hulluuteen rakenteiden perusteellinen havainnointi piirtämällä voisi
tahdoin vain kokeilla, silloin ajatus tuotti minulle iloa
johtaa. Palaan tähän. Niin, päätän, että joskus palaan. Jos vaikka maalaisi juuri
uskollisena ajatukselle, joka joskus tuotti iloa, teen nyt tätä näin
oikean kokoisilla pensseleillä, kuten nytkin, korjailemista kaihtaen, koko tuolin,
ilolle täytyy koettaa olla uskollinen, se on niin arka ja karkaa helposti
monta tuolia... koko kahvilan huoneen...kadun kahvilan ulkouolella... ( Onhan näitä
Naurettava ja nauru ovat kaukana toisistaan
tehty ja toisaalta mahdatko olla liian laiska edes yrittämään.)
Aina voi ironialla etäännyttää
Onneksi on myös etäämmän pöydän tuolit. Ne kun ovat kauempana, niiden

piirtäminen on jo rentoa. Pelastavaan pöytääni istuu vanhan, atleetiksi kääntyneen
Tarkkailla ja rankaista - No tulipa vaan jostain mieleen
hipin näköinen mies. Koetan jatkaa piirtämistä ja intensiivistä tarkkailua ( nyt hän

poistui ) kuitenkaan vastapäätä istujaa häiritsemättä. HUOMata, tulla huomioiduksi
Koetan piirtää korostetun intensiivisesti muinaishipin viereistä tuolia, vaikka siihen
Minulle sanottiin, että runoja tehdään rakkaudesta kieleen, koska se on kannattamatonta
onkin nyt laskettu sininen reppu, josta kaivetaan kirjaa. Noin. Ja siis samalla
Ja että Kuvataiteilijoiden on oltava jatkuvasti näkösällä, rakenteet vaativat, apurahat
keskityn kyllä, piirtämiseen, näköeste ei haittaa, tuolin rakenne on jo tutunoloinen,
rakkaus taiteeseen kuihtuu toissijaiseksi, näkösälläolon taakse käpristyy
mutta samalla tarkkailen jotenkin itseltänikin salaa naapurin läsnäolon ja tarkkailun
niin, minäkin ehkä teen tätä vain näyttääkseni olevani olemassa
astetta. Sitten syntyy ajatus kaikkien näiden harhailevien piirtämisajatusten
mutta piirtäessä, silloin sitä on usein keskittynyt, onnellinen. Sitä rakastaa ja vihaa
ylöskirjaamisesta ja niin, tässä olen nyt, pari sivua sitten tuli myös ajatus rivien
ja lopputulos, se on kuitenkin toissijainen. Mietin tämän koko blogin lopettamista
väliin kirjoitetusta toisesta tasosta. Nyt on ranne kipeä tästä kaikesta viivojen
näyttää julki sensuroimatonta, yritystä siihen ainakin
tuottamisesta, kirjoitus muuttuu aina vain epämääräisemmäksi sotkuksi, kaikin
Millä motiivilla - olenko vilpitön, rakkaus kuviin ja kieleen todellista
tavoin sotkuksi. Kun katson ympärilleni, ihmiset ovat vaihtuneet. Kahdessa
vai vain huomiotalouden tuottamaa rojua. Ja pitää kysyä tosissaan
naapuripöydässä istuu kaksi toisilleen identtistä nuorta naista. Ehkä kahvilatuolien
näin ajattelen, viitata innokkaasti, jos todella tietää vastauksen
rakenteiden tutkimus on sekoittanut pääni niin että näen ihmisten rakenteen
( Seuraavalla vilkaisulla he eivät muistuttaneet toisiaan lainkaan )
yhdenmukaisuuden. Tai sitten he ovat toisistaan tietämättömät kaksoset.
Olin onnellinen tästä havainnosta.

hillotut maatuskat

2010-09-02T22:57:00.001+03:00

keskustelua, musiikkia, keskustelua

2010-09-01T19:49:00.007+03:00

Ylen ykkösen kulttuuri-, ajankohtais- ja historiasarjan ohjelmat pitävät ajatukset liikkeessä, kun palkkatyö on enimmäkseen mekaanista käsityötä. Vaihteluna asioille toimivat Radio Helsingin mainion monipuolinen musiikkitarjonta ja ihan omat soittolistasuosikkini. Nyt haluan jakaa tämän viikon kolme koukuttavinta, joista Haatanen ja Enbuske ajatuksella yhteenkuunneltuna iskevät muutamaan hyvin olennaiseen kipupisteeseen yhteiskunnassa.

Koska, niinkuin noistakin ohjelmista ilmenee, mistään pikkuongelmista ei ole kysymys, tuntuu tekopyhältä valittaa, ettei ketään kiinnosta yhteisten asioiden hoitaminen. Vaikka en siis osaa tarjota ratkaisuja sen kummempia kuin että aluksi pitäisi saada enemmän ihmisiä edes kiinnostumaan ja ottamaan selvää asioista, valitan kuitenkin.
Liian usein kuulee nillitystä siitä, kuinka kaikki on toivotonta eikä mitään ole tehtävissä, ja toisaalta kaikki ne jotka ovat päättämässä ajavat vain omaa etuaan. En minäkään suhtaudu suurella luottamukselle puoluepolitiikkaan, ainakaan ainoana yhteiskunnallisena toimintamallina. Mutta voi kun ihmiset sitten jaksasivat haastaa sen - joko sisältä käsin tai ulkopuolelta.

http://areena.yle.fi/audio/1237557

Kalle Haatasen kanssa yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä keskustelemassa Tommi Uschanov . Tuomas Enbuskella taas vierailemassa persuihin demareista loikannut Matti Putkonen, demarinuorten pj Timo Kontio ja entinen demariministeri Arja Alho.

http://areena.yle.fi/audio/1214187

Ja sitten se musiikkisuositus. Tätä ei taida Radio Helsinkikään soittaa, sen verran on kaukana hipstereistä. Koko levy on timantti, jos ei reilusti annosteltuja tunteita pelkää. Hilja Grönforsin ja Latšo Dzintan keikka pari vuotta sitten Perinnearkku-klubilla oli hienon hieno, niin että mainostetaan nyt sitten vielä Perinnearkku-yhdistystäkin ja sen järjestämää klubi- ja jamitoimintaa.

http://www.myspace.com/hiljagronfors

joka yksin valvoo, yksin uneksii

2010-08-09T02:42:00.004+03:00

Tänä yönä juhlistan itsekseni valvoen, huomisaamun varhaisesta herätyksestä välittämättä, viimeisiä kartoittamattomia hetkiäni ennen suurta ihmiskoetta. Kokeen keskeisiä elementtejä on kohta, jossa joka ilta klo 23.00 on merkitty nukkumaanmenoaika. Ei siis enää yöllisiä blogiviuhahduksia!
Kuluneen viikonlopun olen viettänyt täysin ilmentäen kaksijakoisuutta, joka on leimannut koko olemistani niin pitkään kuin muistan: perjantai-illan lyhyeksi tarkoitettu avajaisjuhlapiipahdus Galleria Gjutarsissa venähtikin lauantai-iltapäivään asti, lauantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan siivoilin, järjestelin papereita ja ennenkaikkea laadin tätä kaikenkattavaa aikataulusuunnitelmaani. Emman Puu-ja Savitarha http://www.tapahtuma.tv/index.php?topic=89&kaupunki=vantaa&tuote_ID=40565on kyllä niin hieno, että sinne olisi voinut hyvin vieläkin pidemmäksi aikaa pesiytyä, mutta kun on elämässä kaikenlaisia velvotteitakin, niin niiden kimppuun suuntasin.

Edellisellä viikolla töissä kuuntelin tapani mukaan YlenYkkösen kultuuriohjelmia, sillä kertaa Kirjakerhoa, jossa Jörn Donnerin Bergman-muistiota puivat Matti Myllykoski ja Jukka Kuosmanen. Oikein oli mielenkiintoinen sekin tunti puhetta, (ei enää Areenalta kuunneltavissa, valitettavasti ) mutta eritysesti porautui tajuntaani kohta, jossa mainittiin Bergmanin tienneen aikataulunsa vartin tarkkuudella kuukausiksi eteenpäin.(Tai Bergmanin sihteeri tiesi, yhtäkaikki, B sitä aikataulua kuitenkin ilmeisesti eli) Tästä keskustelussa edettiin pitkälle meneviin tulkintoihin Donnerin ja Bergmanin taiteilijanlaaduista, ja täytynee hankkia luettavaksi Donnerin Bergman: muistelma, jotta voisi itsekin väitteitä pohtia. Se täytyy sitten tehdä juuri laaditun aikatauluni kohdassa " aamukahvikirjallisuus " tai väljästi tulkiten " Taidetyö ".

En minä ihan kaikkea ainakaan vartin tarkkuudella suunnitellut ja ylös kirjannut, enkä edes kuin pari kuukautta eteenpäin. Sen verran täytyy ihmisen mielestäni jaksaa yrittää toteuttaa kokeilujaan, jotta voisi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. En ole likikään niin kiireinen ja tärkeä kuin Bergman, joten ei minun varmasti tarvitse pyrkiä samaan pikkutarkkuuteen aikataulutuksessani. Kuitenkin pidemmän aikaa olen ollut vajoamssa synkkyyteen ja murheeseen sen paradoksaalisen seikan alla, että ajan riittämättömyyden ja keskittymisen puutteen murehtimiseen vasta aikaa kuluukin.

Kuitenkin tarkan aikataulun mukaan eläminen tuntuu puistattavalta ajatukselta. Kaikkein kamalinta on budjetoida aikaa läheisten ihmisten kanssa oleiluun - ja perusteellisesti kun kokeen haluaa suorittaa, täytyy sellainenkin lokero lukujärjestykseen laittaa. Saa nähdä, pysynkö järjissäni nämä kaksi kuukautta.

Muistan, kun yläasteella valtavan vaikutuksen teki Alan Lightmanin kirjoittama Einsteinin unet, jossa romanttis-filosofisessa hengessä leikitään mahdollisilla aikakäsityksillä. Eräässä kirjan luvuista esitetään kahden eri ajan mukaan elävien ihmisten rinnakkaiseloa, kuinka mekanistinen ja romanttinen jakavat saman tilan mutta eivät koskaan voi kohdata toisiaan, koska " tässä maailmassa on kaksi aikaa ". Nyttemmin noin voimakas kärjistys ei enää edes fiktiossa taida kolahtaa, mutta herkässä, vaikutuksille alttiissa iässä se on saattanut muovata persoonallisuutta enemmän kuin arvaakaan. Tai sitten teksti on viehättänyt, koska nyt vain sattuu olemaan semmoinen haaveellinen lorvehtija. En tiedä. Vaikka nyt yritän naureskella asialle, olen tietoinen siitä, että kokeessani leikin perustavanlaatuisilla kysymyksillä.

Blogikirjoituksellekin on aikataulussa varattu muutama hetki,joten raporttia pukkaa, aikanaan.

2010-08-05T03:54:00.001+03:00

* * *

* * *
* *
*

miksi minulla ei ole varaa kunnon imuriin?

2010-07-25T00:08:00.004+03:00

Tuskaani kuitenkin
lievittää
se, etteivät useat
muutkaan ehdi
lukea edes
viikonloppuista
Hesariaan lävitse, ja
nytkin raitiovaunut
mukavasti kolisevat
mukulakivikadulla

en yritäkään enempää siivota

menen sänkyyn lukemaan
taas kerran kuljen missä kuljen ja
tulen iloisemmaksi. En halua
piirrellä vihamielistä sottaa
enkä asemoida tekstejä. Kylpyhuoneessa
tummanvihreässä muovipaljussa poikani
lelukäärme on turvonnut viisi päivää, kaksi päivää yli sallitun rajan. Sen kieli on paksu, hännästä puuttuu pala, se ei enää mahdu altaaseen. Laitan käärmeen pyykkikoneen reunalle, kaadan haisevan likoveden viemäriin, ja työkaverini lapsen jalkapallojoukkuetta tukeakseni ostetusta jättiläismäisestä Domestos-kanisterista hiukan desinfektiota päälle, jotta sitä tulisi edes johonkin käytetyksi. Vahingossa siivoan taas. Onneksi tätä tapahtuu harvoin. Mutta tämäkin aika on jostain tärkeämmästä pois, keskeiset näyttelyt jäävät näkemättä, valtakunnanlehdet lukematta, kuljen missä kuljen mutta harvoin siellä missä pitäisi, ajatukset lahoavat omaan epämääräisyyteensä. Voi olisipa kunnon imuri. Välillä haaveilen myös kristallikruunusta.

Juurihoitoja luonnoskirjasta

2010-06-29T23:09:00.006+03:00

*
*
*

Muotokuvakurssin bussimatkalla Valamon konservointilaitokselle ja Mikkelin taidemuseolle raapusteltuja (hieno näyttely Mikkelissä muuten : Hiroyuki Masuyaman The Time Travel , ja piristäviä peruskokoelman maalauksia siellä myös esillä. Kannattaa käydä katsomassa! )

Savonlinnasta

2010-06-25T14:41:00.001+03:00

Korkeanpaikanleiri: maalaisin niin että väri on osa minua. Että ei ole katkeamaa ajatuksen, tunteen ja maalaukseen päätyvän välillä. Säikeitä jotka soljuisivat tai kirkuisivat, solmiutuisivat ja kerrostuisivat sinne jonka pitäisi olla maalaus. Tai piirtäessä piirros. Ei sen väliä.
Kaksiulotteisen pinnan tökkimistä ja silittelyä niin että sen saisi haltuunsa ja sulautumaan samaksi, moniulotteiseksii todellisuudeksi, jota niin koettaa ymmärtää. Sen jota hengittää ja jonka valossa elää. Täytyy olla hyvin suorana ja paljain jaloin, kuin maadoitettuna kummalliseen virtaan, sellaiseen joka ei siedä tukoksia ja muutenkin hyvin helposti katkeaa.
Sitten siellä on ihminen, ihmisiä. Kitalakeen takertuvan liuotinhuurun taikapiirissä kaikki sulautuvat yhteen, eikä ole väliä sillä kuka on asettunut nähtäväksi, kuka tulee nähdyksi tai näyttäytyneeksi tekemisensä kautta.
Siitä syntyy oppi jota ei osaa sanallistaa, mutta olemassa se on. Kun on palannut tavallisen tekemisensä yksinäisyyteen voi koittaa purkaa vähän kerrassaan sitä mitä on saanut.

Kun lähdin ylioppilaskesänä -97 Savonlinnasta kolmivuotisen Taidelukiorupeaman jälkeen pois, en olisi ikinä arvannut, että kuluu kolmetoista vuotta kunnes palaan kaupunkiin. Talvisalonmäellä hautakiviveistämön vieressä seisoi edelleen rakkaista rakkain puutalokommuunimme, Rottakoto, ja Olavinlinna, sitä ympäröivät vedet ja rannat olivat ihan yhtä sykähdyttäviä kuin silloin ennen. Taikkarin juhlasalin edestä löytyi vieläkin se sama ruskea sohvarähjä jolla moninaiset hyppytunnit venyttiin ja moni vanhoista opettajistakin tuli käytävillä vastaan.
Kurssin viimeisenä iltana kävelimme kolmen muun paikalle jääneen kanssa notkumaan Kasinosaarille, ja ihmeellisen varmasti sitä löysi suorimman reitin lukiovuosien parhaalle istumakalliolle taas.

Kesällä 2007 Rovaniemellä järjestetyn muotokuvakurssin jälkeen taas en olisi ikinä arvannut, että näin pian pääsen nauttimaan uudesta samanmoisesta intensiivileiristä. Rovaniemen oppilaista nyt Savonlinnassa oli myös ystäväni Jasmin Anoschkin, ja hyvin hauskaa oli ruotia edellisen ja meneillään olevan kurssin antia yhteenlaskettuna. Kummallakin kurssilla oli loistavat opettajat ja maailman parhaat ja hauskimmat kurssitoverit. Siinä mielessä on harmillista, että SKR:n järjestämiä muotokuvakursseja tullaan ilmeisesti pitämään enää vain yksi, ensi kesänä Turussa, ja sille en enää kehtaa hakea, vaikka opittavaa muotokuvissa yhäti olisi. Olen kuitenkin hyvin iloinen ja kiitollinen sitä, mitä näiltä kahdelta kurssilta sain. Hienoa että SKR päätti käynnistää niin mittavan projektin. Muotokuva tuntuu klassisuudestaan huolimatta aiheena mielenkiintoisesti sijoittuvan taidekentän reunamille, ja itsestäni tuntuu, että juuri niitä reunoja kulkemalla voi tiirailla keskiötä hiukan uusin silmin.

Nokkoskeittopäivitys

2010-05-16T14:58:00.005+03:00

Kaveri naureskeli taannoin facebookissa näkyvillä olevaa "sushipallero-päivitys"-ilmiötä. Eli sitä kun kaikille 600 kaverille kerrotaan kuinka töiden jälkeen, lenkiltä palattua, on rakkaan kanssa pyöräytetty sushipalleroita ja korkataan vuosikertaviini. Aiai, kuinka ihanaa ja täydellistä.
Voihan siinä hiukan olla perääkin - että todellisuudessa on hätäisesti lämmitetty einespitsaa ja juoksulenkkikin jäi väliin ( taas kerran ) - mutta julkisuuskuvaa on vaan pakko pitää yllä.

Väitän silti, että taustalla voi myös olla ehta onnen tunne. Hyvää ruokaa pöydässä ja kerrankin on kaikki mennyt putkeen. Voihan sen sitten ihan vilpittömästi haluta jakaa kavereille ja miksi ei puolitutuillekin. Tulipa vaan mieleeni tämä Vartiosaaren vihersadosta kokatuista herkuista työhuoneen pihapöydässä nautiskellessa. Kun vallitseva olotila on tässä ollut semmoinen, että näkee kyllä maailman kauneuden, mutta ei sen mieltä, ja suru on pakko sulloa sisäänsä jotta kykenisi elämään jotakuinkin normaalisti, voi horsmanlehtisalaatti ja nokkos-perunamuussi olla juuri se asia, jossa on mieli. Ja maku.

Saaren kauneus täytyi jättää, ja lähteä Viiskulman Huutoon näyttelyä vahtimaan. Mukaan sain kuitenkin kotiinviemiseksi vielä pussillisen nokkosia. Gallerialla oli hiljaista, aika matoi, päivä suuren kadulle aukeavan ikkunan takana kirkas ja ihmisten kesäfiilistä vilisevä. Minä istuin lapsineni ihmettelemässä tämänkin puuhan mielekkyyttä. Maalata pakonomaisesti pöljän näköisenä pällisteleviä naamatauluja, jotka jäävät omaan mykkyyteensä. Lasin alle ja gallerian ikkunalasin taakse jumitettuina ei niillä ole edes sitä mahdollisuutta joka meille koitti klo 16, kun lukitsimme ovet ja astuimme ulos maailmaan.
Senaatintorilla pääsimme seuraamaan kyyniset ajatukseni pesevää spektaakkelia: suurkirkon portaita asteli juuri alas ilmeisen tuore aviopari. Morsian oli klassisen kaunis, vaalea ja tyylikäs, sulhanen tumma ja komea. Portaiden alla paria odotti hevosvaunut, kuskilla silinteri ja mihinkä tahansa brittikomediasarjaan istuva harmaa kokoparta. Turistit torilla olivat asemoituneet ihailemaan näkyä. Lapseni tuijottivat lumottuina. Juhlaväki hurrasi, riisi ja kukkaset lensivät. Täydellinen sushipalleropari, ajattelin, ja häpesin. Anu Silfverberg taisi Nyt-liittessä kirjoittaa, että naimisiin meno on kuin perustaisi yrityksen laman aikaan, ja juuri näin voi ollakin. Optimistisille yrityksille kannattaa silti antaa tukensa, ja sitäpaitsi, näky nosti spontaanisti mieleen Sapfon hääkatkelmia -
Iloitse morsian
Iloitkoon sulhanen

Kotona kaivoin hyllystä " Iltatähti, häälaulu" kappaleeni( leimat kertovat : poistettu Pellon kunnan pääkirjastosta ) ja taas, ties monennenko kerran sen säkeet antoivat jotain määrittelemättömissä olevaa onnea ja hämmennystä. Hätäpäissäni olin pyytänyt myös runovinkkejä, kun turtumukseeni kaipasin apua. http://lasittuminen.blogspot.com/ löytyi uutta ja vaikuttavaa runoa, ja sitten tulin vielä hankkineeksi Markku Paasosen Tulevassa maailmassa- proosarunokokoelman, josta kovin pidin. Nauramaankin se sai.

Niin että nokkoskeitto ja runot ne ainakin tämän ihmisen tiellä pitävät. Suosittelen muillekin.

Valmista tuli

2010-05-09T10:58:00.002+03:00

Aika pitkään oli suunnitteilla, itse tuskin omin voimin olisin koskaan valmiiksi asti saanut, mutta nyt sitten on olemassa nettisivut http://www.hannasaarikoski.com/. Kiitos Juhanille ja Antille!

vida digna

2010-04-29T23:06:00.003+03:00

Minäkin poltan ikkunallani kynttilää. Mikään ei tuo takaisin ystävää joka lähti ensin kauaksi ja sitten vielä kauemmaksi. Elävät muistot eivät helpota tuskaa, mutta niiden kautta Jyri on myös lähellä. Mielessäni kirjoitan viimeistä kirjettä, vaikka en voi sitä koskaan lähettää.
Suruun sekoittuu myös viha. Eilen, ensimmäisten uutisten saapuessa Meksikosta, kun mitään tarkempaa tietoa ei ollut saatavilla ja sitä yritti saada käsiinsä, vyöryi silmille taas se lukemattomat keskustelupalstat täyttävä oksennus, jota yleensä yrittää tietoisesti välttää lukemasta. Nyt ei kyennyt suojautumaan. Nimettömät henkilöt latelivat käsittämättömiä, lähes vahingoniloisia tuomioitaan. He eivät varmasti tunteneet mielipiteidensä kohdetta, eivätkä selvästi myöskään juurikaan tilanteen taustoja. Mutta vaikka olisivat asioista perilläkin, en usko että he olisivat olleet ymmärtäväisempiä. Kuinka se, että joillakin ihmisillä on paitsi silmät nähdä maailman vääryyksiä, myös rohkeutta yrittää tehdä jotain niiden korjaamiseksi, voi herättää niin suurta negaatiota?
Me emme elä täällä irrallaan muusta maailmasta. On käsittämättömän omahyväistä ajatella että meillä olisi oikeus sulkeutua niin kutsuttuun hyvinvointiimme ja olla piittaamatta siitä, mille kaikelle se rakentuu ja kasvaa korkoa. Ei ole olemassa mitään " meidän köyhiä ". Jos ihmiset todella kokisivat toiset ihmiset omikseen, lämpimällä, välittävällä tavalla, köyhyyttä ei tarvitsisi olla.
Sivustolle Toinenmeksiko.org kirjoittamassaan blogissa Jyri puhui asiasta mm. näin:

"Ja vaikka välittäminen voikin joskus kutsua kuljettamaan avustustavaraa köyhistä köyhimmille ja hädänalaisista hädänalaisimmille, on vanhan Estelle-viisauden mukaan ensisijainen kohdemaamme Suomi. (Tätä voisi kyllä laajentaa koskemaan Eurooppaa tai koko läntistä kulttuuripiiriä.) Tämän ajatuksen mukaan pitkällä aikavälillä autamme köyhistä köyhimpiä parhaiten muuttamalla asioita omassa elinpiirissämme. Ja oikeastaan koko auttamisajatuksen voisi unohtaa kokonaan: yksinkertaisesti kyse on siitä, että rakentamalla toisenlaista elämää lakkaamme uudistamasta ja tukemasta valtasuhteita ja rakenteita, jotka luovat köyhyyttä ja estävät köyhdytettyjä rakentamasta ihmisarvoista elämää omaehtoisesti."

http://toinenmeksiko.wordpress.com/

Välipala

2010-04-18T01:40:00.003+03:00

sopimattoman kriittinen

2010-04-13T22:14:00.004+03:00

Onhan ollut mielenkiintoista seurata kuvataidekentän kuohuntaa. Tärkeitä seikkoja niin Framen alasajon kuin Kiasman johtajavalinnan tiimoilta on noussut esiin, julkiseen keskusteluun. Toivottavasti niitä maltetaan myöskin pitää näkösällä sen verran että esillä olon lisäksi syntyy aitoa mielipiteiden vaihtoa. Ettei esimerkiksi käy niin, että kun opetusministeriö on julistanut ottavansa vastaan ideoita Framen raunioille, niin ideat kyllä otetaan, mutta ministeriössä niitä ihan itsekseen muhitaan ja sitten jossain vaiheessa julistetaan hauduttelun tulos ( ei varmaan kannata kertoa, miten optimistisin aatoksin sitä keitosta saisi odotella ).

Eräs näistä tärkeistä esilläolleista seikoista on yhteiskunnallisuus ja poliittisuus taiteessa ja kulttuurielämässä muutenkin. Kun se itselle tuottaa jatkuvaa päänvaivaa, tulee huomioitua aiheen käsittely eri medioissa, suomenkielisissä ja Suomeen rajoittuvissa tosin vain. Aikalailla yksioikoista on ollut, täytyy sanoa, mutta kun ei juuri nyt ole rahkeita julkaista omaa manifestia, niin ei auta enempää moitiskella. Eilen, 12.4 Hesarin kultturitoimituksen esimies Saska Saarikoski tosin laajensi kivasti pohdintaa yleisemmälle tasolle kommentissaan " Sopivasti kriittinen ". Siinä hän kertoi ymmärtävänsä Pirkko Siitarin, Kiasman uuden johtajan, varovaista linjaa, mutta tutustuttuaan tarkemmin Kiasman tämänhetkiseen tarjontaan yhteiskunnallisen taiteen saralta, päätyi toteamaan: "Varmasti monikin taiteilija haluaisi olla oman aikansa valheenpaljastaja, mutta se vaatii kykyä arvioida selvänäköisesti historiaa ja yhteiskuntaa - eikä taiteilijoilla yleensä ole sellaiseen mitään erityisosaamista.

Siksi yhteiskunnalliseksi kutsuttu taide tuntuukin usein edustavan ns. yleisesti hyväksyttyä kriittisyyttä, mihin näyttäisi vuonna 2010 kuuluvan esimerkiksi kestävä kehitys, perinteisten sukupuoliroolien purkaminen sekä länsimaiden hegemonian kyseenalaistaminen - tietysti sillä tavalla fiksusti, ettei museovieraalta mene tunnelma pilalle."

Minäkin ymmärrän Siitarin varovaisuuden: Minusta Kiasman johtajan ei toimessaan tule julkituoda mitään tiettyä poliittista agendaa - hänen työnsä on ihan toinen. Yhteiskunnallinen taide voi olla hyvää taidetta, tai yhtä hyvin hyvin huonoa taidetta, itse aihe ei taiteen laatua arvioidessa pelasta mitään. Mutta kun ja jos Kiasman rooli on nykytaiteen museona olla osa yhteiskuntaa ja taiteen keinoin dialogissa ympäröivän todellisuuden kanssa, "varovainen linjaus" yhteiskunnallisen taiteen esiin nostamisesta on varmaan ihan perusteltua?
Mutta sitten ymmärrykseni Hesarin kulttuurikommentin kanssa loppuukin. Miten ihmeessä taiteilijoilta ( edes niiltä, joita Kiasma esittelee ) voi vaatia sen selvänäköisempää historiantulkintaa tai yhteiskunnallista ymmärrystä kuin muiltakaan yhteiskunnan jäseniltä? Onhan se hienoa, jos kulttuuritoimittajalla on tällaista korkeamman tason viisautta, mutta siinä tapauksessa vaadin julkaisemaan sen tiedon jotta voimme aikailematta käydä maailmaa ja taidetta pelastamaan! Siihen asti minusta on erittäin suotavaa että Kiasma ja muutkin kulttuurilaitokset esittelevät edes sitä yleisesti hyväksyttyä ja museovieraiden tunteita paapovaa kriittisyyttä, sillä vaikka se voi tuntua välillä helppohintaiselta, kesyydessään sekin kuitenkin on sitä mitä väittääkin olevansa: yhteiskunnallista, kritiikkiä.

Tällä en kuitenkaan tarkoita että sopisi tyytyä asioiden tilaan, luopua yrityksestä ymmärtää ja pyrkimyksestä ilmaista enemmän. Keskustelua ei vielä ole se, että nimetään erilaisia osatekijöitä ja hiukan viitataan historiaan, jos ollaan oikein kunnianhimoisia. Se on vasta keskustelun alku. Ja siitä, miten hommat pitäisi hoitaa, maailma, Suomen kulttuurivienti ja hengenelämä pelastaa, kannattaisi jaksaa keskustella vielä paljon laajemmin ja enemmän.

No niin. Puuh! Jotta huomenna jaksaisin taas viljellä mielipiteitäni ja toisaalta en enää kertaakaan tänään ehtisi käyttää sanaa yhteiskunnallinen, menen nyt nukkumaan.

kodin putkimies

2010-03-04T22:53:00.009+02:00

Pidän lupausta itselleni, joka ilta piirrän jotain. Olisihan sitä kirjoitettavaakin, mutta jokin halvaannus sen lukitsee niin ettei ulos pääse. Toiveikas täytyy olla: jospa rento raapustelu toimisi kodin putkimiehenä, niin ei joutuisi pohjamutatulvan hukuttamaksi. Hengessäni juhlin jossain vastikään mieleeni palautetulla sitaatilla - " Hyödyllisin paikka talossa on käymälä "

kylmien asemien yksinäisiä miehiä

2010-02-20T00:43:00.007+02:00

Palaan alkuun. Piirustuksia mistä vain, vailla selvää mieltä. Yöriipustuksia. Haamu laulaa -

Saarna

2009-09-10T21:45:00.006+03:00

Joskus ovat sanat vähissä. Tai tulee paljon sanoja, jotka toistavat samaa, eikä niillä tunnu olevan merkitystä edes itselleen. Joskus se joskus kestää kauan. Kuvia on kyllä, mutta ei energiaa eikä halua tai tarvettakaan niitä sanallistaa. Turhuuden ja tyhjyyden tunne on mielummin hyvin yksityisenä pidettävä. Miksi sitä levittämään? Ei sellaista häpeile, mutta jos ja kun itsekseen pärjää, ei varmastikaan kannata kaataa mitään muiden niskaan.

Kauniit hetkensä haluaa ottaa vastaan kun ne tulevat, ottaa ja päästää taas menemään. Ei niistäkään kannata kenellekään kertoa. Turhaan banalisoituvat. Eivät tule enää. Parempi olla hiljaa vaan.

Kuitenkin, eräänä aamuyönä avajaisten jatkoilla tässä taannoin yllätin itseni pitämästä muistaakseni hyvin kaunopuheista saarnaa. Keuhkosin siitä, kuinka elämä kaikesta huolimatta on elämisen ja iloitsemisen arvoista. Että lopulta eniten katuu kaikkea sitä mihin ei uskaltautunut.
Kaikki nekin sanani olivat jo monen ihmisen moneen kertaan käyttämät. Siinä tilanteessa ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan se ettei taaskaan tullut keksittyä mitään uuttaluovaa tai omaperäistä. Sen sijaan vielä seuraavanakin aamuna olin iloinen siitä, että vilpittömästi tarkoitin, mitä sanoin. Enempää ei voi sanoilla tehdä.

Kurkkubarbie ja muita asetelmia

2009-06-11T01:15:00.011+03:00

Kun olin lapsi, filmipokkarilla otettiin valokuvia harvinaisina juhlahetkinä tai joskus, kun muistettiin. Kuviksi kehittäminen kesti kauan aikaa, ja oli jännittävää odottaa niiden saapumista.

Ihan pienenä koko kameraa ei edes saanut käyttää. Silti niitä

lapsuusmuistokuvia on äidilläni monta kenkälaatikollista puuarkussa ja itsellänikin

vinoja pinoja ( ja albumeihinhan niitä ei tietenkään juuri koskaan saatu aikaiseksi laittaa ).

Nyt on toisin. Oli elämys sekä itselleni että lapsilleni, kun tajusin että digipokkarilla voi rauhassa harjoitella kuvaamista. Tulos on tarkasteltavissa heti, ja kameran käyttö helppoa. Vaikka mikä on kuvaamisen arvoista! Hölmöä, että aiemmin asia ei ole tullut

mieleen. Ajattelimme kehittää valokuva - piirroskeskusteluja

( ystävieni Emman ja Ilonan Mäntän kuvataideviikoille tulevan hienon Esinesanakirjan hengessä ja innoittamina ) Tästä lähtee :

Järkevä ammatti

2009-04-28T21:29:00.003+03:00

maalausraakile luurankomuusikoita kuvaavasta

sarjasta Ikuiset jamit

Muutamat viime viikot olen yrittänyt päästä taas pikavauhtia sisään maalaamiseen, koska deadline on melkoinen inspiraationlähde. Pian avautuva näyttely kotiseudun pienessä galleriassa on aiheuttanut monia paineita ja pulmia, kun raakileet ja vähän vanhemmat, omassa mielessä jo kuivahtaneet työt on pitänyt miettiä päässään jonkinmoiseksi kokonaisuudeksi. Lisäksi täytyi keksiä, kuinka henkilökohtaisen budjettikriisin kynsissä toimittaa teoksensa 500 km pohjoiseenpäin. Jo maalausten soutaminen työhuonesaaresta julkisen liikenteen piiriin vaikutti ajatuksena tuskaiselta. Onneksi apua löytyi siihen, kuten myöskin isoimpien maalausten toimittamiseen Matkahuollon huomaan.

Järkälemäistä aaltopahvipakettia raahatessamme ( mietin, että olisiko määritelmä muodolle ollut litteähkö tasokas ) mietimme luottoystäväni kanssa ammattimme varjopuolia. Vapaus tarkoittaa väistämättä köyhyyttä, ja kun taiteesta ei kykene päästämään irti, se mikä jälkeenpäin taidehistorian selvitymis- ja sankaritarinoissa näyttäytyy sitkeytenä, tuntuu itsestä usein vain sitkeältä tyhmyydeltä.

Kokoaikainen taiteilijuus ei elätä kovinkaan monia, eikä heitäkään erityisemmin leveästi. Itselläni on suhteellisen hyvin palkattu, joustava ja erittäin mukava sivutyö, ja siitä ymmärrän olla onnellinen, koska sen turvin kykenen kuitenkin osittain keskittymään myös taiteen tekemiseen. Suurin osa kuvataiteilijoille tarjolla olevista sivutöistä vain on ihan toisenlaisia. Osittaisella töissäkäynnillä ei kykene rahoittamaan välttämättömiä menoja - saati siitä varsinaisesta ammatista koituvia kuluja.

Tuskin itse osaisin kuitenkaan olla onnellisempi, vaikka toimeentulosta ei tarvitsisi koko ajan kantaa huolta - murheita taitaa olla aika tasaisesti jakautuneena kaikkiin tuloluokkiin. Mietin kuitenkin, mitä tapahtuisi, jos suurin osa kulttuurin eri aloilla sinnittelevistä yksilöistä päättäisi kertakaikkiaan luovuttaa ja hankkia järkevän ammatin. Meitä on paljon. Työvoimapula tietyillä aloilla saattaisi helpottaa, mutta voisi kenties käydä niinkin että hoidettavia olisi jonkin ajan kuluttua huomattavasti enemmän? En tiedä. Taiteen moninaisuus on arvo, jonka kykenee hahmottamaan ehkä vasta sen kadottua. Se, mitä tuottavuuslaskelmien ja terävien kyynärpäiden julmassa maailmassa tapahtuu, tapahtuu niin vaivihkaa että havainnointikykymme ei ehkä riitä.

Voisin kai jatkaa paasausta loputtomasti, mutta huomenna on hoidettava palkkatyöpäivän lisäksi pienemmät maalaukset, itsensä ja jälkeläisensä junaan ja sieltä illansuussa ulos. Nyt on siis kerättävä unesta voimia ja tyhmänsitkeyttä.

Toinenkin blogi

2009-04-15T09:06:00.002+03:00

Tai oikeastaan kotisivua korvaava hommeli, niin kauan että ikuisuusprojekti valmistuu - eli täältä löytyy kuvia maalauksista, ja välillä ehkä muutakin. http://hannasaarikoski.blogspot.com/

Luurankoja luonnoskaapista

2009-04-03T11:53:00.007+03:00

polle

lennättäjä

riippuvainen

Maalata kasvot, piirtää silmät

2009-04-01T23:53:00.001+03:00

Meikkaamisen, kasvomaalauksen ja maalaamisen eleissä on jotain yhteistä, jota olen kovasti pohtinut. Ja kun ihana pikkusiskoni minulle suositteli ihanaa Feistiä, ja maalaamisen ääniraitana on Reminder nyt sitten kulunutkin, niin tässä tämä video, väljästi aiheisiini liittyen.

Tänään matkasin Pohjanmaalle, lapsuuskotoon. Junassa pohdimme veljeni kanssa maalaamisen ja piirtämisen eroa. Emme halunneet kategorisoida, mutta väitin, että useimmiten piirtäminen on analyyttisempää toimintaa kuin maalaaminen. Jos analyyttisellä tarkoitetaan rationaalista, ja jos tuntemus, tunne ja tunnustelu taas ovat rationaalisuuden vastakohtia. Enpä tiedä, keskusteluun tempautuessa ajatuksen kehittely tuntui jonkin jäljillä ololta, mutta nyt tekisi mieli kiistää kaikki, enkä enää onneksi ihan tarkkaan muistakaan, mitä on tullut julistaneeksi. Vastaväitteitä olisi hauska kuulla. Tai kuulla muiden jatkavan ajatusta? Niin itsekin teen, mutta juuri nyt se pätkii, tämä päivä on ollut jo riittävän täysi.

Varjo vain

2009-03-19T21:39:00.000+02:00

Pikkuisena pelkäsin hysteerisesti luurankoja. Osaksi syy oli tuolloin valmistuneessa Hiidenpata - piirretyssä , jossa pääpahis oli varsin vaikuttava luurankohahmo. Tarkasti en muista, koska uskalsin katsoa korkeintaan toinen silmä auki.

Nyt näitä luurankoja kuitenkin kuviin tukkii, kaapista vaiko mistä, en tiedä, mutta kai niiden on annettava tulla. Kliseiksi muodostuvat kaikki aiheet, jotka ovat niin tärkeitä ja suuria, ettei niitä oikein osata loppuun koskaan käsitellä. Harmittaa hiukan, että toisin kuin veiston laitoksen - maalauksen laitoksen opetusohjelmaan ei luurangon piirtäminen pakollisena kuulunut. Olisi pitänyt silti varmaan mennä hakemaan selkärankaa piirtämiseensä kipsiluokan Haadeksesta. Tämä lomalla lekotteleva luurankeli lukee Maria Langin dekkaria joka alkaa huumaavalla Macbeth-sitaatilla:

" Elämä vaan on varjo liikuvainen/ näyttelijäraukka, joka näyttämöllä rajuupi hetken ja katoo sitten/ Tarina on se, hupsun tarinoima/ täynn ilmaa, tulta, mut mieltä vailla "

Valokuolema joka minut polttaa

2009-03-17T02:23:00.000+02:00

Kalenteri on seinälle hommattu aikaa sitten, kai kuukauden aikaa. Muutaman kerran yritin postittaa tänne Käytöskukkasen osan " Kiire ", mutta ei ottanut onnistuakseen, ei sitten millään. Suosittelen katsomaan, YouTubestahan sekin löytyy.

Kipeys, tyhmyys, laiskuus ja uuden työhuoneen aiheuttamat tohinat ovat blogini pääasialliset hiljaisuuden syyt. Työtilassani on vielä paljon remppaamista, mutta seiniä rapatessa innostuin niihin piirtelemään, syntynyttä materiaalia kuvailemaan jne.

Akku loppui, valo loppui, energiakin, mutta ei hauskuus. Vaillinaisista otoksista tein tämmöisen pätkän ikäänkuin luonnokseksi kunnon animaatioon, joka ehkä joskus sitten tulee oikeasti tehtyäkin. Saahan nähdä. Luonnospätkän näkymättömissä kulkeva karaoketeksti on F.G: Lorcaa: Ajattelin Andalusian lauluista löytyvää runoa, jonka nimi on Pieni loputon runo.

Matkalla kelpaa kehnompikin eväs

2009-02-03T12:39:00.000+02:00

Matkahuollon mainos, kuulemma kuusikymmenluvulta, aiheutti seurueessamme hysteerisen hilpeyden aamukahvia lautan kahviossa nauttiessamme. Kahvi oli kylläkin oivallista, mutta Fasun sininen ei kuulemma ole ollut entisensä Ruotsiin myynnin jälkeen.

Eilen reissun päästiin lopulta vasta illalla yhdeksän jälkeen, hyvin uupuneina mutta lopulta tyytyväisinä ja riehakkaina. Pääasillinen myöhästymissyy oli apurahahakemusten valmiiksi ja postiin saattaminen, joka ei koskaan, missään olosuhteissa ole helppo eikä kivuton tehtävä, mutta jos sitä yrittää hommailla työnteon, pakkaamisen ja erilaisten välietappien lomassa, projekti on lähes mahdotonta suorittaa ilman kyyneleitä. Lämminsydämisten lähimmäisten avustuksella lomakkeet ja printit jätettiin kuitenkin oikealla leimalla varustettuna postiin. Jos ne kansalaiset, jotka jaksavat eri keskustelufoorumeilla ja lehtien mielipidepalstoilla valittaa apurahoilla herroiksi elelevistä taiteilijaloisista, tietäisivät minkä määrän tuloksettomia hakemuksia jokainen apurahasta edes haaveileva joutuu vuoden aikana tuskastelemaan, saattaisi osa närkästyksestä haihtua. (Tähän liittyen teksi mieli vielä käsitellä sitä, kuinka moni niitä apurahoja edes saa, ja mikä itse asiassa on tämä ruhtinaallinen kuukausitulo, jolla herroiksi eleltäisiin. Mutta nyt olen lomalla, joka on ihan rehellisellä työnteolla ansaittu, ja palajan apuraha-aiheeseen joskus myöhemmin.)

Uudella Turun moottoritiellä tunnelit olivat pitkiä ja epätodellisia. Automankka soitteli aavistuksen venyttäen työhuonekasetteja kymmenen vuoden takaa - Leonard Cohenia, Stina Nordenstamia ja Tom Waitsia, tie oli liukas ja välillä tiheät sumusaarekkeet toivat lisäjännitystä matkantekoon. Mutta kun sumua ei ollut, tähtitaivas oli huikaisevan kirkas ja suuri. Hiukan ennen puoltayötä päädyimme vanhan ystäväni kommuunin keittiön pöydän ääreen nauttimaan kovaa teetä, ja oli äärettömän mukavaa taas tavata ja saada majapaikka pikavaroituksella niin hauskasta paikasta. Mielestäni talo, jossa käyttämätön uima-allas on otettu asuinkäytöön ja jonka vessassa on lukemistona Heideggerin " Taideteoksen alkuperä ", on majataloista parhain.

Nyt lautassa aurinko paistaa kirkkaasti väsyneisiin silmiin, meri ja saaret ovat liian kauniit piirrettäväksi ja mieli on täynnä lapsellista odotusta ja uteliaisuutta. Pian olemme perillä.

Arboristeille ja metsureille

2009-02-01T21:54:00.001+02:00

Hakemuskiireet ja kaikki muut deadlinet paukkuvat päälle niin, että ei ehdi kirjoittamaan, vaikka se tuntuisi tärkeältäkin. Piirtämään ehtii toivoakseni Jurmossa, jonne olen matkustamassa muutamaksi päiväksi ystävien hyväätekevässä seurassa - vaikka on kiire - kun tuli sovittua. Ehkä ihmisen pitää järjestää itselleen lomia tarpeeksi kauas saaristoon, jotta tyhjääkin tilaa joskus löytyisi. Saahan nähdä. Pihapuut ja metsän puut liittyvät tällaisen tilan hahmottamiseen omassa elinpiirissä. Teksti on syntynyt alkusyksystä joskus, eikä sen kautta mitään tullut valmiimmaksi, mutta ehkä se teki keskeneräisyyttä ja ihmettelyä itselleni näkyvämmäksi.

Pihapuut ja metsän puut

Piha, jossa kasvaa vanhoja puita, tai puita jotka eivät enää ole nuoria ainakaan, joka rajautuu metsään, on pakahduttava.

Ei ole väliä sillä, miten usein nurmikkoa leikataan, vai leikataanko ollenkaan. Eikä merkitystä ole silläkään, onko pihapuut istutettu paikoilleen vai jätetty aikanaan raivaamatta rakennusten tieltä.

Puu on metsän perusyksikkö. Pihalla puu on korostetusti yksilö, mutta tiheikön syliin liukuva piha näyttää lukuisin esimerkein yhden ja usean yhden ykseyden.

Ikkunasta näkyy kuusi, sen takana metsän kuuset. Pihan kuusi on mehevämmän vihreä, leveämpi. Kuusimetsä sen takana ei ole pelkkää kuusta, mutta niin se kuitenkin on mieleen määrittynyt. Ne puut ovat vain hiukan kauempana, mutta niiden väri on kaukaisuuteen haipuvan taustan väri; rungot erottuvat neulasten, risujen ja oksistojen massasta vain tiettyyn johonkin asti, eikä se jokin ole piste. Eikä raja. Metsässä yksityiskohdat sulavat kaikkeuteen.

Se, miten puu pihamaalla ottaa tilansa, hämmentää rajaa hallituksi kuvitellun ja villiksi oletetun välillä. Joka suuntaan haaroen pihan puu ilmentää vaistonvaraista tietoa siitä, että eroa näillä kahdella ei ole. Muunmuassa sen tähden ihmisten pihoilla kasvaa puita.

Hetket merenneitona

2009-01-27T22:07:00.000+02:00

Pitkästä aikaa vietin tänään pari tuntia piirustusmallina, normaalin käytännön mukaan 20 minuutin pätkissä. Kun tavoitteena on pysyä liikahtamatta ja pitää asento edes jotakuinkin kasassa, ehtii minuutit ja lopulta sekunnitkin laskemaan aika tarkkaan. Itse asiassa aikaa on parempi kuluttaa jotenkin muuten kuin laskemalla sen jokaista palasta, tai ne muuttuvat tuskaisen hitaiksi.

Oma metodini on ensin hahmottaa asentoa omassa päässä eri kanteilta, se myös auttaa palaamaan asemiin tauon jälkeen. Loppuvaiheessa keskittymisen ja puutumisen sopivan suhteen ylläpitoon käy vaikka lyriikoiden ulkoamuistelu. Tänään en kokonaan muistanut Matti Johannes Koivun " Se oli eilen " ja " Pienet silmät "- biisien sanoituksia, kuten en muistanut myöskään täydellisesti Joni Mitchellin " All I Want " :ia enkä Mikko Perkoilan hienoa lastenbiisiä, joka alkaa " Ei ole, eikä tule koskaan olemaan /kaukaisessa maassa linnaa mahtavan kuninkaan/ eikä kuninkaalla tytärtä ... " Ja Dylan Thomasin runo to Others than you alkaa " Friend by enemy I call you out " , mutta jatko jäikin hyvin irrallisiksi pätkiksi päässäni.

Mutta nuppini pysyi suunnilleen koossa ja paikallaan, ja se lienee näiden huvitusten tarkoitus.

Pakollinen piirustuksen toiselle puolen pysähtyminen voi tapahtua näinkin. Myös oma nälkä totiseen mallipiirtämiseen kasvoi taas, kenties jo lähestyäkseen todellista tekoa.

Sisältäni portin löysin - Pekka Streng

2009-01-17T01:51:00.001+02:00

Tulipa vaan mieleen, usein työhuoneellakin soinutta - Kaksi hienoa muusikkoa, hiukan samanlaiset kohtalot, kummankin jäämistöissä postuumisti julkaistavaa demonauhaa...

Olen usein pähkäillyt varsinkin vähän varhaisempien artistien biiseihin tehtyjä kuvituksia - liikkuvaa kuvamateriaalia ei juuri neljän vuosikymmenen takaa ole, joten videoista ei voi puhua. Tässä nyt on kaksi hiukan valtavirrasta poikkeavaa esitystä, ja kun musiikki on itsessään niin kuvallista, nämä toimivat aiankin minulle paremmin kuin auringonlaskut ja kuvat tähden hautakivestä.

Nick Drake - Day is Done

2009-01-17T01:37:00.001+02:00

Pellestä taikuriksi

2009-01-12T22:03:00.000+02:00

Muuttuu aika hitaasti. Ääneen voi hyräillä Tuu tuu tupakkarullaa, ja pään sisällä hoilottaa että mikä noidista on puhumaan henkilö näin mämmikourainen...

Hyvin usein kovin tekemisen ja sanomisen pakko ilmaantuu silloin, kun sitä ei voi purkaa välittömästi. Tänä iltana, kun tupakkarulla tuntui kestävän ikuisesti ja mietin mitä kaikkea vielä pitäisi jaksaa tehdä ennen oman unen tuloa, rauhoitin levottomuuttani: kädet silittivät, silmät piirsivät.

Ikkunalaudalla seisoo puuhevonen, raskastekoinen, mutta valppaalla ilmeellä varustettu. Hämärässä siitä lankeaa pehmeä pieni varjo sen etupuolelle, suttuinen ääriviiva karmilaudassa.

Hevosen korvat ja otsa ylettyvät heijastumaan ikkunalasista, näyttää siltä että ikkunanpokien muodostamassa karsinassa hevosella on tallitoveri. Ne seisovat rinnakkain ja kuulostelevat toisiaan.

Ulkona taivas on punertavan harmaa, valonheittimet piirtävät ympyröitä taivaalle, pilvimassassa niidenkin jälki on pehmeä, mutta liike agressiivinen. Ne partioivat, etsivät jotakin. Ja jos saavat kiinni, ei hyvää seuraa. Puuskainen tuuli nykii kadun yli viritettyjen lamppujen valoa edestakaisin, se on piirturi jostain, tai kehto, jota kukaan ei osaa keinuttaa oikein.

Tuhertelu puhdistaa

2009-01-06T21:57:00.000+02:00

Ja sotku siivoaa. Tarvitaan vain paperia ja kynä. Tänä iltana hyvän ystävän luona istuessa ja jutellessa tulostui tämmöistä:

Ihmisen viiva

2009-01-06T03:42:00.000+02:00

Voi tuntua kaukaa haetulta yhteydeltä, mutta kun poliittisten, kulttuuristen ja vielä vaikeammin määriteltävissä olevien inhimillisten syiden vuoksi tulehtuneita rajalinjoja murretaan ja puolustetaan hirvittävällä hinnalla, näkee siinäkin yhteyden piirtämiseen.

Raja on kuitenkin vain viiva, itsessään ei mitään muuta kuin jakava linja. Elämä sen kumminkin puolin on samaa elämää, jonka arvon ei pitäisi vähetä ulkopuolelle määritellyn toiseuden myötä. Päinvastoin.

Seuraava kelailuni on syntynyt välitilan olemuksesta mallipiirtämisessä, mutta jotenkin luin sitä vähän laajemmin nyt.

Ihmettelyni alkaa siitä yksinkertaistuksesta joka on tehtävä kyetäkseen kuvaamaan ihmistä tilassa, muunnettuna litteälle, rajatulle pinnalle. Viiva kuvaa ihmisen kolmiulotteisuutta, lihallisuutta ja kenties olemustansa muutenkin, mutta sama viiva kuvaa myös sitä mikä mallia ympäröi. Avaruutta. Materiaalista ympäristöä. Kaikkea sitäkin, mikä ei pääse ihmisestä ulos:

aineellista ja aineetonta.

Jos viivan jakaa mielessään kahtia, voiko mallia hipova viivan osa kuvata lihaa ja ulkopuolinen sitä muuta, ympäröivää? Yksi elementti, itsessään epätodellinen, pilkkoo piirroksen kahteen erilliseen totuuteen.

Vuosia sitten minua suututti ihmiskeskeisyys, suunnaton omahyväisyys jonka on pakko löytää samaistumiskelpoinen objekti, erotella kohde ja tausta. Juuri nyt en saa enää ajatuksestani kiinni. Silloin yritin piirtää niinkuin kone asian näkisi, jos se ei olisi ihmisen ohjelmoima, minuus - toiseus -neutraalisti. Kurottelin alueelle, jonne on mahdoton löytää, sillä ihmistä itsessään ei voi häivyttää. Taiteen ja inhimillisen mittakaava on sama, vaikka taide voikin sitä mittakaavaa laajentaa.

Vaivihkaa, maalaamisen myötä, tapahtui täyskäännös. Pyrkimys ojektiivisuuteen vaihtui tunteelliseksi lähestymistavaksi. Voisi kai sitä sanoa myös runolliseksi tai romanttiseksi: ihminen / olio on kaikkine rajoineen, rajoituksineen, maailman kanssa yhtä. Joinain huikaisevina hetkinä tämä ykseys kaikkeuden / tyhjyyden kanssa on niin selvää, että sen aistii maailman hyväilynä ihollaan. Enin osa ihmisenä elämisestä on kuitenkin muunlaisten olemisten tilojen määrittelemää.

Ykseys ei kaipaa välitilaa. Ilmentyy se toinen sitten häiriötekijänä: pelottavan lähelle tunkeutuvana, vaativana, rikkinäisenä - eleinä, tekoina, maalauspintana, oman elossaolon lämpönä ikkunalasista heijastuessaan - muodostuu aina yhteys, ja väliin jäävä alue on se merkityksin ladattu välitila. Ajattelen kuitenkin että jäsentyäkseen tietyksi, nimenomaisella tavalla käsitetyksi ( väli )tilaksi on sen todella oltava rajattu. Hetkellisen tapahtuman todellisuudessa välitilan määrittelee dramaturgia: ketkä ja mitkä kohtaavat, mitä on ilmassa. Kuvassa rajat muodostuvat viimeistään sen reunoista, vaikka sisäkkäisiä välitiloja voi ollakin loputtomasti. Piirroksessa viiva helpottaa jaon tekemistä välitilaan ja siihen, joka ei sitä ole.

Kuusi ja kuuset

2009-01-02T21:54:00.000+02:00

Huomenna on edessä junamatka Helsinkiin, kotiin ja arkeen takaisin. Ennen lähtöä kävimme vielä viemässä hautausmaalle kynttilöitä. Pakkasilmassa vanhat kuuset suojasivat jäykkinä ja arvokkaina hautoja. Kahden suuren rungon väliin oli kaivettu uusi hauta, montun molemmin puolin kasa hietamaata, ja kummassakin kasassa pystyssä kolme lapiota. Toisen kuusen rungon juurella oli pino valmiiksi taiteltuja havuja.

Tämän näyn olisin halunnut tänään osata piirtää. Koetin kolmesti. Koska mikään yritys ei tuottanut tunnetta siitä että olisin tavoittanut hautausmaan kauniin ja surullisen symmetrian, laitan tähän ne kaikki. Reippaan alun vuoksi jopa välittämättä kuvien kehnosta teknisestä laadusta, sen suhteen tilanne paranee kun pääsen kotoisan elektroniikkani yhteyteen.

2009-01-01T23:16:00.000+02:00

Varhaisimpia neuvoja, joita piirtämiseen sain, oli äitini antama: väritä kunnolla, niin että paperia ei näy, jos sen ei ole tarkoitus näkyä. Viiden vuoden iässä ohjetta tuli noudatettua varsin uskollisesti, mutta onneksi se sisälsi tämän sivuhuomautuksen tyhjäksi jättämisen tarkoituksellisuudesta.

Neuvo annettiin piirtäessäni tätä tonttua. Se on valvonut lapsuuskotini Joulunviettoa vuodesta -83 lähtien, ja hauskaa on se, että annetun neuvon reunahuomautusta katsoin silloin aiheelliseksi toteuttaa silmissä.

Ei lupauksia, vaan merkintöjä

2009-01-01T19:32:00.000+02:00

No niin. Saapahan nähdä, kuinka monta kertaa löytyy jotain sanottavaa tänne, ennenkuin muistan vaihtaa uuden kalenterin seinälle. Kummankaan asian suhteen en aio uudenvuodenlupausta antaa. Jossain vaiheessa menneen syksyn aikan havaitsin tekeväni kirjalliseen muotoon hakeutuvia huomioita, usein taiteilusta ja lähiympäristön tarkastelusta kumpuavia. Ja kumuloituvia. Jonnekin niitä pitää purkaa, ettei pieni pää räjähdä.
Punaliitu on traditionaalinen, kaunis ja pehmeä piirustusväline, fineliner taas, no, ainakin terävämpi. Viivat ja valöörit, joita niillä voi luoda löytyvät paitsi kuvien, myös ajatusten ja tunteiden rakenteista.