nopeita syyspiirroksia

sivupolku

"Sinä sanoit ettei metsää voi rakastaa. Kyllä voi. Jäkälän ja puolukanvarpujen alla on hiekkaa, männynrungot siihen ankkuroituneena niin vakaasti, se on ihme,  ja aurinko tuoksuu paremmalta kuin missään, paremmalta kuin iholla, kuivan kankaan tuoksussa on mukana vesi, meri, mesi. Männyt ovat niin tukevasti, ja kun myrsky tulee ja joskus kaataa niistä jonkun, maa nousee mukana pienenä laattana, kallio paljastuu, paljaaseen alueeseen kertyy lammikko jossa hyttysvauvat kasvavat. "

"Hyttysvauvat! Lopeta…"

"Kuusimetsässä niitä hyttysiä vasta onkin. Ja mustikoita, suppilovahveroita, kääpiä. Mutta ei metsän rakastamisessa ruokahuollosta ole kysymys. Se ei ole symboli. Se on paikka ja itsensä samalla kertaa ja koko ajan. Sitä ei voi omistaa, mutta siltä saa kaiken. Siltä ei voi odotaa mitään muuta kuin että se on. Se muuttuu jatkuvasti, mutta pysyy itsenään. 

Symboli on jotain, jota käytetään. Metsän voi kaataa, polttaa ja myrkyttää, mutta ei se tee siitä symbolia. Symbolista…"

"Sekoitat kaiken. Symboli, vaikka onkin käyttötavaraa, käyttökäsite, ei se sentään sama asia kuin hyväksikäyttö ole."

"Symbolisesti rakastaminen on hyväksikäyttöä"

"Minkälaista muuta rakastamista on?"

"Älä yritä! Rakastamista sellaisena kuin jokin ilmenee. Puhdasta rakastamista. Niinkuin metsää voi rakastaa."

"Puhtaus on symbolinen käsite. Rakkauskin on"

"Vaikka sitten, jos niin haluat. Pidä rakkautesi, minä pidän metsän."

jatkokertomus 7/?

Kuistin komerossa on säilykkeitä. On kuivattuja sieniä ja on marjoja hillottuna, on joku ollut ahkerana, vaikka ei nyt juuri jaksa muistaa kuka ja kuinka. Vain ne postit ja perunat… ja polttopuut talven varalta. Lumivalkea, lumen alta vaikea tonkia

Minä en pidä kaivelemisesta enkä pidä halkomisesta. Halkeamista. 

Valkea. Postilaatikko on punainen, minä kävelen sitä kohti varovaisesti nyt. Otan itseäni niskasta kiinni ja laatikkoa kannesta kiinni, ja varovaisesti… nostan. Nyt.

Laatikon pohjalla on pelkästään pihlajanmarjoja ja mainos menneistä vaaleista. Minä ihmettelen ja olen surullinen ja olen helpottunut: ei vaateita, ei haasteita, ei laskuja. Turhaan pelätty ja turhaan vältelty. Täällä ei ollut mitään haudattuna. Ei niin mitään niin mitään.

Merkitsen paikan turvalliseksi. Kursiivi sekaantuu taas: 

katsohan, miten paljon myrskyn pudottamia oksia! samaan syssyyn, polttopuita, poikki ja pinoon, ei tarvitse halkoa, senkun poimit talteen vain ja liiteriin sillälailla

Miten hermostuttava se on. Voisinpa halkaista sen ja haudata! Ärtymys, eloisa tunne, siitä ilosta teen niinkuin se tahtoo, kiukusta ja elossa. Kävelen kauemmaksi kuin koskaan, pois näköpiiristä, pois sen valtapiiristä.

Tämä pieni metsätie on kaunis, sitä pitkin voi kulkea paljon väkeä, retkueita, sanansaattajia, kulkureita. Tien reunalla on puita ja puiden latvoissa kiikkuu sanojen parvia, ne rapisevat ja supisevat ja livahtavat runkojen taa piiloon, minä havaitsen ne kyllä, en vain ole huomaavinani. havinani. rapinani. supinani.

Metsä on tiheä, kirkkaus korkeuksissa, pieniä välähdyksiä, alhaalla hämärä, maassa risuja, teen niistä kuorman. Risujen alla, lahoaviin lehtiin liimautuneena on sananpalanen, hajoamaton osa. Nostan sen kämmenelleni.